Täys- ja myöhäisbarokin yhtye- ja orkesterimusiikki

1700-luvun alkuun tultaessa Italia oli edelleen kantaatin ja oopperan sekä myös viulupainotteisen soitinkamari- ja orkesterimusiikin johtava maa. Italialaisuudelle muodostivat kuitenkin vahvan haasteen ranskalainen klavesinismi ja orkesteritaide sekä saksalainen urku- ja klaveerimusiikki, sillä Italia ei ollutenää klaverismin valta-aluetta.

Andrea_Amati_violin_-_Met_Museum_NY.1559? Bartolomeo_giuseppe_guarneri del Gesù, (1698–1744),violino_cannone,_appartenuto_a_niccolò_paganini,_cremona_1743

Eräs ensimmäisiä Amati-perheen viuluja (1559?) ja Giuseppe Guarneri del Gesùn valmistama “Violino cannone” (1743), joka kuului itse Paganinille.

Mutta Italiasta lähtöisin oleva viulumusiikki oli tärkeä vientituote, ja sen keskeinen asema oli yhteydessä kykyyn siirtää laulullisuus viulismiksi sekä korkeatasoiseen viulunrakennustaiteeseen: cremonalaiset Niccolò Amati (1596–1684), Antonio Stradivari (1644–1737) sekä Giuseppe Guarneri (1698–1744) loivat viuluperheen, joka tietyin muutoksin muodostaa yhä klassisen musiikin perustan.

Antonio_Stradivari_1644–1741stradivarius-2 stradivari-viola-640x380.jpg.1719
Antonio Stradivari ja hänen pajansa valmistamat “Spagnolo II (1687–89) ja alttoviulu “MacDonald” (1719).

viola (da braccio), nykyään alttoviulu, oli lähtökohta muille moderneille viulusoittimille;
violino eli viulu on diminutiivi sanasta viola (= orvokki) tarkoittaa siten pikku-violaa;
violoncello eli sello oli violan suurempi muoto eli iso-viola (“möhköviulu”), joskin selloa kutsuttiin aluksi myös nimellä violone, jolloin sitä isompi ja matalampi soitin oli violone grande tai contrabasso (italialaisessa lähteessä 1677);
violone, nykyisin kontrabasso, on siten jätti-viola eli bassoviulu (“jättiviulu”); näin oli tilanne vasta 1700-luvulla, joskin Monteverdi käytti jo “basso di violaa” 1608; usein 1600-luvulla violone yhdistettiin gamba-soittimiin, siinä oli nauhoja ja kieliä 3–6. J. G. Walterin mukaan (Musikalisches Lexicon; Leipzig, 1732) “Violone, Basse de Violon on suuri bassoviulu (Baß-Geige), joka viritetään joko G. C. F. A. d. g. tai G. C. E. A. d. g. ja joka ulottuu kontra-G:stä d1:een/e1:een.” J. J. Quantz (Versuch einer Einleitung die Flöte traversiere zu spielen; Berlin, 1752) puhuu jo soittimesta “contraviolon” tai “grosse Violon”, jossa ei ole nauhoja ja jonka viritys on kvarteittain E1–A1–D–G.

Violoncello Stradivari 1682_ violone
Stradivarin sello (1682) ja tuntemattoman valmistajan varhainen violone (?).

Sonaattilajit ja -kokoonpanot

Tärkein soitinmusiikin muoto oli canzonasta osien määrän supistumisen, niiden laajentumisen sekä eriytymisen kautta kehittynyt sonaatti 1–4 soittajalle.

Sonata da chiesa

Kirkkosonaatti on luonteeltaan ankarahko, polyfonisesti käsitelty, ja noudattaa usein tempokaavaa hidas–nopea–hidas–nopea. Sen osat ovat “ideaalityypissä”:

1. Grave/Adagio ym., joka on homofoninen tai imitoiva sekä johdantomainen, basso astelee tasaisesti;
2. Allegro, joka on fuugan tapainen;
3. Adagio/Andante, on sarabande-tyyppinen, lyhyehkö osa;
4. Allegro, Presto, on usein tanssirytminen (gigue tai menuetti).

Sonata da camera

Kamarisonaatti on enemmän tanssisarjan kaltainen, homofonis-painotteinen. Se alkaa usein preludilla tai sonatalla (hidas–nopea) ja saa seurakseen vaihtelevan määrän tanssi- ja/tai karakteriosia.

Hybridejä

Käytännössä kirkko- ja kamarisonaatin rajat ovat usein liukuvia: edellisessä on mukana tanssiosia tai tanssin luonteisia osia; jälkimmäisessä tyypissä on polyfoniaa sekä italialaisella esitysmerkinnällä varustettuja osia. Kirkkosonaatissa klaveericontinuona on useimmiten urut, kamarisonaatissa cembalo, mutta myös teorbia ja harppua käytettiin continuosoittimina.

Lisäksi etenkin Saksassa suite eli tanssisarja/kamarisonaatti saattoi sekoittua orkesterisarjaan, jolloin avausosana ollut ouverture/uvertyyri toimi joskus myös kokonaisuuden nimenä, mikä siten voi tarkoittaa yhtye- tai orkesterisarjaa, joskus myös sitä jäljittelevää klaveeriteosta. Partita voi tarkoittaa sekin samaa etenkin saksalaisella alueella.

Alalajeja

Sonaatista on useita alalajeja kokoonpanon ja soitinten roolin perusteella:

1. soolosonaatti ilman continuoa, sonata senza basso continuo, johon tarvitaan vain yksi soittaja;
2. soolosonaatti continuon kera, sonata con b. c., johon tarvitaan 2–3 soittajaa;
3. duosonaatti 2(–3) soittajalle:
a) joko 2 melodiasoitinta tai
b) yksi diskanttisoittaja ja itsenäinen klaveerisoitin;
4. triosonaatti, sonata à 3, on sävelletty kolmelle stemmalle ja siihen tarvitaan useimmiten neljä soittajaa (joskus viisikin), sillä bassoäänestä vastaavat sekä melodia- että sointusoittimet;
5. sonata à 4, 5 …10, 11, 12, jolloin lähestytään orkesterilajia, myöhempää sinfoniaa.

Triosonaatti

Triosonaatti muodostui ehdottomasti tärkeimmäksi lajiksi, sillä se on teksturaalisesti tasapainoisin: se käsittää kaksi tasa-arvoista melodiasoitinta (tavallisimmin kaksi viulua, myös oboe, nokka- ja poikkihuilu mahdollisia), klaveerisoitin (cembalo, urut), joka vastaa välialueen muhevoittamisesta soinnuin, sekä bassosoitin (viola da gamba, sello, fagotti), joka vahvistaa klaveerin bassoa.

Triosonaatti mahdollisti lyyrisen laulavuuden lisäksi polyfonian ja soittimien välisen konsertoivan kilvoittelun. Kantaatti ja kamariduetto olivat paljolti esikuvia soolo- ja triosonaatille. Lisäksi voitiin säveltää sonaatteja/partitoja à 4, sonata à quattro, à 5 jne. aina à 10–12 saakka. T. Merula oli ensimmäinen, jolla esiintyvät käsitteet sonata chiesa e camera (3. kirja; 1637). B. Marini oli ensimmäinen, joka käytännössä teki eron näiden kahden sonaattityypin välillä (op. 22; 1655), sillä hänellä kamarisonaatit sisälsivät tansseja ja kirkkosonaatit olivat kolmiosaisia, tempomerkinnöin varustettuja kokonaisuuksia.

POHJOIS-ITALIA: BOLOGNAN, MODENAN JA VENETSIAN SOITINKOULUT

Maurizio Cazzati (n. 1620–77)

Cazzati toimi Mantovassa, Ferrarassa ja Bergamossa (1641–53) ja Bolognan San Petroniuksen kirkon kapellimestari (1657–73). Hän oli myös merkittävä opettaja, jonka oppilaita olivat mm. G. B. ja T. A. Vitali. Cazzati julkaisi peräti 10 nidettä viulumusiikkia, joilla hän on bolognalaisen soitinkoulun perustajia. Hänen musiikkinsa ei ole niinkään solistista viulismia kuin Fontanalla ja Marinilla, vaan hienostunutta ja muodollisesti organisoitua: Cazzati käyttää paljon imitaatiota ja hän otti johdonmukaisesti käyttöön jäljittelyssä kvinttivastauksen.

Cazzatilla on useita kokoelmia, joista voi seurata lajin kehitystä:
• Canzoni à 3. Doi Violini e Violone, col suo basso continuo. Opera Seconda (Venetsia, 1642) on merkittävä sonaatin rakenteellisen kehityksen kannalta, sillä fermaatit, kaksoisviivat, kertausmerkit ja tempomerkinnät (Allegro, Largo, Grave, Adagio) jakavat sonaatit useisiin ‘osiin’.
• Suonate a due Violini col suo Basso continuo per l’Organo, et un altro à beneplacito per Tiorba ò Violone, Opera XVIII (Bologna, 1659) sisältää 12 sonaattia ja yhden capriccion, joissa on henkilönimiotsakkeet ja joista useimmissa on jo neljä osaa tempomerkintöjen kera; mm. “Sonata Settima la Rossella”, jonka osien esitysmerkinnät ovat Adagio–Allegro–Presto–Grave, Presto.
• Correnti, e Balletti Per Sonare nella Spinetta Leuto, ò Tiorba; Overo Violino, e Violone, col Secondo Violino à Beneplacito. Opera XXX (Bologna, 1662) sisältää kuusi sonaattia ym.
• Sonata a due Istromenti cioè Violino, è Violone … Opera LV (Bologna, n.1670) sisältää 12 sonaattia, jotka ovat 3–4-osaisia.

Marco Uccellini (n. 1603–80)

Uccellini tulee Modenasta, jossa hän johti (n. 1640–55) Esten hovin soitinmusiikkia ja kapellia; myöhemmin hän oli Parmassa Farnese-suvun palveluksessa. Hän on modenalaisen viulukoulun perustaja. Uccellini julkaisi kirjaa viulumusiikkia (1639–67), jotka sisältävät noin 100 sonaattia, 75 sinfoniaa, 75 correntea, 25 aariaa ym. Sonaateissa on syklisiä piirteitä: eri jaksojen teemoissa on yhtäläisyyksiä. Viuluosuuksien perusteella Uccellini on ollu melkoinen soittaja: musiikissa on lähes Vivaldi-tuisketta.

• Sonate Correnti, Et Arie Da farsi con diversi Stromenti sì da Camera, come da Chiesa, à uno à due, & à trè. Opera Quarta. (Venetsia, 1645) on kiinnostavin kokoelma sisältäessään 30 sonaattia, 20 correntia ja 15 aariaa.
• Aria decima quinta sopra la scatola da gli agghi (“Aaria XV melodiasta Neulalaatikko”) käsittää viisi muunnelmaa 16-tahtisesta suosikkilaulusta.
• Sonate over Canzoni da farsi a Violino solo, & basso continuo. Opera Quinta (Venetsia, 1649): kokoelman sonaatit kulkevat läpisävelletystä kohden 4–5-osaista muotoa.

Seuraavassa sonaatti nro 18 opuksesta 4:

Ucc.18Ucc.2Ucc.5a

Giovanni Legrenzi (1626–90)

Legrenzi tuli Bergamosta, josta hän siirtyi Ferraraan (1656) ja seuraavaksi Venetsiaan (1665), jossa hänestä oli P. Markuksen kirkon varakapellimestari (1681–9 ja varsinainen kapellimestari (1685–). Hän julkaisi viisi kirjaa viulumusiikkia (1655–91, viimeinen postuumisti), joista voi jo havaita täysbarokin sonaattityylin keskeiset elementit.

Op. 4: Sonate dà Chiesa, dà Camera, Correnti, Balletti, Alemane, E. Sarabande à tre doi Violini, e Violone (Venetsia, 1656) sisältää kuusi sonaattia, kuusi kamarisonaattia, kuusi correntea, kuusi ballettoa, kolme sarabandaa ja alemanan. Esinerkiksi kirkkosonaatti à 3 nro 3 “La Benaglia” sisältää osat Allegro–||: Adagio–Allegro :||–Adagio–Presto[–Adagio] eli kolme suurosaa ja alkaa suosituilla trumpettiaiheilla (à la battaglia). Sonaatin nro 6 “La Pezzoli” osat ovat Largo–||: 3 paria Adagio–Allegro, joissa kukin ääni vuoroin solistina–Adagio–Presto :||–Largo (come primo) eli kolme suurosaa.

Leg1Leg2Leg3

Op. 8: Sonate à due, tre, cinque, e sei stromenti (Sonaatteja kahdelle, kolmelle, viidelle ja kuudelle soittimelle; 1663) kokoelma sisältää 16 sonaattia sekä stemmat Violino primolle (diskanttiavaimella), Violino secondolle (diskantti- ja sopraanoavaimella; myös altto- ja tenoriviuluille vastaavilla avaimilla), Violino quartolle (viola da brazzolle bassoavaimella ja tenoriviululle tenoriavaimella), Viola da brazzolle (bassoavaimella; myös violonelle, bassoviululle, ja “Fagotto ò Violone” bassoavaimella). Sonaatin nro 8, “La Bevilaqua” à 3 (2 viulua, violone/viola da brazzo), osat ovat [Allegro/Fuga–]Adagio–Allegro–Adagio–Presto–Allegro, jossa neljä keskiosaa muodostavat yhden kokonaisuuden, joten kokonaisuus muodostuu kolmesta suurosasta. Sonaatti nro 13 à 6 “La Buscha” sisältää neljä osaa: [Allegro–]Adagio–[Allegro] [–Adagio, joka on edellisen Adagion karakteria eli ei itsenäinen osa]–Allegro.

