Vivaldi-yläkerta (HS 12.8.1998, Veijo Murtomäki)

Barokkioopperan erotiikkaa ja eksotiikkaa

Viulupappi-Vivaldi oli myöhäisbarokin Venetsian suosituin oopperasäveltäjä

Vuosisadallamme tapahtuneen renessanssin myötä Vivaldista on tullut suuren yleisön rakastama säveltäjä, samalla kun älyköt ovat nyrpistelleet nenäänsä tälle populaarien barokkihumppien ehtymättömälle nikkarille.

Italialaissäveltäjä Luigi Dallapiccolalta (s. 1904) lienee alun perin kotoisin väite, jonka mukaan Vivaldi ei ole säveltänyt 500:ttä konserttoa vaan saman konserton 500:een kertaan. Häntä on sitten matkinut papukaijamaisesti mm. Igor Stravinsky.

Mutta sävelsikö Vivaldi saman konserton 500:een kertaan? Ei, ja vielä kerran ei.

Kun Vivaldi-innostus on viime vuosina saanut aivan uutta potkua italialaisyhtyeiden (Il Giardino Armonico, Europa Galante, Concerto Italiano jne.) raisusta soitosta, on käynyt ilmi, että Vivaldi oli sittenkin Venetsian raikulipoika ja hänen musiikkinsa kotikaupungin värikästä elämänmenoa peilavaa uskaliasta ja leiskuvaa sävelrunoutta.

Vivaldi oli itse asiassa Venetsian myöhäisbarokin säveltäjistä kekseliäin ja hanakoin kokeilija, jolle mikään kokoonpano, soitinyhdistelmä tai orkesteriväri ei jäänyt vieraaksi. Teosten monet jännät lisänimet (mm. “Yö”, “Myrsky merellä”, “Suurmoguli”, jne.) kertovat konserttojen kuvallisuudesta.

Kuuluisan englantilaisen musiikinhistorioitsijan John Hawkinsin mukaan (1776) “Vivaldin musiikin erikoisin piirre on se, että se on villiä ja epäsäännöllistä”!

Vivaldin kokeilevan ja polttavan musiikin salaisuus oli hänen tyttöorkesterissaan. Punatukkaisesta papista tuli rintavaivojen vuoksi raakki messuntoimittaja, mutta onneksi hän kelpasi kirkollisen taustansa ansiosta Ospedale della Pietàn, yhden Venetsian tyttöjen orpokodin viulunopettajan (1703), myöhemmin konserttien johtajan virkaan.

Venetsian neljä orpokotia oli perustettu orvoille, aviottomille ja hylätyille tyttölapsille; ylhäisörouvat toimittivat niihin rakkautensa salattuja hedelmiä. Ne olivat eräänlainen luostarin ja konservatorion yhdistelmä, joissa vartioidut tytöt saivat ensiluokkaisen musikkkikasvatuksen.

Niinpä Vivaldin ospedalen konsertit herättivät vähitellen valtavaa huomiota. Tytöt olivat aikansa lahjakkaimpia laulajia ja soittajia: erästä tyttöä verrattiin itse Tartiniin viulun käsittelijänä, ja jopa Venetsian oopperoiden laulajat kävivät kuuntelemassa tyttöjen esityksiä saadakseen lisäoppia ja -tyyliä laulamiseensa.

Kun tytöt konsertoivat kirkossaan, väkeä oli paikalla tungokseen asti. Monet kuuluisuudet (mm. de Brosses, J.-J. Rousseau, Charles Burney) ovat kirjeissään ylistäneet haltioituneesti kuulemaansa ja näkemäänsä, yhtä hyvin musisoinnin siroutta ja täsmällisyyttä kuin esittäjien viehättäviä asuja ja olemuksia, niin rautaristikon takaa kuin tytöt joutuivatkin esiintymään!

Oliko Vivaldi siis pukkina kaalimaassa? Eunukki hän ei ollut missään tapauksessa. Myöhempinä vuosinaan Vivaldi asui yhdessä erään suojattilaulajattarensa kanssa, joka ilmeisesti samalla toimitti rakastajattaren virkaa. Muutoin esimiehet kehuivat, että Vivaldi “eli papillisen luonteensa lujuuden kaikkien tunnusmerkkien mukaisesti”.

Ospedalen tytöille Vivaldi kirjoitti siis useimmat konserttonsa ja sonaattinsa. Vuodesta 1713 eteenpäin, jolloin hänestä tuli myös kuoronjohtaja, hän alkoi säveltää myös vokaalimusiikkia: messuja, oratorioita, motetteja. Ennen kaikkea oopperoita.

Laulumusiikin ja oopperan maailma oli toki tuttu Antoniolle jo entuudestaan, sillä hän oli soittanut viulua nuoresta pitäen Pyhän Markuksen kirkossa ja Venetsian teattereissa.