Giovanni Battista Vitali (1632–92)

Vitali oli Cazzatin oppilas, S. Petronion kapellin jäsen (1658–), ja hänestä tuli Filharmonisen akatemian jäsen (1666), Bolognan San Rosarion kapellimestari (1673–) ja lopulta Modenan Este-hovin kapellimestari (1674–). Vitali julkaisi 12 opusta viulumusiikkia (1666–92). Hän oli suosittu, sillä viisi ensimmäistä julkaisua kokivat lukuisia uudelleenjulkaisuja.

Opuksen 2 Sonate a due violini col suo basso continuo per l’organo (1667) 12 sonaatista kolmessa on kolme osaa, kahdeksassa neljä osaa, ja yhdessä viisi osaa. Kahdessa sonaatissa toteutuu kirkkosonaatin tempokaava Grave–Allegro–Largo–Vivace/Allegro. Opuksesta 7 lähtien viulumusiikki on julkaisu Modenassa.

Giovanni Maria Bononcini (1642–78)

Bononcini on Uccellinin oppilas ja tämän lisäksi sekä myöhäisen G. B. Vitalin ja Gioseppe Colombin ohella Modenan viulukoulun jäsen. Hän ylsi 1673 Modenan katedraalin kapellimestariksi. Bononcini julkaisi yhdeksän kirjaa viulumusiikkia (1666–78): kaksi ensimmäistä opusta Venetsiassa, loput Bolognassa.

Op. 2: Sonata da camera e da ballo à 1. 2. 3. e 4. (1667) sisältää 37 tanssikappaletta jaettuna viiteen ryhmään/tanssisarjaan, joiden osia ovat Allemande (A), Balletto (B), Brando (Br), Corente (C), Giga (G), Sarabande (S). Ryhmä I käsittää kahdeksan tanssia A–S–G–G–C–G–G–G, ryhmä II kuusi tanssia A–C–B–C–B–C, ryhmä III 12 corentea, ryhmä IV kolme tanssia Br–C–C ja tyhmä V kahdeksan tanssia Br–6 Corentea–Aria, Sua Corente.

Täytyy muistaa, että tansseissa on olemassa lisäksi jako: da camera (1–2:lle viululle) ja da ballo (useammalle viululle, jolloin on oikeaa tanssimusiikkia). Niin muodoin Bononcinin kokoelmassa ryhmät I–III ovat kamari- ja ryhmät IV–V tanssimusiikkia. Koko italialainen soitinmusiikki täytyy jakaa kolmeen osaan: kirkko–, kamari– ja tanssimusiikki. Tanssimusiikki on homofonisempaa ja yksinkertaisempaa kuin kamarimusiikki, jossa on enemmän yksityiskohtia, ideat työstetympiä ja osat pidempiä.

Op. 5: Sinfonia, Allemande, Correnti, e Sarabande à 5. e 6. col suo Basso Continuo (1671) sisältää ensi kertaa Italiassa julkaistuna seitsemän sarjaa, joissa on järjestys on A–C–S, mikä on epäilemättä omaksuttu Frobergerilta (1649).

Op. 9: Trattenimenti musicali a trè & a quattro Stromenti (“Musiikillisia huvituksia kolmelle ja neljälle soittimelle”; 1675) sisältää viisi kirkkosonaattia, joista nrot 1–2 ovat kaavassa adagio–allegro–adagio–allegro ja nro 4 kaavassa adagio–largo–adagio–allegro (osat on sidottu yhteen samalla motiivilla). Neljä kamarisonaattia koostuvat neljästä A–C-parista.

Seuraavassa näytettä kokoelmasta Sonate da Chiesa a Due violini Opera Sesta (op.6; Venetsia, 1672), jonka sonaatissa nro 5 on neljä pääosaa kaavassa H–N–H–N ja esitysmerkinnöillä Largo e affetuoso–12/8 [Giga]-Adagio–Adagio–Allegro:

Bon1Bon2Bon3Bon4Bon5

Alessandro Stradellalta (1644–82) tunnetaan 26 viuluteosta, joista suurin osa on käsikirjoituksia (1700 jälkeen syntyneitä). Yli 100 sonaatin osassa on vain 15 tempomerkintää. Melkein kaikkia kutsutaan ksikirjoituksissa sinfonioiksi, mutta ne ovat sonaatteja. “Sinfonia” nro 22 sisältää kuusi osaa, joissa ei ole mitään esitysmerkintöjä.

Giovanni Battista Bassani (n. 1657–1716) syntyi Padovassa, toimi urkurina ja kapellimestarina Ferrarassa (1677–), Bolognassa (1682–3), Ferrarassa (1685–) ja Bergamossa (1712–). Hän julkaisi kaksi viulukokoelmaa. Op. 1: Balletti, Correnti, Gighe, e Sarabande à Violino, e Violone, overo Spinetta, con il Secondo Violino à beneplacito (Bologna, 1677) sisältää 12 sarjaa kaavalla Balletto–Corrente–Gigha–Sarabanda. Op. 5: Sinfonie à due, e tre Instromenti, con il Basso Continuo per l’Organo (Bologna, 1683) käsittää 12 sonaattia kahdelle viululle, bassolle ja b. c.:lle. Kolmessa sonaatissa on neljä osaa (hidas–nopea–hidas–nopea), kahdeksassa sonaatissa viisi osaa, yhdessä seitsemän osaa.

Carlo Ambrogio Lonati (n. 1645–n. 1710) oli ilmeisesti kotoisin Milanosta, mutta hän työskenteli monissa Italian hoveissa (Napolissa, Roomassa kuningtar Kristiinan muusikkona, Genovassa, Mantovassa) ja myös Lontoossa säveltäjänä, laulajana ja viulistina, jona häntä pidettiinnyhtenä parhaimmista (Veracinin mukaan). Geminiani oli kenties hänen oppilaansa. Lonatin musiikki tulee lähelle Corellia, etenkin opuksessa 12 Sonate per violino e basso continuo (1701), jossa 5–6-osaisten kamari- ja kirkkosonaattien välillä ei ole olennaista eroa osakoostumuksessa.

ARCANGELO CORELLI (1653–1713)

800px-Arcangelo_Corelli_2

Corelli on italialaisen soitinmusiikin tärkein edustaja täysbarokin aikana, klassikko, triosonaatin ja concerto grosson varsinainen kiinteyttäjä. Hän oli viuluvirtuoosi- ja tekniikan kehittäjä, joka opiskeli Bolognassa ja pääsi jo 17-vuotiaana Filharmoniseen seuraan (vain Mozart nuorempana, 14-v.), mutta asettui Roomaan viimeistään 1675, jossa hänestä tuli pian johtava viulisti ja toimi kuningatar Kristiinan (n. 1677–84) kamarimuusikkona, sitten kardinaali Pamhilin (1684–), ja kardinaali Pietro Ottobonin (1690–) suojeluksessa.

Corelli oli mukana kaikissa huomattavissa Rooman maallisissa ja kirkollisissa juhlatilanteissa säveltäjänä ja johtajana: hänen esiintymisensä Rooman eri kirkoissa juhlapäiviä tiedetään ajalta 1675–1708. Hän ei juuri matkustellut, varmuudella vain Napolissa ja Viterbossa ja ehkä Hannoverissa, mutta musiikki levisi, kun muusikot vierailivat muualta Euroopassa Roomassa ja kun hän alkoi julkaista teoksiaan. Corelli julkaisi vain vähän, kuusi opusta, sillä halusi teosten olevan täydellisiä: 48 triosonaattia, 12 soolosonaattia ja 12 concerto grossoa.

Tuotanto ja musiikki

• Opus 1: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1681; omistettu Kristiinalle;
• Opus 2: 11 triosonaattia (sonata da camera) ja chaconne, 1685; omistettu Pamhilille; 1700 mennessä siitä oli ilmestynyt 13 uutta painosta Italian eri kaupungeissa ja myös Antwerpenissä ja Amsterdamissa;
• Opus 3: 12 triosonaattia (sonata da chiesa), 1689; Corelli omisti Modenan Este-suvun Francesco II:lle, joka olisi halunnut palkata
Corellin, mutta Roomasta ei häntä päästetty;
• Opus 4: 12 triosonaattia (sonata da camera), 1695; omistettu Ottobonille; painettiin uudestaan jopa Pariisia ja Lontoota myöten;
• Opus 5: 12 soolosonaattia (6 sonate da chiesa, 5 sonate de camera, La Folia -variaatiot), 1700; omisti Brandenburgin vaaliruhtinattarelle
Berliinissä;
• Opus 6: 12 concerto grossoa (8 da chiesa, 4 da camera); valmisteli 1711 julkaisua, mutta ilmestyi vasta postuumisti 1714, sävelletty 1682–1700.

Corelli oli poikkeuksellinen italialainen säveltäjä, sillä hän ei tehnyt yhtään vokaalimusiikkia: hän siirsi laulun idean viululle, viulusta tuli ihmisäänen ekspressiivisyyden kantaja, ja soolosonaateissa on myös sama virtuoosisuus kuin parhaiden laulajien taiteessa. Hän sai erilaisia kehuvia nimityksiä:
• “Il nuovo Orfeo dei nostri giorni” (Aikamme uusi Orfeus; Berardi, 1689);
• “L’Orfeo dell’Italia per il Violino” (Italian viulu-Orfeus; Muffat, 1701);
• “Christoforo Colombo della musica” (Musiikin Kristoffer Kolumbus; Reali, 1709);
• “Fürst aller Tonkünstler” (Kaikkien säveltaiteilijoiden ruhtinas; Mattheson, 1713);
• “le Divin Corelli” (Taivaallinen Corelli; Bonnet-Bourdelot, 1715).

Roger North kuvaa Corellin soittoa (1725):

“En ole koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut niin intohimojensa viemänä ja rynnännyt eteenpäin yhtä hurjasti soittaessaan viulua kuin kuuluisa Arcangelo Corelli, jonka silmät muuttuvat toisinaan punaisiksi kuin tuli; hänen olemuksensa vääristyy, hänen silmämunansa pyörivät kuin suuressa hädässä ja hän antautuu sille mitä on tekemässä niin, ettei hän näytä lainkaan samalta mieheltä.”

Musiikkityylille on ominaista oppinut polyfonisuus, sekvenssien ja pidätysketjujen käyttö, selkeä duurimollitonaalisuus, kromaattisuudesta vapaa diatonisuus, musiikin jotensakin arvokas, juhlava ilme. Tonaalisuus on tyyppiä solaarinen tonaalisuus: lähisävellajit eivät uhkaa toonikan asemaa vaan muodostavat sävellajin diatonisille asteille perustuvan modulaatioreitin, joka alkaa toonikasta (“maatalon isännästä”) ja päättyy sille; klassisena aikana kehittyi puolestaan polaarinen tonaalisuus, jossa sävellajit asetetaan dramaattisesti vastakkain.

Corelli vakiinnutti kirkkosonaatin tempojärjestyksen (ainakin melkein); kamarisonaatit alkavat preludiolla, jota tanssiosat seuraavat. Kokonaisuus syntyy usein yhdestä pääajatuksesta, jonka aloituksesta jatko kehrätään (Fortspinnung). Etualalla on fuugatyyppinen polyfonisuus, kun taas hitaat osat ja tanssit ovat homofonisempia.

Triosonaatit

Neljässä kokoelmassa on yhteensä 48 triosonaattia, jotka eivät ole teknisesti varsinaisesti vaikeita, mutta musiikillisesti täysipainoisia. Nopeat osat ovat usein fugatoja.

Opuksessa 1 on kaksi kolmiosaista kirkkosonaattia (Nopea–Hidas–Nopea; N–H–N), yhdeksän neliosaista sonaattia, joista neljä on kaavassa H–N–H–N, loput muita, jopa H–H–H–N ja yksi on viisiosainen H–N–N–H–N. Opuksessa 2 kaksi kamarisonaattia kaavassa A–C–G, kolme kaavassa Preludi–A–S/C–Gavotta. Kahdeksan sonaattia alkaa preludilla, ja kahdessa sonaatissa on kolmantena osana Grave/Adagio. Viimeinen sonaatti on Ciacona ja 30 muunnelmaa bassosta g–fis–e–H–c–d–G.

Opuksessa 3 on yksi viisiosainen sonaatti, muut kirkkosonaatit ovat neliosaisia, joista kahdeksan on kaavassa H–N–H–N; muita ovat H–N–N–N, N–H–N–N ja N–N–H-N. Opuksen 4 kamarisonaateissa/sarjoissa on eri rakenne, aineksina P, A, C, G, S, Gavotta, joskus Adagio/Grave; kaikki alkavat preludilla. Suraavassa kirkkosonaatti op. 3/2:

Cor.1Cor.2Cor3

Soolosonaatit

Opuksen 5 soolosonaatit ovat virtuoosisia, täynnä teknisiä keksintöjä, kuten kaksois- ja kolmoisotteita, pitkiä juoksutuksia (passagi), arpeggioita ja kadensseja. Kuusi kirkkosonaattia ovat 5–6-osaisia, viisi kamarisonattia sisältävät preludion lisäksi 3–4 tanssiosaa, myös Adagion, Allegron ja Vivacen. Sonaatin VII osat ovat P–C–S–G, sonaatin X osat ovat P–A–S–Gavotta–G ja sonaatin XI osat ovat P–Allegro–Adagio–Vivace–Gavotta. Vaikeimpia sävellyksiä on viimeinen La Folia op. 5/12, josta tehtiin monia muunnelmia (Vitali, Vivaldi, Geminiani jne.).

Etenkin hitaat osat edellyttävät koristelua ja improvisointia; ornamentaatio ei ole barokissa koskaan kuitenkaan vain koristelua, vaan olennainen osa soittajan persoonallista ilmaisua. Niinpä ei ole ihme, jos jo Corellin elinaikana ilmestyi uudelleenjulkaisuja, jotka oli varustettu “Corellin koruilla”: Estienne Rogier julkaisi Amsterdamissa 1710 laitoksen, jossa luvattiin: “Neljäs painos, johon on liitetty tämän teoksen Adagioja varten korut, jotka on säveltänyt Mr. A. Corelli, niin kuin hän ne soittaa” (composez par Mr A Corelli, comme il les joue). Tosin 1716 katalogissa väitetään enää “Niin kuin Corelli halusi ne soitettavan”; saman teki J. Walsh Lontoossa 1711. Mutta joka tapauksessa, vaikkeivat koristellut versiot olisikaan autenttisia, heijastelevat ne ajan esityskäytäntöä. Viulusonaateista otettiin vajaassa 100 vuodessa yli 40 painosta eri puolilla Eurooppaa. Seuraavassa koristeita sonaatista nro 1, jonka viisi osaa ovat 1) Grave-Allegro–2) Allegro (fuugatyylinen)-Adagio–3) Allegro–4) Adagio–5) Allegro (gigatyylinen):

Core1Core2Core3core4

Corellin tekniikka toimi pitkälti lähtökohtana 1700-luvun viulutekniikalle: Veracini kirjoitti Dissertazioni sopra l’opera quinta del Corelli ja Tartinin Arte del arco (“Jousen taito”) perustuu Corellin X:n soolosonaatin gavotille. Corellia jäljiteltiin kaikkialla Englantia, Saksaa ja Ranskaa myöten: Italiassa seuraajia olivat T. Vitali, Caldara, Albinoni, Vivaldi, Veracini, Tartini ja Geminiani, Ranskassa Couperin ja monet muut, Saksassa Muffat ja Telemann. Englannissa syntyi suoranainen Corelli-kultti John Ravenscroftista alkaen, joka oli myös Corellin oppilas.

Giuseppe Torelli (1658–1709) syntyi Veronassa, opiskeli ehkä Bolognassa, jossa pääsi jäseneksi Filharmoniseen akatemiaan (1684) ja työskenteli S. Petronion kapellissa (1686), myöhemmin vielä  Augsburgissa, Wienissä ja Ansbachissa (1698–1700), kunnes hän palasi  Bolognaan (1701). Torelli julkaisi jousimusiikkia viisi opusta, joista ensimmäinen on triosonaatteja. Opuksessa 1, Sonate à tre Stromenti con il Basso Continuo (1686) on 10 sonaattia, joissa on osia 3–6. Kolmessa sonaatissa on tempokava H–N–H–N; nopeat osat ovat ankaria fuugia.

Antonio Veracini (1659–1733) syntyi Firenzessä, jossa hän vietti koko ikänsä. Opus 1 (Firenze, 1692) sisältää 10 triosonaatteja, joista kuudessa kaava on H–N–H–N. Opuksessa 2 on soolosonatteja viululle ja cembalolle/violonelle (1694), yhteensä 10 sonaattia, jotka ovat 3–5-osaisia, ja niistä kuusi kaavassa H–N–H–N. Opuksen 3 Sonate da camera a due, Violino, e Violone, ò Archileuto, col Basso per il Cimbalo 10 sonaattia ovat kaikki kaavassa H–N–H–N; kamarisonaattinimitys Veracinilla tarkoittaa sitä, että niitä säestetään cembalolla, vaikka ne ovatkin rakenteeltaan kirkkosonaatteja.

Tomaso Antonio Vitali (1663–1745) oli G. B. Vitalin poika, Cazzatin oppilas Bolognassa, kunnes hän meni isänsä mukana Modenaan (1674), jossa hän pääsi 12-vuotiaana hovimuusikoksi, myöhemmin kapellimestariksi. Opuksessa 1 on 12 triosonaattia sellon ja continuon kera (1693), ja kahdeksan niistä on kaavassa H–N–H–N, ja loput ovat 5–6-osaisia; finaalit ovat kaksois- tai kolmoisfuugia. Opus 2 sisältää triosonaatteja pelkän continuon kera (1693). Opus 3 eli Sonate da camera a trè, due Violini, e Violone (1695) käsittää 12 sonaattia, lähinnä tanssisarjoja, ilman klaveerisäestystä! Hän loi modenalaisen tradition, jossa syntyi myös jousikvartettoja (Colombi, 1688) ja lisää jousitrioja (G. M. Bononcini, 1698). Vitalin sonaateissa temaattinen yhteys osien välillä on jo havaittavissa. “Vitalin Chaconne” ei todennäköisesti ole hänen säveltämänsä.

Antonio Caldaran (n. 1670–1736) opus 1, Suonate a trè, due Violini, con Violoncello, e parte per l’Organo (Venetsia, 1693), käsittää 12 kirkkosonaattia, joista 10 on kaavassa H-N–H–N. Nopeat osat ovat kolmiäänisiä fuugia 5–6 teemaläpiviennin kera; hitaat osat ovat ekspressiivisiä. Opus 2, Suonate da Camera a Due Violini, con il Basso Continuo (Venetsia, 1699), sisältää 11 sarjamuotoista sonaattia ja Chiaconan (ja 40 variaatiota). Caldaralla on enemmän imitaatiota kuin Corellilla.

Giovanni Bononcini (1670–1747)

G. Bononcini oli paitsi aikansa parhaita laulusäveltäjiä myös sellisti, joka soitti Wienissä keisari Leopold I:n orkesterissa (1697–1712) isoa palkkaa vastaan (5000 floriinia vuodessa). Hän sävelsi yhdeksän opusta soitinmusiikkia:

• Opus 1: Trattenimenti da camera a tre, due Violini, e Violone, con il basso continuo per il Cimbalo (Bologna, 1685) sisältää 12 sonaattia, joiden osat ovat Adagio–Balletto–Giga/Corrente–Sarabanda.
• Opus 3 ja opus 5 (1685, 1687) ovat otsakkeiltaan sinfonioita, edellinen à 5–8, jälkimmäinen à 4, mutta ne ovat taas sonaateja (12 + 12); op. 3 sisältää neljä sonaattia 1–2:lle trumpetille; op. 5 on Sinfonie da chiesa a quattro (2 viulua, altto, sello ja b. c.).
• Opus 6 käsittää 12 kirkkosonaattia, Sinfonie à due strumenti, Violino, e Violoncello, col Basso Continuo per l’Organo (1687).
• XII Sonatas for the Chamber for Two Violins and a Bass doubled (Lontoo, 1732) ovat neliosaisia triosonaatteja.
• Six Solos for two Violoncellos (Lontoo, 1748) sisältää myös sonaatin sellolle ja continuolle, a-molli, tempokaavassa andante–allegro–menuetti I–II.

Tomaso Albinoni (1671–1750)

220px-Albinoni

Albinoni eli Venetsiassa pääosin, paitsi Firenzessä 1703 ja Müchenissä 1722. Oopperoiden, aarioiden ja kantaattien lisäksi hän julkaisi yhdeksän soitinmusiikkikokoelmaa (1694–1722), minkä lisäksi on säilynyt käsikirjoituksia.

Opuksen 1 kaikki 12 triosonaattia (2 viulua, sello ja b. c.) (Venetsia, 1694) ovat da chiesa -tyyppiä ja kaikki tempokaavassa H–N–H–N, joten kirkkosonaatti on kehityksensä päätepisteessä. Opuksen 4 kuusi kirkkosonaattia (Amsterdam, 1708) viululle, sellolle ja b. c.:lle ovat neliosaisia H–N–H–N, mutta nopeat osat ovat tanssillisia. Sonaatin nro 5 neljäs osa Presto on perpetuo mobile; nrot 3 ja 5 ovat elegantteja, nro 6 on kenties laadukkain.

Opus 6 on nimeltään Trattenimenti armonici per camera; divisi in dodici sonate à violino, violone e cembalo (Amsterdam, n. 1711). Sen sonaatit ovat neliosaisia ja kirkkosonaatin näköisiä, vaikkakin osilla on vahva tanssiluonne (A, C, G). Seuraavassa F-duuri-sonaatin, nro 9, osien alkuja (1. Grave Adagio-Allegro–2. Adagio-Allegro):

Alb1Alb2Alb3

Evaristo Felice dall’ Abaco (1675–1742) oli veronalainen viulisti, joka opettajia olivat bolognalaiset Torelli ja T. Vitali. Hän toimi Baijerin hovissa kamarisellistinä. Musiikissa on lyyristä suloutta ja hienostunutta eloisuutta. Opukset 1 ja 4 ovat soolosonaatteja, joissa tanssit ja abstraktit osat ovat sekaisin.

Nicola Porpora (1686–1768) julkaisi ainoan sonaattiopuksensa Wienissä: Sonate XII: di Violino, e Basso (1754), jonka sonaatit ovat 3–4-osaisia kirkkosonaatteja, joissa usein on toisena osana fuuga.

Giuseppe Valentini (1681–1753)

Valentini oli eri aatelisten ja kollegioiden viulistina ja kapellimestarina Rooman tärkeimpiä muusikoita 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta ongelmaksi koitui Geminianin ja Charles Burneyn mukaan kilpailuasetelma Corellin kanssa. Hänen musiikkinsa levisi kaikkialle Eurooppaan ja käsikirjoituksia on löydetty myös Saksan ja Englannin kirjastoista. Musiikkia julkaistiin Amsterdamissa, ja siitä tehtiin myös piraattipainoksia Pariisissa ja Lontoossa. Suosiosta kertoo sekin, että erinäisiä viulusonaatteja sovitettiin sellosonaateiksi jo elinaikana. Valentini oli myös maalari ja runoilija.

Hänen kahdeksasta opuksestaan valtaosa on viulusonaatteja (op. 4 ja op. 8) tai triosonaatteja (op. 3 ja op. 5), mutta hän sävelsi myös konserttoja (op. 6) ja Corellin tapaan concerto grossoja (op. 7). Hänen musiikkiaan pidettiin raikkaana ja innovatiivisena, ja viulistina Valentini edisti soittimen virtuoosisten mahdollisuuksien laajentamista. Seuraavassa sonaatti opuksesta 2, Bizzarrie per Camera à Tre. Cio e Due Violini e Violone ò Cembalo (“Erikoisuuksia/Oikkuja kolmelle kamarisoittajalle; Amsterdam, 1702):

Val1Val2

Francesco Maria Veracini (1690–1768)

Ver1

Veracini syntyi Firenzessä ja hänen setänsä Antonio V opetti häntä alussa. Hän siirtyi 1711 Venetsiaan, 1714 Alppien yli Lontooseen, Düsseldorfiin ja asettui Dresdeniin (1717–23), jossa maksettiin hyvin. Ennen lähtöään takaisin Italiaan, jossa Veracini vietti vuodet 1723–33, hän heittäytyi ikkunasta ulos hulluuden puuskassa. Hän matkasi 1733 taas Lontooseen, jossa oli 1745 asti. Palatessaan lopullisesti Italiaan, jossa hän johti musiikkia Firenzen kahdessa kirkossa kuolemaansa saakka, hän joutui Kanaalissa haaksirikkoon ja menetti kaksi Stainer-viuluaan. Burneyn mukaan Veracini oli Tartinin ohella viulun suurin mestari: jos Tartini oli vaatimaton ja onnellinen unohdettuna, Veracini oli turhamainen ja sanoi, että “oli vain yksi Jumala, ja yksi Veracini”.

Hän sävelsi neljä kokoelmaa soolosonaatteja, joista kaksi julkaistiin elinaikana. 12 Sonate a Violino, o Flauto solo, e Basso on käsikirjoituksena Dresdenissä. 12 Sonate a violino solo, e basso, op. 1 (Dresden, 1721) sisältää helpohkoja sonaatteja. Dissertazioni perustuvat Corellin op. V:lle, mutta kunnianosoituksen sijaan ovat niitä parantelevia, kriittisiä sovituksia.

12 Sonate accademiche, op. 2 (Firenze/Lontoo, 1744): kokoelman otsake merkitsee sitä, että ne on tarkoitettu esitettäviksi musiikkiakatemioissa eli yksityiskonserteissa ja sisältävät akateemisina näytteinä kontrapunktisen capriccio-osan. Musiikki ei ole kovin uudenaikaista, sillä hän käyttää kaksoisotteita ja nopeita passaggioita, muttei sisällä kovin paljon korkeita asemia tai cantabile-linjoja. Sonaatit ovat 4–5-osaisia modernien 2–3-osaisten sijaan ja ne sekoittavat tanssiosia ja abstrakteja osia. Sonaatti 2 sisältää Dresdenin muistoina osat Polonese–Largo–Capriccio–Aria schiavona (“Slaavilainen laulu”)–Giga. Sonaatissa nro 4 osa “Cotillio” ja nro 9 “Scozzesse” ovat Lontoon-muistoja. Viimeinen sonaatti sisältää sekä passacaglian että ciacconan, joissa Veracini lienee ensimmäinen säveltäjä, joka tekee eron basso- ja sointuostinatojen välillä; sonaatti op. 2/12 osat ovat 1) Passagallo-Andante–2) Capriccio cromatico–3) Adagio–4) Ciaccona (Allegro, ma non Presto):

Ver2Ve1

Ve2Ve3

Francesco Geminiani (1687–1762)

230px-Francesco_Geminiani

Geminiani syntyi Luccassa ja opiskeli Roomassa Corellin johdolla. Hän koristeli Corellin tapaan, ja hitaiden osien soittoa pidettiin “herkkänä ja pateettisena” (Hawkins); Tartinin mukaan Geminiani oli “furibondo” (raivopää). Musiikki on toki Corellia kehittyneempää rytmisesti sekä melodis-harmonisesti ja teknisesti vaikempaa; häntä pidettiin Veraciniakin taitavampana soittajana. Geminiani muutti 1714 Lontooseen, jossa hän menestyi viuluvirtuoosina ja eli mesenaattien ja oppilaiden avulla; hän vieraili sieltä käsin Ranskassa ja Hollannissa.