Ehkä lisäpotkua oopperauralle antoi Händelin menestys, sillä tämä oli niittänyt 1709 Venetsiassa käydessään kunniaa ja tuohta oopperallaan Agrippina. Vivaldi huomasi, että ooppera se kannattaa eikä Ospedalen orjatyö.

Vaikka Ospedale takasikin Vivaldille leivän enimpinä vuosina 1703–39, voin ja muut päällysteet hän tuli hankkimaan oopperasäveltäjänä ja -impressaarina. Eikä vain Venetsiassa, vaan muissakin Italian kaupungeissa, jopa Alppien pohjois- ja itäpuolella.

Vivaldin oopperatuotannon laajuus, monipuolinen ja neljännesvuosisadan kestänyt aktiviteetti oopperan parissa ovat muuttaneet ratkaisevasti hänen säveltäjäkuvansa.

Aikavälillä 1713–39 Vivaldi sävelsi miltei nelisen oopperaa vuodessa, omien sanojensa mukaan peräti 94. Niistä on pystytty paikallistamaan 77; tosin osa on muiden oopperoiden sovituksia tai ns. pasticcioja, yhteistyöoopperoita toisten säveltäjien kanssa.

Aineiston perusteella Vivaldi oli myöhäisbarokin merkittävimpiä oopperasäveltäjiä, joka tapauksessa Venetsian tärkein ja suosituin teatterimuusikko ja -säveltäjä.

Määrän selittää yhtäältä Vivaldin työtahti ja ammattitaito. Erään oopperan käsikirjoituksessa lukee: “Musica de Vivaldi fatta in 5 giorni.” (Vivaldin musiikkia, sävelletty viidessä päivässä.)

Toisaalta vauhti ja tuotannon määrä on seurausta venetsialaisten teatteri- ja oopperahulluudesta. Muuan matkaajaa kertoo: “Nuo venetsialaiset ovat sen sorttista väkeä, että he kiipeävät muurien yli, särkevät ovia ja uivat kanaalin poikki kiirehtiessään paikalle, jossa esitetään mitä tahansa tragediaa tai komediaa.”

Venetsiassa oli Vivaldin aikaan 18 teatteria, noin puolet oopperaa varten. Kun yleensä samaa oopperaa esitetiin vain pari kertaa, voi kuvitella, että uutuuksia tarvittiin liukuhihnalta. (Vertailun vuoksi: Händelin Agrippinaa esitettiin 27 kertaa eli se oli suurmenestys.)

Yleisö ei sitä paitsi pääsääntöisesti tullut oopperaan nauttimaan korkeakulttuurista, vaan yksinkertaisesti viihtymään, viettämään iltaa: pelaamaan korttia, illallistamaan, harrastamaan bisnestä ja lemmenpeliä.

Oli tavanomaista, että aitioista syljeskeltiin ja heiteltiin erilaista esineistöä alas permantolaisten (lue: roskaväen) päälle. Alakertalaisia pommitettiin säälimättä ja keskeytyksettä appelsiinin ja omenan siemenillä, kuorilla ja raadoilla, libretoilla sekä muulla käteen sopivalla ja sopimattomalla tarpeistolla.

Laulajat olivat koppavia ja riidanhaluisia. He vaativat huimia palkkioita, mutta lauloivat useimmiten aina samat aariat oopperasta ja dramaattisen tilanteen luonteesta riippumatta. He juttelivat aitiossa istuvien tuttujensa kanssa, pilailivat kuiskaajan kustannuksella, nuuskasivat ja yrittivät häiritä kanssalaulajiensa suorituksia. Näyttämötappeluitakin syntyi.

Yleisö ja sen maku oli pakko ottaa huomioon, muuten oli turha toimiakaan alalla. Vivaldille se onnistui vuoteen 1739 asti, jolloin hänen tyylinsä koettiin jo vanhanaikaiseksi. Venetsiassa ei pelkkiä pönäkän vakavia sankarioopperoita rustaamalla olisi menestynyt. Niihin oli pakko punoa mukaan komiikkaa, erotiikkaa ja eksotiikkaa.

Siinä syy Vivaldin oopperoiden raikkauteen, tiettyyn kepeyteen ja ilmaisun eleganssiin, jota on pidetty myös yksinkertaisuutena, vertailussa Händeliin myös suuruuden puutteena. Usein Vivaldi on kuitenkin aistikkaampi ja psykologisesti hienosyisempi säveltäjä kuin hänen karhumainen englantilaskollegansa.

Vivaldin parin Suomestakin saatavissa olevan oopperan kuuntelu on yllättävän antoisa kokemus. Konsertoista tuttu ilmaisukieli saa niissä lisähohtoa sanojen sisältämistä, pitkälle eriytyneistä tunnelatauksista.