The Art of Playing on the Violin op. 9 (1751) on luultavasti ensimmäinen viulunsoiton opaskirja, jossa annetaan teknisiä ja musiikillisia ohjeita: ilmaisuvoimainen ja hyvän maun mukainen soitto syntyy voimavaihteluiden, korujen ja vibraton oikeasta käytöstä; kokoelmassa on lisäksi 12 sävellystä. Esipuhe alkaa sanoin:

“Musiikin tarkoitus ei ole ainoastaan miellyttää korvaa, vaan ilmaista tunteita, kiihoittaa mielikuvitusta, vaikuttaa mieleen ja ohjailla intohimoja. Viulunsoiton taiteen tehtävänä on ensinnäkin luoda soittimella ääni, joka kilpailee omalla tavallaan täydellisimmän ihmisäänen kanssa, sekä toisaalta jokaisen kappaleen tulkitseminen tarkasti, asianmukaisesti ja tunteen herkkyydellä musiikin perimmäisen tarkoituksen mukaan. Mutta mitä tulee kukon, käen, pöllön ja muiden lintujen, rummun, käyrätorven tai tromba marinan jäljittelyyn säestettynä pään ja ruumiin vääntelyillä ja muilla sen kaltaisilla tempuilla, ne sopivat paremmin silmänkääntäjille ja ilveilijöille.”

Gem1Gem1bGem2

Opus 1 sisältää 12 viulusonaattia (1716), joita pidettiin erinomaisina ja myös vaikeina; siitä otettiin 1739 revisoitu painos, jossa korut on lisätty adagioihin. Geminiani julkaisi myös Corellin op. V:n sonaatit sovituksina concerto grossoiksi op. 2–3 (1726–27). Opuksessa 4 on 12 sonaattia viululle ja continuolle (1739); ne ovat virtuoosisonaatteja, ulottuvat ylös aina a3:een ja sisältävät nopeita kuvioita ja isoja hyppyjä. Opus 5 käsittää kuusi sellosonaattia (1746), jotka ovat olemassa myös sovitettuina viululle ja cembalolle. Sellosonaateissaan Geminiani tavoittaa hyvin soittimen ilmaisun ääripäät: herkän laulavuuden, luistavan ketteryyden sekä voimallisen maskuliinisuuden:

G1G2G3

Carlo Tessarini (n. 1690–n. 1766)

Tessarini portretti

Tessarini soitti Venetsiassa P. Markuksen orkesterissa (n. 1720), toimi Urbinon katedraalin kapellimestarina (1731–44 ja 1750–57), esiintyi solistina Pariisissa, Amsterdamissa ja ehkä Lontoossa. Hänen 20 julkaistua opustaan sisältävät pääosin viulu- ja triosonaatteja.

Opukset 1 ja 3 ovat soolosonaatteja, ja op. 1 (Venetsia, 1729) sisältää 12 sonaattia. Opus 6 (Pariisi, n. 1744) sisältää kuusi triosonaattia ja op. 9 (Pariisi, n. 1747) sisältää kuusi kamari- ja kirkkotriosonaattia. Samoin opus 8 sisältää kuusi sooloviulusonaattia (Pariisi n. 1747). Tessarinilla on myös kaksi huilukokoelmaa op. 2, XII Sonate per flauto traversie e basso continuo (1729), ja op. 14, VI Sonate à Violino o flauto traversier e cembalo (1748). Hitaissa osissa vallitsee usein tunteellinen “affettuoso”-tyyli. Seuraavassa sonaatin op. 2/1 osien 2–4 alkuja; osat ovat Largo–Allegro–Largo affettuoso–Presto:

Te1Te2Te3

Giuseppe Tartini (1692–1770)

Tartini1

Tartini syntyi nykyisessä Sloveniassa ja opiskeli ensin papiksi, kunnes legendan mukaan kuultuaan Venetsiassa 1716 F. Veracinin soittoa hän päätti ryhtyä ammattiviulistiksi. Venetsian ja Prahan käyntien ohella hän toimi loppuikänsä (1721–) Padovan P. Antonion kirkon konserttimestarina (Capo di concerto). Tartini sai noin 1740 käsivamman, ehkä miekkailusta, minkä jälkeen hän omistautui säveltämiselle, opettamiselle (oppilaita mm. Nardini, Pugnani, J. G. Graun) ja tutkielmien kirjoittamiselle. Hän sävelsi noin 135 viulusonaattia continuon kera, noin 30 ilman continuoa (n. 1745–60) ja noin 40 triosonaattia (n. 1745–49).

Sonaatit ovat pääosin kolmiosaisia eli “moderneja” tempoketjussa hidas–nopea–kohtuullinen. Sävellyksillä on usein runollisia otsakkeita (Petrarca, Tasso, Metastasio), mutta hän piti ne enimmäkseen omana tietonaan. Tartini käytti musiikissaan kansanlauluja ja venetsialaisia gondolilauluja.

Kokoelman 12 Sonate e una pastorale (Amsterdam, 1732) sonaatti nro 10 Didone Abbandonata, g-molli, nimitys annettin teokselle vasta 1800-luvulla; “Pastoraali”-sonaatti on scordaturan kera. Nimitys “Paholaistrilli”-sonaatti (1745?) ilmaantui niinikään vasta noin 30 vuotta Tartinin kuoleman jälkeen, mikä tuntuu todennäköiseltä Tartinin lempeän luonteen vuoksi. Seuraavassa 1. ja 3. osan nuotti, 2. osa on Allegro [Tempo giusto]:

Tar1Tar3Tar4

Tartini sanoi kirjeessä (1750): “Pikku sonaateissani sooloviululle on basso-osuus tavan vuoksi (per ceremonia). Itse soitan niitä ilman bassoa, ja se on todellinen tarkoitukseni.” Tämä koskee siten halutessa mitä tahansa sonaattia, koska usein bassot ovat vain häthätää sooloääntä tukevia. Kokonaisuudessa 26 “pientä” sonaattia viululle (ja sellolle) (1745–70)numerot 1–14 sisältävät sellostemman, numerot 17 ja 19 osin, mutta muissa sonaateissa bassoviivasto on jätetty tyhjäksi.

L’arte de arco (“Jousen taito”) käsittää 50 variaatiota Corellin gavotista op. 5/10, ja ne vaativat melkoista taituriutta hieman Paganinia ennakoiden. Kokoelma sisälsi 17 muunnelmaa vuonna 1747, 38 vuonna 1758 ja vasta 1798 julkaisitiin 50 variaation laitos.

Tart1Tart2Tart3

Pietro Antonio Locatelli (1695–1764)

imglocatelli

Locatelli oli Corellin oppilas, jonka viulumusiikki sisältää paljon kaksoisotteita, korkeissa asemissa soittoa (16., jopa 22. asema), ja on vaikeinta viulumusiikkia ennen Paganinia (Biberin ohella?). Hän syntyi Bergamossa, ja opintojen ja sen jälkeen loppuiäkseen Amsterdamiin (1729–). Locatellin soittoa verrattiin maanjäristykseen (“soitti niin hurjana viuluaan, että hänen täytyy kuluttaa niitä muutama tusina vuodessa”) ja häntä kutsuttiin myöhemmin “1700-luvun Paganiniksi” (Marburg). Sävellyksiä pidettiin italialaisesta musiikista edistyksellisimpinä: opuksen 6 sonaatit ovat kolmiosaisia ja harvinaisissa sävellajeissa (H, E, Es, f), harmoninen rytmi on niissä hidastunut ja galantti tyyli tuntuvilla. Locatelli sävelsi myös huilulle, joka oli varsinaisesti ranskalaisten ja englantilaisten soitin; tosin myös Geminiani ja Vivaldi kirjoittivat huilulle.

• Opus 2 sisältää 12 Sonate à Flauto Traversiere Solo è Basso (Amsterdam, 1732), jotka ovat 3–4-osaisia poikkihuilusonaatteja, melodisesti ilmeikkäitä ja taiturillisia teoksia.
• Opus 3, L’arte del violino (1733), sisältää 12 huippuvaikeaa viulukonserttoa, joiden osina on myös 24 kadenssimaista capricciota, joita soitetaan tosin nykyään myös erillisinä harjoituksina.
• Opus 5 käsittää kuusi sonaattia à 3, kahdelle viululle/huilulle ja continuolle (Amsterdam, 1736).
• Opuksen 6 sonaatit, 12 sonate da camera, viulu ja b.c. (Amsterdam, 1737), ovat parhaita teoksia; ne ovat enimmäkseen kolmiosaisia kaavassa hidas–nopea–kohtuullinen/menuetti variaatioineen. Sonaatissa nro 12 on viisi osaa (Adagio–Allegro–Andante–Allegro–Capriccio) ja viimeinen on “Capriccio prova nell’ intonatione”. Seuraavassa sonaatin op. 6/2 avausosas ja sonaatin op. 6/12 päätösosa:

Loca1Loca2Loca3

• Opuksen 8 kymmenen sonaattia (Amsterdam, 1744) jakautuvat kuuteen soolosonaattiin ja neljään triosonaattiin. Niissä on pyrkimys siirtyä pois sekä fugatoista että tansseista kohden neutraalia sonaattia. Kuudesta soolosonaatista jo neljä on kolmiosaisessa kaavassa. Sonaatissa nro 6 osat ovat Adagio–Allegro–Aria di Minueto, jonka kahdeksan variaatiota ovat kokoelman viulistinen huipennus. Triosonaatit ovat 3–5-osaisia, mutteivät olleet enää kovin muodissa.

Loc1 Loc2

SOOLO- JA YHTYESONAATTI ITALIAN ULKOPUOLELLA

Italialaista sonaatti- ja triosonaattityyliä jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa. Saksankieliset maat ja alueet olivat luonnollisia vaikutusalueita, jo yhteisestä historiasta käsin (saksalais-roomalainen keisarikunta), minkä lisäksi katolisen Itävallan ja etelä-Saksan sekä pohjois-Italian hovit/kaupungit olivat tiiviissä yhteistyössä keskenään maantieteellisen läheisyyden takia.

Englantiin vaikutteet tulivat melko nopsaan paitsi matkaavien muusikoiden toimesta myös melkoisen julkaisuaktiviteetin ansiosta Kanaalin molemmin puolin (Lontoon ja Amsterdamin musiikkikustantajat). Ranskaan vaikutteet tihkuivat vähitellen yksittäisten ranskalaissäveltäjien Italian-vierailujen sekä siviilirohkeuden ansiosta, niin että 1700 paikkeilla italialainen tyyli oli jo lyönyt itsensä läpi sielläkin, loopullisesti toki vasta 1720–30-luvuilla, jolloin se osin korvasi ranskalaisuuden.

SAKSA, ITÄVALTA

Wien, Dresden ja Hampuri olivat sonaattikulttuurin keskuksia, mutta kaikkialla noin 300 suvereenin saksalaisvaltion alueella toimi yhteensä noin 95 säveltäjää. Varhaista sonaattityyliä toivat Wieniin F. Turini ja Buonamente, Neuburgiin ja Düsseldorfiin B. Marini, Dresdeniin C. Farina. Johann Staden (1581–1634), Nürnbergin urkuri, ja hänen oppilaansa Johann Erasmus Kindermann (1616–55) ovat ensimmäiset saksalaiset barokkisonaattisäveltäjät. Westfalenin rauhan 1648 jälkeen saksalaisella alueella alkoi olla enemmän syntyperäisiä sonaattisäveltäjiä ja myös musiikin painaminen lisääntyi huomattavasti.

Giovanni Valentini (k. 1649) tuli Wienin hoviin 1614 ja sävelsi 4–5-äänisiä sonaatteja erilaisille soitinyhdistelmille venetsialaiseen tyyliin. Antonio Bertali (1605–69) oli veronalaissyntyinen viulisti, joka vaikutti Wienissä (1623–). Kahdessa postuumissa kokoelmassa Prothimia suavissima sive Duodena Prima ja Secunda (1672) on molemmissa on 12 sonaattia enimmäkseen useammalle äänelle à 5–6, 8, jopa à 13–18; sonaatit on tarkoitettu enemmän juhla- kuin kamarimusiikiksi.

Giovanni Antonio Pandolfi Mealli (fl. 1660–69)

Pandolfi

Pandolfi syntyi Umbriassa (n. 1620–34) ja sai koulutuksensa Perugiassa. Hän muutti 1652 Innsbruckiin Habsburgien arkkiherttuan hoviin, jossa ilmeisesti tutustui Cestiin ja jossa A. Melani oli kapellimestarina, A. Castelli hoviurkurina ja A. M. Viviani kamariyhtyeen johtajana.

Pandolfi omisti heille samoin kuin hovin neljälle kastraatille opukset 3 ja 4, jotka molemmat on otsakoitu 6 Sonate à Violino solo, per Chiese e Camera (Innsbruck, 1660). Tällä kokoelmallaan Pandolfi on itävaltalais-saksalaisen viulukoulun perustaja ja kummisetä: Schmelzer, Biber, Walther ja Westhoff seurasivat mallia omissa julkaisuissaan ja englantilaisen gambistin, William Youngin (k. 1671), mukana Pandolfin musiikki joutui aikanaan myös Englannin hoviin sekä myös nuoren Purcellin käyttöön, joka löysi sonaatista nro 2, “La Cesta” (Cestin mukaan) hurjan, kromaattisen groundin.

Historiallisen merkityksen lisäksi sonaatit op. 3–4 ovat loistavaa musiikkia viulistisessa taituriudessaan sekä ennakolta arvaamattomassa etenemisessään. Emme tiedä sonaattien omistuksista tosin, ovatko ne tarkoitettu muotokuviksi, karikatyyreiksi, ylistyksiksi vaiko satiireiksi. Monet sonaatit loppuvat oudosti kesken, mm. op. 3/4 “La Castella” (hoviurkurin mukaan), jossa ensin on nopea jakso, sitten chaconne/passacaglia (bassosta d–cis–h–a) ja lopuksi Adagio-taite. Kastraatti Clemente Antonille omistettu sonaatti op. 3/5 “La Clemente” on tosi hurja ja varmaan kuvaa miehen vokaalitaidetta. Sonaatin osat ovat Adagio-Allegro–Allegro–Largo.

Pa1 Pa2 Pa3 Pa4Pa5

Opuksen 4 sonaatin nro, 1 “La Bernabea”, osat ovat Adagio–Allegro–Presto–Allegro–Adagissimo–Allegro–Allegro. Sonaatti nro 6, “La Vinciolina”, on ainoa naiselle (Teodora Vincioli) omistettu teos: siinä on viisi Adagio-osaa ennen päätös-Allegroa, mikä puhunee selvää kieltä.

Arkkiherttuan kuoleman jälkeen (1662) Pandolfi ilmeisesti siirtyi Messinaan ja julkaisi vielä kokoelman Sonate cioè Balletti, Sarabande, Correnti, Passacagli, Capricietti, & una Trombetta a uno e dui Violini con la terza parta della Viola a beneplacito (Rooma, 1669). Se käsittää 18 teosta, joista kuusi on triosonaatteja (2 viulua, basso ja b.c.), kahdeksan duosonaattia (2 viulua ja b.c.) ja neljä viulusonaattia (viulu ja b.c.).

Johann Rosenmüller (n. 1619–84)

rosenmuller

Rosenmüller opiskeli Leipzigissa, pakeni vankilasta, jonne oli joutunut homoseksuaalisuuden takia, Hampuriin 1655 ja edelleen Venetsiaan, josta hän palasi vasta 1674 takaisin Saksaan, Wolfenbütteliin. Ennen pakoaan Rosenmüller oli ehtinyt julkaista kokoelman tansseja ja tanssisarjoja nimellä Studenten-Music (Leipzig, 1654).

11 Sonate da camera à 5 (Venetsia, 1667; Nürnberg, 1670): oli ensimmäinen merkittävä saksalainen kamarisonaatti/sarja-julkaisu. Se on omistettu Braunschweigin herttualle. Sonaatit ovat saksalaisia viisi-äänisyydessään, italialaisia kamarisonaattimuodossaan, jossa sonaatti alkaa moniosaisella, Grave/Adagio- ja Allegro-taitteiden vaihteluun perustuvalla sinfonialla ja saa seurakseen tansseja (Sinfonia–A–C–Ballo–S), parissa tapauksessa myös Intradan. Sonaatit ovat lähempänä orkesteri- kuin kamarimusiikki-idiomia.

ros1Ros2Ros3Ros4Ros5Ros6

12 Sonate à 2. 3. 4. è 5. stromenti, da arco & altri (Nürnberg, 1682) on enemmän italialainen tyyliltään, sektiot ovat laajentuneita, ja ne on varustettu tempomerkinnöin sekä sisältävät enemmän passaggioita. Kokonaisuus on musiikillisesti aikansa hienoimpia.

Johann Heinrich Schmelzer (1623–80)

405px-Schmelzer-johann-heinrich

Schmelzer oli ensimmäinen merkittävä itävaltalainen viulusäveltäjä, joka pääsi hoviorkesteriin virallisesti (1649) ja josta tuli soitinmusiikin johtaja (1658), hovin varakapellimestari (1671) ja ensimmäinen kapellimestari (1679). Hän kuoli onnettomuudekseen uransa lakipisteessä ruttoon. Schmelzeriä pidettiin jo 1660 “kuuluisana ja lähes arvostettavimpana viulistina kaikkialla Euroopassa”. Musiikissa on kuultavissa kosolti kansanmusiikkivaikutteita (mustalaismusiikkiakin), sillä hän kasvoi sotaleireissä isänsä ammatin vuoksi. Schmelzer julkaisi kolme merkittävää kokoelmaa viulumusiikkia.

12 Duodena selectarum sonatorum (Nürnberg, 1659) sisältää nimensä mukaisesti 12 triosonaattia kahdelle viululle, gamballe ja b.c.:lle. Ne ovat 3–5-jaksoisia triosonaatteja, joista puuttuu enimmäkseen esitysmerkinnät. Musiikki edustaa imitoivaa tyyliä ja on myös virtuoosista dialogia viulujen kesken. Siinä on olmenlaisia tekstuuriratkaisuja: a) kaksi viulua ovat solistisia, b) viulu ja gamba ovat solistisia, c) kaikki kolme ovat tasaveroisesti äänessä.

Sacro-profanus concentus musicus (“Kirkollis-maallisia musiikkisopusointuja”; Nürnberg, 1662) käsittää niinikään 12 sonaattia à 2–8 sekä continuon. Sonaatit sisältävät sekä sooloja että monikuoroisuutta; ne ovat sekä vanhanaikaisia venetsialaiskaiuissaan että uudemmantyylisiä konserttoon kurkottamisessaan. Sonaatit ovat jälleen monijaksoisia kokonaisuuksia vähin tempo-ohjein.

6 Sonatae unarum fidium (“Sonaatteja yhdelle viululle”; Nürnberg, 1664) viululle ja continuolle on ensimmäinen saksalaisen alueen säveltäjän vastaava julkaisu, jolle malli löytyi Pandolfilta. Ne sisältävät lyhyitä, kontrastoivia jaksoja ja variaatiota; ennen kaikkea sonaatit ovat virtuoosimusiikkia viululle (Pandolfin ja Uccelinin vaikutus) tarjotessaan nopeita juoksutuksia, asteikkokulkuja ja arpeggioja läpi sävelalueen, kaksoisotteita ja scordaturaakin vähän. Seuraavassa näytettä kokoelman sonaatista nro 2, joka perustuu basso-ostinatoon:

Sc2Sc3Sc4Sc6

Sonaatti Cucù on käsikirjoituksena säilynyttä suosikkimusiikkia. “Polnische Sackpfeiffen” (“Puolalainen säkkipilli”; 1665) on käsikirjoituksena säilynyt karakterikappale, joka muistuttaa hieman kaustislaista musiikkiakin. Balletto à 4 “Fechtschule” G (“Miekkailukoulubaletti”, 1668) on karakteristinen tanssisarja osineen Aria 1–2–Sarabande–Courente–Fechtschule–Bader Aria.

HEINRICH IGNAZ FRANZ BIBER (1644–1704)

Biber1

Biber oli böömiläissyntyinen viulistisäveltäjä, joka oli mahdollisesti aikansa etevin viulisti. Hän teki monia keksintöjä: mm. monimutkaiset scordaturat, seitsemän asemaa, Bartók-pizzicato, paperi kielten alle. Hän pääsi Salzburgin hovikapelliin 1670/71, jossa toimi myös hovisäveltäjänä, varakapellimestarina (1679–) ja hovikapellimestarina (1684–). Biber aateloitiin 1690, ja hän vietti Salzburgissa loppuikänsä sekä omisti teoksensa arkkipiispoille (vrt. Mozart).

Burneyn mielestä 100 vuotta myöhemmin “viime vuosisadan kaikista viulisteista Biber näyttää olleen paras, ja hänen soolonsa ovat vaikeimpia ja kekseliäämpiä kuin missään muussa musiikissa samalta ajalta”. Hän sävelsi myös mainiota ohjelmamusiikkia: eläinmusiikkia ja sotamusiikkia. Biber julkaisi useita kokoelmia, jotka tekivät hänen musiikkinsa tunnetuksi myös Ranskassa ja Italiassa, vaikkei hän itse ilmeisesti konsertoinut juuri lainkaan.

Musiikki

Biberillä on monia erillisiä sonaatteja, joilla on usein karakteristisia nimiä, kuten sonaatti La Pastorella A (ennen 1669) ja Sonata S. Polycarpi à 9 (“Pyhän Popycarpin sonaatti” [=100-luvulla marttyyrikuoleman kokenut Smyrnan piispa]; 1673) kahdeksalle trumpetille, patarummuille ja continuolle.

Karakterinen on mitä suurimmassa määrin Sonata violino solo representativa (“Esittävä sonaatti sooloviululle”; 1669) osineen [Sonata]/Allegro–Nachtigall–Cucu–Der Frosch–Allegro: Die Henne. Der Hahn–Die Wachtel–Die Katz–Musketier Marsch[–Allemande], jossa siten kuvaillaan eri eläinten ääniä: satakieli, sammakko, kana, kukko, viiriäinen, kissa (lopuksi musketöörin eri sotilaan marssia). Sonata à 6 die Pauern-Kirchfahrt genannt (“Talonpoikien kirkkomatkaksi kutsuttu-sonaatti”; 1673) sisältää osat Sonata. Adagio–Presto–Die Pauern-Kirchfahrt–Adagio–Aria.

Ehkä kaikkein hurjin luonnehtiva sonaatti on nimeltään Battalia à 9/10 (“Taistelu”; 1673), joka pursuaa huumoria ja erikoisia efektejä. Tämän yhtye- tai oikeastaan jo orkesterisonaatin osat ovat:
Presto I, jossa soitetaan col legno (jousen puuosalla);
Die liederliche gsellschafft von allerley Humor. Allegro: (“Laulullisen seurueen kaikenlaista huumoria. Allegro.”) sisältää usean laulun kakofonisen päällekkäisyyden;
Presto II;
Der Mars, kuvaa sotilaan marssia, jossa viulu matkii pilliä ja violone rumpua niin, että kielten ja otelaudan väliin laitetaan paperikaistale;
Presto III;
Aria;
Die Schlacht (“Taistelu”), osa kuvaa “Bartók-pizicatoilla” muskettien ääniä;
Lamento [der Verwundten Musquetirer] Adagio. (“Haavoittuneiden musketöörien valitus. Adagio”).

Bi2Bi3Bi5Bi6Bi7

Mysteerisonaatit

Ainulaatuinen on myös Biberin kokoelma 15 Mysteeri- tai Rosenkranz-sonaattia Jeesuksen elämästä “zur Verherrlichung von 15 Mysterien aus dem Leben Mariae” (“Marian elämän 15 mysteerin ihannoimiseksi”) sekä g-molli-soolopassacaglia, joka on Bachin chaconnen edeltäjä (n. 1674–76). Sonaatit jakaantuvat kolmeen alaosaan: Viisi ilon mysteeriä, Viisi kärsimysmysteeriä ja Viisi kunnian mysteeriä. Ne jäivät painamatta, vaikka kyseessä on tekijänsä ehkä merkittävin saavutus. Sonaattien scordaturat ovat mielenkiintoisia ja tekevät esittämisen hankalaksi:
• nro 1, d-doorinen, normaaliviritys, Mariä Verkündigung (“Marian ilmestys/ilmoitus”);
• nro 2, A-duuri, viritys a–e–a–e, Mariä Heimsuchung (“Marian vierailu”);
• nro 3, h-molli, viritys h–fis–h–d, Die Geburt Jesu (“Jeesuksen syntymä”);
• nro 4, doorinen, viritys a–d–a–d, Die Darstellung Jesu im Tempel (“Jeesuksen esittely temppelissä);
• nro 5, A-duuri, viritys a-e–a–cis, Der zwölfjährige Jesu im Tempel (“Kaksitoistavuotias Jeesus temppelissä”);
• nro 6, c-molli, viritys as–es–g–d, Jesus in Gethsemane (“Jeesus Getsemanessa”);
• nro 7, F-duuri, viritys c–f–a–c, Die Geißelung (“Ruoskinta”);
• nro 8, B-duuri, viritys d–f–b–d, Die Dornenkrone (“Orjantappurakruunu”);
• nro 9, a-molli, viritys c–e–a–e, Der Kreutzweg (“Ristintie”);
• nro 10, g-molli, viritys g–d–a–d, Kreuzigung und Tod Jesu (“Ristiinnaulitseminen ja Jeesuksen kuolema”;
• nro 11, G-duuri, viritys g–d–g–d, Die Auferstehung (“Ylösnousemus”);
• nro 12, C-duuri, viritys c–e–g–c, Die Himmelfahrt (“Taivaaseennouseminen”);
• nro 13, d-molli, viritys a–e–cis–e, Die Ausgießung des Heiligen Geistes (“Pyhän Hengen vuodatus”);
• nro 14, D-duuri, viritys a–e–a–d, Die Aufnahme Mariä in den Himmel (“Marian ottaminen taivaaseen”);
• nro 15, C-duuri, viritys g–c–g–d, Die Krönung Mariä zur Königin des Himmels und der Erde (“Marian kruunaus taivaan ja maan kuningattareksi”).
Viritykset liittyvät affekteihin, joita Maria tuntee kussakin Jeesuksen elämän vaiheessa ja joita sonaatit kuvaavat. Rakenteeltaan sonaatit ovat enimmäkseen 3–5-osaisia kamarisonaatteja. Päätös-passacagliassa on 65 muunnelmaa bassoaiheesta g–f–es–d.