Juuri ilmestynyt Ottone in villa (“Otho huvilalla”, 1713) on Vivaldin 35-vuotiaana säveltämä debyyttiooppera. Sen eroottis-sensuelli miljöö sijoittuu ajanlaskun alkuun Otho-nimisen Rooman keisarin kesäasunnolle ja oopperan tiuhat lemmenjuonittelut kuvaavat epäilemättä Vivaldin ajan Venetsian höllää sukupuolimoraalia.

Venetsiassa nunnat, rikkaiden perheiden huvittelunhaluiset, luostariin väkisin teljetyt tyttäret, ottivat vastaan miehiä puolijulkisesti ja muuttivat vankipaikkansa ilotaloiksi. Naimisissa olevat rouvat käyttivät gondoleita rakastajiensa tapaamiseksi (vrt. Johann Straussin II:n operetti “Yö Venetsiassa”).

Ranskalainen Charles de Brosses kirjoittaakin 1739, että “naisten nykyinen käytäntö on pienentänyt huomattavasti nunnien tuloja, sillä nämä olivat aiemmin galanterien (=lemmenafäärien) hoitajia”.

Ei tarvitsekaan ihmetellä, jos Vivaldin ensimmäisen oopperan todellinen päähenkilö on ääliömäisesti kurtisaani-Cleonillaan rakastuneen Otho-keisarin asemasta itse Cleonilla, joka koketeeraa vuoron perään oopperan kaikkien miesten kanssa ja selviytyy kaikista pinteistä voittajana.

Nymfomaani-Cleonillan epäonneksi hänen viimeisin ihastuksensa kohde on Cherubino-tyyppinen housupukuinen Tullia-neito, joka yrittää voittaa takaisin nuoren miehen nimeltä Caius Silius rakkauden; Caius puolestaan lempii vain Cleonillaa.

Hieman “Kauniit ja rohkeat” -tyyppisen sekavan juonen keskeltä löytyy arvokkaita neuvoja rakkauteen liian romantillisesti suhtautuville. Kuten “rakkaudesta tulee piina, jos ei sen nautinto vaihdu” tai “uuden liekin voima on sammuttanut edellisen” ja “ei ole uskollisuutta vaan sokea tapa palvoa vain yhtä kohdetta”. Pelottavan nykyaikaista!

Vivaldin musiikki on ihastuttavan kuhertelevaa lemmentunnustus- ja viettelykohtauksissa, raivopäisen tehokasta epätoivo- ja mustasukkaisuuskohtauksissa. Kulloisestakin mielentilasta kertovat aariat lauletaan niillä hetkillä, joissa em. TV-sarjassa jokin henkilöistä jähmettyy dialogin päätteeksi tuijottamaan kaukaisuuteen …

Ooppera L’incoronazione di Dario (“Dareioksen kruunaus”, 1717) kilpakosintaan liittyvän juonittelun kuvaus. Eksotiikan nälkää tyydyttämään ooppera sijoittuu muinaiseen Persiaan.

Kuolleen Kyyroksen, Persian kuninkaan valtaistuimelle on tungosta, kun kolme vallantavoittelijaa haluaa voittaa tämän vanhimman tyttären, Statiran omakseen. Nuorempi sisar Argene haluaa estää tämän ja on rakastunut Dareiokseen, joka kuitenkin lempii vain Statiraa.

Lopussa Dareios saa Statiransa ja Persian kruunun. Mutta hupaista on, että venetsialaisten komedian tarvetta tyydyttääkseen vanhempi prinsessa on vähä-älyinen, joka lupaa itsensä kaikille kosijoille vuoron perään ja toisaalta kauhistuu, kun hän luulee, että Dareios aikoo oikeasti riistää häneltä käden, silmät, suun jne.

Vivaldi on tuhlaillut oopperaan upeinta musiikkiansa. Aarioissa, jotka ovat da capo -aarioiden asemasta usein kaksiosaisia tai vapaita muotoja, Vivaldi käyttää säestyssoittimin oboeita, trumpetteja, cornoja, nokkahuiluja, viola all’ingleseä, jopa fagottia ja kontrabassoa.

Dareioksen kruunauksen kuultuaan tajuaa, miksi Vivaldista tuli venetsialaisten lemmikki. Libretosta löytyvät kaikki kunnon saippuaoopperan ainekset mukavan sekavassa ja sopivan mauttomasti koostetussa muodossa: rakkauden intriigejä ja itämaista spektaakkelia, jännitystä, huumoria, ylevyyttä ja happy end.

Ei mitään uutta auringon alla!

Vivaldi: Ottone in villa. Argenta, Daneman, Gritton, Groop, Padmore. Collegium Musicum 90, joht. Richard Hickox. Kaksoislevy. Chandos.

Vivaldi: L’incoronazione di Dario. Elwes, Lesne, Ledroit, Verschaeve, Poulenard, Mellon, Visse. Ensemble Baroque de Nice, joht. Gilbert Bezzina. Kolmoislevy. Harmonia Mundi France.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s