Seuraavassa sonaatin nro 9 osien Sonata–Courente, Double–Finale alut:

Bib1Bib2Bib3 Bib4

Muita sonaattikokoelmia

• Sonatae tam aris quam aulis servientes, à 5, 6, 8 (“Sonaatteja niin kirkon kuin hovinkin palvelukseen”; Salzburg, 1676) sisältää 12 yhtyesonaattia joko pelkästään jousille tai 1–2:n trumpetin kera. Nämä ovat kirkkosonaatteja ja jaksoja on 1–11; malli tulee Schmelzeriltä (1662).
Sonatae, Violino solo (Nürnberg, 1681) viululle ja continuolle käsittää kahdeksan sonaattia. Nro 4:ssä viritys on a–e–a–d ja nro 6:ssa g–d–a–d. Sonaatit ovat jo hillittömiä virtuoosisuudessaan ja ovat varhaisia kamarisonaatteja, sillä niissä on tanssiosia, aarioita, adagioja jaallegroja sekaisin). Sonaatin I osat ovat [Preludi-]Adagio–Presto–Variatio (I–IV–V–I-sointukulkuun)–Finale/Presto; sonaatissa VIII osat ovat [Sonata–]Aria–Sarabanda–Allegro[–Gigue].

Biber2Biber3

Mensa sonora, seu musica instrumentalis (“Soiva pöytä tahi soitinmusiikkia”; Salzburg 1680) käsittää kuusi kamarisonaattia viululle, kahdelle alttoviululle, violonelle ja cembalolle. Sonaatit sisältävät lähinnä tanssiosia.
Fidicinium sacro-profanum (“Kirkollista ja maallista musiikkia jousisoittajille”; n. 1683) sisältää 12 sonaattia 1–2:lle viululle, kahdelle alttoviululle ja continuolle. Sävellykset ovat kirkkosonaattityyppiä, vaikka ne on taas tarkoitettu sekä kirkkoon että hoviin.
Harmonia artificiosa–ariosa (“Taidokas ja laulava sopusointu”; Salzburg, 1696; Nürnberg 1712) sisältää seitsemän partitaa, joka oli erityisesti itävaltalais-saksalaisen soitinmusiikin laji, kahdelle viululle tai viululle ja alttoviululle tai kahdelle viola d’amorelle sekä continuolle. Sonaatit ovat 3–7-osaisia kamarisonaatteja. Partita III osat ovat Praeludium. Allegro–Allamande–Amener.Presto–Balletto–Gigue–Ciacona. Canon in unisono. Mukana on myös harvinaisempia tansseja, kuten Canario, Polcinello, Trezza.

MUITA SAKSALAISEN ALUEEN SONAATTISÄVELTÄJIÄ

1600-luvun jälkipuoliskolla Saksassa sonaatteja kirjoittivat jo monet säveltäjät. Heistä kenties huomattavimpia ovat Buxtehude, Walther, Westhoff, Schenk, Fux ja Zelenka.

Johann Adam Reinkenin (1623–1722) Hortus musicus (“Musiikkitarha”; Hampuri, 1688) sisältää kuusi kamarisonaattia kahdelle viululle, basolle ja continuolle, joissa avaus-Sonataa seuraa tanssiosia. Bach sovitti näitä klaveerisonaateiksi.
Clamor Heinrich Abelin (1634–96) kuuluisa lapsenlapsi oli gambisti K. F. Abel. Isoisä julkaisi kolme kokoelmaa (Frankfurt, 1674–77), yhteensä 162 kappaletta à 4, joissa on avaussonaatteja ja niitä seuraavia tansseja.
Dietrich Buxtehude (n. 1637–1707) julkaisi kolme kokoelmaa sonaatteja, joista ensimmäinen, viululle ja bassolle, (Lyypekki, 1684) on kadonnut. Opukset 1–2 (Hampuri, 1696) sisältävät 14 sonaattia viululle, bassolle ja continuolle; sonaateissa on osia 3–13, yleensä 5–8.
Johann Pachelbelin (1653–1706) kokoelmassa Musikalische Ergötzung (“Musiikillinen mielenvirkistys”; Nürnberg, 1691) on kuusi sonaattia/partitaa kahdelle viululle ja continuolle. Ne alkavat sonaatilla/sonatiinilla ja jatkuvat tanssisarjoina.
• Philipp Heinrich Erlebach (1657–1714) oli Rudolstadtin kapellimestari, joka sävelsi vähintään 62 sonaattia à 2–13, mutta häneltä on säilynyt vain kuuden sonaatin kokoelma (Nürnberg, 1694), joka on kamarisonaattityyppinen ja jonka sonaateissa osia on 7–8.

Johann Jakob Walther (n. 1650–1717)

Waltheria pidettiin eräänä Saksan parhaana viulistina, lähes Biberin veroisena. Kokoelmassa Scherzi da violino solo (1676) on kahdeksan sonaattia ja neljä muuta teosta sooloviululle ja continuolle, joukossa mm. Sonata “Imitatione de Cuccu”. Keskeinen kokoelma on Hortus chelicus (“Lyyratarhanen”; 1688), jossa on 28 lyhyempää teosta, passacaglioita, arioita ja suiteja.

Wal1Wal2Wal3Wal4

Johann Paul Westhoff (1656–1705)

Westhoff jätti jälkeensä vain soolomusiikkia: suiten, joka on ensimmäinen säestyksetön sarja Biberin ohella, ja sonaatin La guerra, jonka lisänimi on Louis XIV:ltä ja jossa on yhdeksän osaa (Pariisi, 1682), sekä kuusi viulusonaattia (Dresden, 1694).

W1W2W3

• Johann Joseph Fuxilta (n. 1660–1741) tunnetaan lähes 100 soitinteosta, joista noin 35 on kirkkosonaattia, lajiltaan 3–4-äänisiä ns. “graduaalisonaatteja”, sillä niitä soitettiin epistolan ja evakeliumin välissä, kun pappi lateli graduaalin jälkeisen rukouksen. Ne ovat usein tyyppiä preludi ja fuuga ja adagio-päätös eli kyseessä on Corellin kirkkosonaatin katkaistu muoto.

Jan Dismas Zelenkan (1679–1745) 6 Sonate a due Hautbois et Basson con due bassi obligati (n. 1715/6) ovat neliosaisia kirkkosonaatteja (joskin sonaatissa nro 5 on vain kolme osaa) tempokaavassa H–N–H–N. Musiikki on kypsää ja taidokasta myöhäisbarokkia.

Zel1 Zel2

Johann David Heinichen (1683–1729) sävelsi noin 25 sonaattia, soolo- ja triosonaatteja, joissa osien määrä on 2–7, joskin eniten on neliosaisia (H–N–H–N).
Johann Georg Pisendel (1687–1755) työskenteli Dresdenissä hoviorkesterin johtajana (1712–). Häneltä on säilynyt säestämätön viulusonaatti ja viulusonaatti klaveerin kera, jotka ehkä inspiroivat Bachia.
Johann Friedrich Fasch (1688–1758) oli Kuhnaun ja Graupnerin oppilas, Bachin lähipiiriläinen. Häneltä on säilynyt noin 25 sonaattia, joista suurin osa on triosonaatteja (n. 1730). Ne ovat sonaatteja ilman tanssiosia ja sisältävät tempo- ja esitysmerkintöjä, kuten Cantabile ja Affettuoso.
Johann Christoph Graupner (1683–1760) sävelsi lähes 40 sonaattia eri kokoonpanoille, ja ne ovat 3–4-äänisiä.
Johann Mattheson (1681–1764) julkaisi Zwölf neue Kammer-Sonaten (Hampuri, 1720) huilulle/viululle ja continuolle, otsakkeella Der brauchbare Virtuoso (“Käyttökelpoinen taituri”).

HOLLANTI

Johannes Schenck (1660–1712 jälk.)

Schenk1

Schenk oli Amsterdamissa syntynyt gambisti, joka  toimi Düsseldorfin hovimuusikkona (n. 1696–). Kokoelma Il giardino armonico consistente in diverse sonate (“Sopusointuinen puutarha, joka koostuu erilaisista sonaateista”; Amsterdam, 1692) on sävelletty kahdelle viululle, bassolle ja basso continuolle.

Hänen merkittävä kokoelmansa opus 8, Le Nymphe di Rheno (“Reinin nymfit”; Amsterdam, 1697–1706), sisältää 12 kamarisonaattia/suitea kahdele gamballe tai gamballe ja continuolle, joissa hän yhdistää italialaista, ranskalaista ja saksalaista tyyliä. Opus 9 L’Echo du Danube (“Tonavan kaiku”, ennen 1706) sisältää kuusi sonaattia, osan soologamballe, osan säestyksen kera.

Schenk2Schenk3

Giovanni Henrico Albicastro on pseudonyymi kenties baijerilais-, kenties wieniläissyntyiselle, mutta paljossa Hollannissa eläneelle amatöörisäveltäjä Johann Heinrich von Weissenburgille (n. 1660–1730 jälk.), jota pidettiin Biberin ja Waltherin ohella suurena saksalaisena viuluvirtuoosina. Hän julkaisi 12 kokoelmaa, joista pääosa on viulu- ja triosonaatteja, kuten Il giardino armonico sacro-profano di dodici suonate in due parti (1696, Brugge), sekä opuksena 7 XII Concerti a quatro, due violini, alto, violoncello e basso continuo (1704) eli 12 concerto grossoa.

Johann Christian Schickhardt (n. 1682–1762) oli saksalainen, Amsterdamissa työskennellyt puhallinsoittaja, jonka opus 2 sisältää kuusi sonaattia oboelle tai viululle ja continuolle (Amsterdam, 1709/10). Ne ovat 3–5-osaisia kirkko- ja kamarisonaatin sekoituksia.

Jacob Klein (1688–1748) oli amsterdamilaissäveltäjä tai oman ilmoituksensa mukaan “musiikkiamatööri”, joka julkaisi 48 merkittävää sellosonaattia (1716–46). Näissä hän on Locatellin, tuolloin hänkin Amsterdamissa vaikuttanut viuluvirtuoosisäveltäjä, rinnakkaishahmo. Kleinin 3–4-osaiset kirkkosonaattityyppiset sellosonaatit ovat ensimmäisiä lajin edustajia Hollannissa, ja ne ovat omintakeisia notaatiossaan (sormia osoittavat numerot ja kieliä viivat numeroiden alapuolella) sekä soittoteknisessä vaativuudessaan (vasemman käden laajat otteet, peukalon käyttö kaikilla kielillä, aseman vaihtoja ja portamentoja legato-jousella). Seuraavassa sonaatin op. 4/2 (1746) osien alut:

Klein1Klein6.son.op.4:2.1.osaKlein4.nro 2.2.osaKlein7.op.4:2.3.-4.osa

ENGLANTI

Maan historiassa rajakohtia ovat monarkian palauttaminen (1660), parlamentti saaminen yliotteen kuninkaasta (1688), Englannin, Skotlannin ja Walesin muodostama Iso-Britannia (1707) sekä Hannover-kuninkaiden ajan alkaminen (1724–).

Ajanjaksolla 1660–1710 säveltäjistä pääosa oli kotimaisia, kun taas 1710–75 italialaisia oli eniten ja vasta toisena tulivat englantilaiset. Maan noin 50 barokkisonaattisäveltäjästä puolet oli ulkomaalaisia. Gambayhtyeen valtakausi alkoi olla 1600-luvun jälkipuoliskolla ohi ja tilalle tulivat viulut, sonaatti ja kenraalibasso.

Attilio Ariosto (1666–1729)

ARIOSTI_Atilio_kompozytor_nadworny_Friedricha_I_Niemcy_XVIII

Ariosti oli eräs lukuisista Englannissa toimineista italialaismuusikoista: laulaja, sellisti, urkuri ja säveltäjä, joka syntyi Bolognassa ja kuoli Lontoossa. Hän sävelsi yli 30 oopperaa ja oratoriota Berliiniin, Wieniin ja Lontooseen, jossa hän toimi Handelin ja Bononcinin ohella Kuninkaallisen Musiikkiakatemian eli oopperan johtajana (1715–). Ennen Lontoon-aikaansa hän oli palvellut Preussin kuningatar ja Hannoverin vaaliruhtinatar Sophie Charlotten hovisäveltäjänä (1697–1703).

Viola_d'amore_2

Ariosti on tullut tunnetuksi viola d’amoren soittajana, ja hän on samalla soittimen tärkein säveltäjä barokissa Christoph Graupnerin ohella. Diskanttigamballe sukua olevassa soittimessa on 6–7 kieltä ja yhtä monta resonanssikieltä, ja sen ulottuvuus on vajaat kolme oktaavia: A–d–a–d1–f#1–a1–d2. Soittimelleen Ariosto sävelsi 21 sonaattia, tosin kuusi niistä nimellä lesson(s) ja 57 nimellä pièce(s), jotka on jaettu 15 sonaatiksi. Hän julkaisi “lemmenviola”-sonaattinsa kahdessa kokoelmassa: Recueil de Pièces pour la Viol d’Amour (n. 1718) ja Collection of Cantatas, and Lessons for the Viola d’Amour (1724).

Jälkimmäisen, tilauspohjalla myydyn kokoelmansa esipuheessa Ariosti selvittää teostensa olevan soitettavissa myös viululla, mikä oli järkevää, sillä viola d’amoren soittajia ei ollut riittävästi kaupallisen menestyksen saavuttamiseksi. Sitä paitsi soittimen vaatimat poikkeusviritykset eli scordaturat eivät helpota niiden soittamista. Recueil-julkaisusta laadittuja sonaatteja kutsutaan yleisesti “Tukholman-sonaateiksi” siitä syystä, että Lontoossa 1716–21 opiskellut ruotsalaissäveltäjä J. H. Roman teki Ariostin ensimmäisestä kokoelmasta itselleen kopion, joka on ainut säilynyt musiikin lähde ja jota säilytetään nykyään Tukholmassa kirjastossa. Seuraavassa Recueil de Pièces -kokoelmasta alku kappaleesta nro 23, joka on konstruoidun sonaatin nro 7, D, Giga, sekä myöhemmästä kokoelmasta lession/lezione nro 2:n avausosa Cantabile: Grave:

Ario5Ario1

William Young (k. 1671) oli ensimmäinen englantilainen, joka julkaisi sonaatteja (Innsbruck, 1653). Viidessä teoksessa 150:stä hän käyttää nimitystä sonaatti.
Henry Purcell (1659–1695) sävelsi kaksi kokoelmaa triosonaatteja (1683, 1697). Ensimmäinen on 12 Sonata’s of III Parts: Two Viollins And Basse: To the Organ or Harpsichord, ja toinen kokoelma on Ten Sonata’s in Four Parts eli kahdele viululle, bassolle ja continuolle. Sonaateissa on 4–7 osaa kirkkosonaatin tapaan; nro 9 on ground viisitahtisesta teemasta; nro 9 on nimensä vuoksi (?) suosittu The Golden Sonata.
John Ravenscroft (k. 1708) julkaisi kokoelman Roomassa, 12 triosonaattia op. 1 (1695), kun hän opiskeli Corellin johdolla. Niistä 10 on kaavassa H–N–H–N, ja ne ovat kaikki oivallisia teoksia.
William Croft in(1678–1727) kolme soolosonaattia huilulle (1699) ovat harvinaisia 1600-luvun puolella Englannissa. Six Sonatas of two Parts Purposely made and Contrived for Two Flutes (1704) ovat säestyksettömiä duettoja kaavoissa H–N–H–N ja H–N–N. Huiluduetosta tuli suosittu laji Englannissa.
William Corbett (k. 1748) julkaisi 1705–09 vähintään neljä kokoelmaa sonaatteja: kuusi niistä on kahdelle huilulle ja b.c.:lle, kuusi on yhdelle huilulle ja b.c.:lle, kuusi viululle, oboelle, nokkahuilulle ja trumpetille sekä kuusi sonaattia kahdelle viululle ja b.c.:lle. Sonaatit ovat keveitä mutta edustavia kappaleita.
Johann Christoph Pepusch (1667–1752) syntyi Berliinissä, mutta eli Lontoossa (n. 1704–). Hän julkaisi vähintään 10 soolo- ja triosonaattikokoelmaa (n. 1705–12), joissa viulu ja/tai huilu ovat suosikkisoittimia. Yhteensä hän teki yli 100 sonaattia viululle, lukuisia huilulle tai nokkahuilulle, ja vain op. 3 (Amsterdam, 1711) sisältää triosonaatteja. Sonaatit ovat enimmäkseen neliosaisia H–N–H–N, ja ne olivat tavattoman suosittuja melodisesti sujuvan tyylinsä ansiosta.
Jean Baptiste Loeillet (1680–1730) oli belgialainen, joka toimi Lontoossa (1705–), ja hän oli ensimmäisiä joka toi poikkihuilun Englantiin. Sonaattijulkaisuja valmistui vähintään kahdeksan. Roger ja Walsh julkaisivat neljä kokoelmaa (n. 1712–20), joissa kussakin on 12 sonaattia huilulle ja continuolle. Opus 5 sisältää kuusi soolosonaattia ja kuusi triosonaattia huilulle ja oboelle continuon kera (n. 1717). Walsh julkaisi vielä (n. 1722–29) kaksi triosonaattikokoelmaa ja yhden soolosonaattikokoelman. Ollakseen melko vähän tunnettu säveltäjä häneltä on kuitenkin saatavissa paljon musiikkia.

RANSKA

TRIOSONAATTI JA SINFONIA

Ranskan soitinmusiikissa olivat 1600-luvun loppupuolella cembalo, luuttu ja kitara pääsoittimet. Vasta noin 1700 alkoi viulun, gamban ja huilun nousu sekä yhtyemusiikin käytäntö laajeta samalla kun antauduttiin italialaiselle musiikille, sonaattikulttuurille ja continuolle.

Kun vähitellen Corelli-kuume levisi, “uutuus ja vaihtelun tarve, ranskalaisten himo ennen muuta ulkomaisia uutuuksia kohtaan” kasvattivat italialaisnälkää. Corellin opusta V pidettiin progressiivisena musiikiina.

Lully sävelsi kuitenkin kuninkaan kamarimuusikon asemassa “makuuhuonetrioja” (trios pour le coucher du roy) kahdelle diskanttisoittimelle ja continuolle (n. 1665–; julk. 1705). Niissä tanssi- ja karakterikappaleiden määrä ja järjestys on valinnainen ja mukana oli myös symphonies, joka oli soitinkappaleen yleisnimi yhtä hyvin oopperassa ja kirkkomusiikissa (moteteissa, oratorioissa), mutta olennaista oli, että nämä kamaritriot valmistivat osaltaan tietä italialaiselle triosonaatille.

Lully1Lully 2Lully3

Marais oli vastuussa osasta näitä trioja kokoelmassaan Pièces en Trio pour les flûtes, violon et dessus de viole avec la b. c. (Pariisi, 1692), jossa on kuusi sarjaa tanssi- ja karakteriosia kahdelle diskanttisoittimelle ja b.c.:lle ja jossa vain lieviä italialaisvaikutteita on havaittavissa.

Michel Richard Delalande (1657–1726)

Louis XIV:n hovin eri seremoniat synnyttivät paitsi “makuuhuonetriot” myös “illallis-sinfoniat”. Louis nautti iltaisin klo 22 julkisen neljän ruokalajin aterian henkilääkärinsä ja etuoikeutettujen hovimiesten kera muiden hovimiesten ja uteliaiden vilkuillessa oven suusta tapahtumaa, jota edelsi sisääntulomusiikkina Concert de Trompettes ja jonka aikana kunkin ruokalajin välissä kuultiin suiten muita numeroita Kuninkaan 24 jousen soittamana.

Kuninkaan kamarimusiikin ylijohtaja Delalanden tehtävänä oli säveltää (1690–) sarjoja, joiden juhlavana nimenä oli Simphonies pour les Soupers du Roy. Niitä valmistui ensin 10 sarjaa, joissa oli 154 osaa ja kuusi “trumpettikonserttia” (1703), ja myöhemmin painettiin vielä kaksi 19 osaa sisältävää sarjaa (1713). Kokonaisuuteen lisättiin vielä 139 lisäosaa, jotka palvelivat Louis XV:n ateriointia, ja ne järjestettiin uudelleen laajennetuksi kaksiosaiseksi versioksi: Simphonies de M. de La Lande… mise dans un nouvel ordre, et ses augmentations (Recueillies en 1736–1745, 1745). Uusi nide sisältää myös joululaulujen sovituksia (Simphonies des noëls), joita soitettiin kuninkaan kappelissa jouluyönä.

Oopperoiden ja suurten motettien ulkopuolella nämä sarjat edustavat ranskalaista orkesterimusiikkia ja pohjaavat ajalle tyypilliseen tanssisarjan ideaan tanssiketjuineen, mutta mukana on myös soitinmusiikkia ilman tanssikaraktereita (uvertyyrejä, preludeita, aireja), laulumusiikin ja joululaulujen sovituksia. Seuraavassa uusitun kokoelman kansisivu sekä uusiksi koostettujen sarjojen osien alkuja:

382px-Delalande-SimphoniesTPdelal.1Delal.2

Kamari- ja orkesterimusiikin välistä eroa kuroivat umpeen 1720–30-lukujen eräät kokoelmat: Jean-Joseph Mouret‘n (1682–1738) Suites de Symphonies (1729) sekä Jacquet Aubert‘n (1689–1753) ja Etienne Mangeanin (n. 1710–n. 1756) Concerts de Symphonies. Aubert’n viidestä suitesta muodostuvaa kokoelmaa nimellä Suite de concert de Simphonie en trio pour les Violons, Flûtes et Hautbois (1730) on pidetty suorastaan ranskalaisen sinfonian edeltäjänä.

François Francœur (1698–1787)

Francois_Francoeur

Francœur toimi alkuun Pariisin oopperan viulistina ja säveltäjänä sekä musiikinjohtajana (1743–) – saadakseen vasta 75-vuotiaana Kuninkaan musiikinjohtajan arvonimen (1773). Hän saavutti mainetta sekä Concert-Spirituelin viulistina että oopperan Pyrame et Thisbé säveltäjänä (1726). Merkittävää oli hänen yhteistyönsä François Rebelin kanssa.

Tärkeimpiä aikaansaannoksia on hänen laatimansa ja kokoamansa musiikki Artois’n kreivin hääjuhliin Versailles’ssa (1773) nimellä Concert François (Symphonies) arrangé par Mr Francœur Surintendant de la musique du Roy Pour le Festin Royal de Mg Le Comte d’Artois. Kokonaisuus sisältää hänen omien soitinteostensa, symphonies, lisäksi musiikkia mm. Bertonilta, Dauvergneltä, Royeriltä, Mondonvilleltä, F. Rebeliltä sekä Rameaun oopperoiden suosikkinumeroita. Sarjoissa seuraa uvertyyriä tanssi- ja karakteriosia. Soittimistoa on yksilöity, ja jousten, huilujen, oboeiden ja fagottien ohella esiintyy trumpetteja ja patarumpuja. Musiikki on eloisaa, yksinkertaista ja spontaania, kaukana oppineesta.

SONAATIT JA SARJAT

François Couperin (1668–1733)

Couperin oli tärkein kamarimusiikkisäveltäjä, joka tähtäsi ranskalaisen ja italialaisen musiikin yhdistämiseen. Hän sävelsi Corellin mallin mukaisia triosonaatteja jo varhain, sillä kuusi ensimmäistä sonaattia yhdeksästä ovat “en trio”, jotka ovat säilyneet käsikirjoituksina; ne on sävelletty 1692–95.

• 4 Concerts Royaux (“Neljä Kuninkaallista konserttoa”; 1714/15) käsittää neljä tanssisarjaa cembalolle tai kolmelle soittimelle continuon kera. Nämä muodostivat alun perin III cembalokirjan osan (1722).
Les Goûts-réûnis ou [10] Nouveaux concerts à l’usage de toutes les sortes d’instruments de musique (“Yhdistetyt maut eli [10] uutta konserttoa kaikenlaisille soittimille”; 1724) on jatkoa edelliselle neljän konserton julkaisulle ja sisältää 10 sarjan lisäksi sarjan, jossa on seitsemän ohjelmallista osaa.
Le Parnasse ou L’Apothéose de Corelli (“Parnasso eli Corellin ylistys”, 1724) on sävelletyt kahdelle viululle ja continuolle tai kahdelle cembalolle.

Lully ja Corelli kilpasilla

Coup.Lullyn apoteoosi

Couperinin keskeisteoksia on Concert instrumental sous le titre d’Apothéose composé à la mémoire immortelle de l’incomparable Monsieur de Lully (“Soitinkonsertto otsakkeella Apoteoosi sävelletynä verrattoman Hera de Lullyn kuolemattomalle muistolle”; 1725). Siinä on 13 osaa kahdelle viululle ja continuolle tai kahdelle cembalolle, ja kokonaisuuden ideana on ranskalaisen ja italialaisen tyylni kilpailu, kunnes ne yhdistyvät kauniisti päätösosassa “La Paix du Parnasse. Sonade en Trio” (“Rauha Parnassolla. Triosonaatti”).

Sarjan osan ovat:
1) Apothéose de Lulli. Lulli aux Champs Élisés : Concertant avec les Ombres liriques (“Lullyn apoteoosi. Lully Autuailla niityillä konsertoimassa oopperan/runoilijoiden varjojen kanssa”);

Coup.1a
2) Air pour les mêmes (“Aaria edellisille”);

Coup.Lully2
3) Vol, de Mercure aux Champs Élisés, pour avertit qu’Aollon y va ascendre (“Merkuriuksen lennähdys Autuaille niityille ilmoittamaan Apollonin laskeutumisesta”);
4) Descendre l’Apollon : qui vient offrir son violon à Lulli, et sa place au Parnasse (“Apollon laskeutuminen: hän tarjoaa viuluaan Lullylle ja paikkaa Parnassolla”);
5) Rumeur souteraine : Causée pas les auteurs – Contemporains de Lulli (“Maanalaista mekkalaa aiheuttajinaan Lullyn aikalaiskirjoittajat”);

Coup.Lully3
6) Plaintes des mêmes : pour des Fûtes, ou des Violons tres adoucis (“Edellisten valituksia huiluille tai erittäin suloisille viuluille”);

Coup.3a
7) Enlévenement de Lulli au Parnasse (“Lullyn korottaminen Parnassolle”);

Coup.4a
8) Accüeil entre-Doux, et-Agard, fait à Lulli par Corelli, et par les Muses italiénes (“Corellin ja italialaisten muusien Lullylle suoma vastaanotto lempeiden ja suosiollisten kesken”);
9) Remerciement de Lulli : à Apollon (“Lullyn kiitos Apollonille”);
10) Apollon, persuade Lulli, et Corelli, Que la réünion des Goûts François et Italien doit faire la perfecion de la Musique. Essai en forme d’Ouverture. Lulli et les Muses Françoises. Corelli et les Muses Italiénes (“Apollon taivuttaa Lullyn ja Corellin aikansaamaan ranskalaisen ja italialaisen maun yhdistämisen musiikin täydellistämiseksi. Koe alkusoiton muodossa. Lully ja ranskalaiset muusat. Corelli ja italialaiset muusat”);
11) Lulli, joüant le Sujet; et Corelli l’acompagnant. Corelli joüant le Sujet, à son tour, que Lulli acompagne (Lully soittaa teemaa ja Corelli säestää. Corelli soittaa vuorostaan teemaan, jota Lully säestää”);

Coup.Lully4
12) La Paix du Parnasse. Faite aux Conditions / Sur la Remontrance des Muses françoises / que lors qu’on y parleroit leur langue, on diroit dorénavant Sonade, Cantade; ainso qu’on prononce, ballade, sérénade; etc. Sonade en Trio. Lulli, et les Muses françoises. Corelli, et les Muses italiénes; gravem.t (“Rauha Parnassolla, sillä ehdolla, että ranskalaiset muusat muistuttavat, kun puhuttaan heidän kieltään, sanotaan sonade ja cantade, kuten lausutaan ballade, sérénade jne. Triosonaatti. Lully ja ranskalaiset muusat. Corelli ja italialaiset muusat”);

Coup.Lully5
13) Saillie vivement, Rondement, Vivement (“Erottuvan eloisasti, Rondon tapaan, Eloisasti”).

Coup.5a

Les Nations [4] Sonades; et [4] suites de simphonies en trio en quatre livres séparés (1726) kahdelle viululle, gamballe ja continuolle tai kahdelle cembalolle sisältää neljä kirkkosonaattia (sonade) ja neljä kamarisonaattia/tanssisarjaa triosonaattiryhmälle, jälkimmäiset otsakkeilla “La Françoise”, “L’Espagnole”, “L’Impériale” ja “La Piémontoise” – eli taas on kysymys kansallisuuksista tai etnisyyksistä.

Elisabeth–Claude Jacquet de La Guerre’ltä (1664–1729) on säilynyt kaksi sonaattia viulusoololle ja gamba-obligatille urku- tai cembalo-continuolla (n. 1695) käsikirjoituksena. Cembalokirjassa (1707) on kuusi sonaattia, jotka voi soittaa myös viululla cembalon kera.

Jean-Féry Rebel (1666–1747)

Jean-baptiste-rebel

Rebel oli ihmelapsiviulisti, joka sävelsi 12 sonaattia (Recueil de douze sonates à II et III parties & B. C.; n. 1695 ), joista seitsemän on triosonaatteja ja viisi soolosonaatteja, mutta jotka julkaistiin vasta 1712/13. Kokoelma 12 Sonates à violon seul mellées de plusieurs récits pour le Viole (“12 sooloviulusonaattia yhdessä useiden gambasoolojen kera; 1713) sisältää kuusi kirkko- ja kuusi kamarisonaattia ja tarjoaa kaksoisotteita sekä tremoloita; gamban soolot laajentavat välillä musiikin à 3 -tekstuuriksi. Kokoelma merkitsee yhdistettyjä makuja paremmin kuin Couperinin saavutukset. Seuraavassa sonaatin nro 5 osien alut:

Re1Re2Re3Re4

François Duval’in (n. 1673–1728) Premier Livre de Sonates et autres pièces pour le violon et la basse (1704) on ensimmäinen ranskalainen painettu sooloviulusonaattikokoelma, josta puolet on sarjoja ja toinen puoli sonaatteja. Kirjasta IV (1708), jossa on kahdeksan kamarisonaattia, lähtien Duval säveltää tavalliselle viululle eikä enää ranskalaiselle viululle ja viuluavaimelle (jossa g1 on ensimmäisellä viivalla). Kokoelmassa Les Idées Musiciennes. Sonates a Violon Seul avec la Basse, op. 7 (1720) on kuusi sonaattia (karakterikappaleita ja tansseja). Duval julkaisi kaikkiaan seitsemän viulukokoelmaa (1704–20).

Duval1

• Michel de la Barre (n. 1675-1743) toimi hovihuilistina. Hänen kokoelmansa Troisième livre des trio, pour les violons, flutes, et hautbois, mélez de sonates pour la flute traversiere (1707) sisältää viisi sarjaa ja kuusi sonaattia.

Pierre Danican Philidor (1681–1731) oli kuninkaallisen kapellin oboisti (1704–) ja kamarihuilisti (1712–). Hän julkaisi kolme kokoelmaa sarjoja, joista ensimmäisessä on puolet kahdelle huilulle ilman continuota ja toinen puoli oboelle/huilulle/viululle continuon kera (1717). Toisessa kokoelmassa (1718) kummallekin kokoonpanolle on vain kaksi suitea. Kolmannessa kokoelmassa (1718) niitä kumpiakin on vain yksi sarja. Yhteensä tämä laajan Philidor-muusikkoperheen jäsen julkaisi siten kuusi sarjaa kahdelle viululle ja kuusi sarjaa diskanttisoittimelle continuon kera.

Phil1Ph2
Jacques Hotteterren (n. 1684–1761) kokoelma Sonates en trio Pour les flûtes traversieres, flûtes a bec, violons, hautbois, & c. op. 3 (1712) sisältää kuusi triosonaattia, jotka ovat neliosaisia ja enimmälti kirkkosonaattityyppiä. (1708/15). Hänen ensimmäinen kirjansa, opus 2 (1708/15), on sävelletty ensisijaisesti huilulle ja basso continuolle.
Jean Baptiste Senaillié (n. 1688–1730) julkaisi 10 soolosonaattia continuon kera, op. 3 (1716), joka sisältää kamarisonaatteja. Hän on näissä tärkein sooloviulusonaatin kehittäjä Couperinin ja Leclairin välissä; sonaattiosien välillä on jopa yhteinen päämotiivi.

Louis-Antoine Dornel (n. 1685–1765)

Dornel julkaisi kokoelman sooloviululle Sonates a violon seul avec la basse continue op. 2 (1711) sekä kamaritriosonaatteja Sonates en trio Pour les Flûtes allemandes, Violon, Hautbois, etc. op. 3 (1713). Kokoelma Livre de symphonies (1709) käsittää tanssisarjoja (= kamarisonaatteja) vapaavalintaisille soittimille sekä kvartettisonaatin. Seuraavassa kansilehti ja suiten nro 3 ensiviulun äänilehdet:

Do1Do2Do3Do4

Jean-Marie Leclair (1697–1764)

220px-JMLeclair

Leclair syntyi Lyonissa ja muutti Pariisiin 1723. Hän vieraili Torinossa ja Lontoossa, jossa “soitti kuin enkeli”, kun Locatelli “soitti kuin paholainen” (Lustig). Leclair saikin Locatellilta vaikutteita. Hän pääsi 1733 hovimuusikoksi, mutta lähti Hollantiin ja Englantiin 1737, kunnes asettautui Pariisiin (1744–). Kohtaloksi koitui veljenpojan tekemä murha kotiovella.

Leclair julkaisi 49 sooloviulusonaattia continuon kera (op. 1, 2, 5 ja 9), 25 triosonaattia ja 12 duoviulusonaattia, jotka kruunaavat viulusonaatin historian Ranskassa. Sooloviulusonaatteja on neljä opusta (1723–n.1738): ne ovat neliosaisia ja useimmiten kaavassa H–N–H–N, mutta kamari- ja kirkkosonaatit menevät suloisesti sekaisin.

Opus 1, Premier Livre de Sonates A Violon Seul avec La Basse Continue (1723) oli niin uudenaikainen, “että ne [=sonaatit] näyttivät ensi alkuun jonkinmoiselta algebralta, joka onnistui hämmentämään kaikkein rohkeimmankin muusikon”. Kyseessä on 12 sonaattia, jotka ovat neliosaisia ilman systeemiä; musiikki on rohkeaa, selkeää ja aistikasta virtuoosisuudessaan. Seuraavassa kahden ensiosan alut sonaatista nro 3; osat ovat Adagio–Allegro–Largo–Tempo di Gavotta.

Leclair.op.1:3aLeclair.op.1:3b

Opus 2 (1728) esipuheessa Leclair sanookin helpontaneensa vaatimuksia: “Olen huolehtinut siitä, että säveltäisin sonaatteja, jotka olisivat suurempien tai helpompien taitojen omaavien ulottuvilla.”Jos opuksessa 1 kummina oli jossain määrin ollut Corelli, myöhemmin Leclair oppi Locatellilta monia asioita, joten hänen kolmas kirjansa, op. 5 (1734), ja etenkin neljäs kirjansa, op. 9 (1743), ovat viulistisesti entistä suurempaa taituriutta edellyttäviä. Seuraavassa opuksen 9 sonaatin nro 4 osien alut:

1.Leclair.op.9:4.I.And.spiritoso.b2.Leclair op.9:4.Allegro.b3.Leclair op.9:4.Largo:Sarab&All.assai.b4.Leclair.op.9:4.Presto.b

Sonaatteja kahdelle viululle ilman säestystä on kaksi opusta, op. 3 ja op. 12 (1730, 1747). Sonaatteja kahdelle viululle continuon kera eli triosonaatteja löytyy useita opuksia, op. 4, op. 6, op. 8 ja op. 13 (1730, 1736, 1737, 1753). Ouvertures et Sonates en trio pour deux violons avec la basse continue, op. 13 (1753) sisältää kolme alkusoittoa ja kolme triosonaattia, jotka ovat soolosonaattien sovituksia (op. 1: 12; op. 2: 8, 12).

• François Francoeur (1698–1787) sävelsi 12 sooloviulusonaattia continuon kera (n. 1730), jotka ovat kamari- ja kirkkosonaatteja.
Jean-Baptiste Cupis (1711–88) julkaisi kuusi sooloviulusonaattia continuon kera, op. 1 (1738), jotka ovat virtuoosisia kamarisonaatteja.

Louis-Gabriel Guillemain (1705–70)

Gu1

Guillemain oli pariisilaissäveltäjä, joka julkaisi kolme kokoelmaa viulusonaatteja continuon kera (1734/40, 1739, 1742), 18 triosonaattia (1735, 1742), kolme kirjaa triosinfonioita italialaiseen tyyliin (1740, 1748, 1752), kuusi konsertiinoa à 4 (1740), kaksi kokoelmaa kvartettosonaatteja (1743, 1756), Pièces de clavecin avec accompagnement de violon op. 13 (1745) sekä kirjan Divertissements de symphonies en trio (1751). Tässä sonaatin nro 2 op. 12 ensimmäisen osan stemmat:

Gu1aGu3Gu4Gu5

Loppuvaiheessa alkaa jo näkyä galantti tyyli. Kvartettosonaattikokoelman op. 12 (1743)  otsake viittaa “galantteihin keskusteluihin”. Aivan oman viulistisen vaikeusasteensa tarjoaa viimeinen opus 18 (1762), joka sisältää 12 huippuvaikeaa kapriisia.

416px-Louis-Gabriel_GuillemainGuillemain.Capriccio XII.b

Jean-Joseph Cassanéa de Mondonville (1711–72)

Jean-Joseph_Cassanéa_de_MondonvilleTour

Mondonville syntyi Narbonnessa ja asettui noin 1738 Pariisiin, jossa hän toimi Concert Spirituelin viulistina ja kapellimestarina. Hän sai myös Kuninkaallisen kapellin musiikin johtajan arvom (Maître de musique de la Chapelle, 1740–). Mondonville musiikkia on kekseliästä ja ilmeikästä. Hänellä on useita merkittäviä kamarimusiikkikokoelmia, pääosin viululle.
Six Sonates A Violon seul et Baße Continue op. 1 (1733);
Sonates en trio pour deux violons ou flûtes Avec la Basse Continue op. 2 (1734), jossa kaikki kuusi sonaattia ovat kirkkosonaattityyppiä (H–N–H–N) ja jossa nopeat osat ovat italialaisia, aariat ranskalaisia;
Pièces de clavecin en sonates Avec accompagnement de Violon, op. 3 (1734) sisältää kuusi kolmiosaista sonaattia, joissa Mondonville on säestetyn pianosonaatin esittelijöitä ja jotka hän sovitti myöhemmin orkesterille nimellä Sonates en Symphonies (1749);

Mo1Mo2
Les Sons Harmoniqus. Sonates A Violon Seul Avec La Basse Continue, op. 4 (1738) käsittää kuusi kirkkosonaattia;
Pièces de clavecin Avec Voix ou Violon, op. 5 (1748) voidaan esittää sekä sopraanolla (tekstit latinaa ja kirkollista sisällöltään) ja cembalolla, jolloin yksi ja sama muusikko voi toteuttaa musiikin, tai viululla ja cembalolla.

Mo5Mo8

GAMBASARJAT

Jean Rousseaun mukaan (Traitè de la viole; 1687) “ensimmäiset miehet, jotka olivat eteviä gambansoittajia Ranskassa, olivat herrat Maugard ja [Nicolas] Hotman [k. 1663]” — itse asiassa pikemminkin Sainte-Colombe. Ranskalaiset ja englantilaiset kiistelivät gambatyylien eroista ja eduista: ranskalaiset pitivät englantilaisia hyvinä sointu- ja diminuutiosoittajina, mutta he itse painottivat melodisuutta ja pyrkivät “jäljittelemään ihmisäänen kaikkein miellyttävimpiä ja lumoavimpia ominaisuuksia” (Rousseau). Tosin hovigambisti Mr. de Machy (fl. 1685–92) oli toista mieltä ja suosi enlantilaisuutta teoksessaan Pièces de violle en musique et en tablature (Pariisi, 1685) sekä tutkielmassaan Traité de la viole (1687).

Jean de Sainte-Colombe (n. 1640–n. 1700)

Monsieur_de_Sainte-Colombe

Sainte-Colome, biografialtaan lähes tuntemattomaksi jäänyt gambisti oli ranskalaisen gambakoulun varsinainen perustaja. Hänen oppilaitaan olivat mm. Marais, Jean Rousseau Danoville, Desfontaines ja Méliton. Sainte-Colombo ei päässyt koskaan hovin suosioon ilmeisesti jansenismin takia, joka oli anti-paavillinen ja anti-jesuiitallinen liike ja totta kai suuntautui Ranskan virallista katolisuutta vastaan.

Sainte-Colomben suurena ansiona oli lisätä seitsemäs kieli gambaan. Onneksi hän on jäänyt historiaan eikä unohtunut sinne, sillä 67 konserttoa kahdelle gamballe on säilynyt käsikirjoituksena (n. 1687?). “Konsertot” ovat oikeasti tanssisarjoja, joilla on nimet, kuten nro 3, Le tendre (“Herkkä”), nro 27, Bourrasque (“Tuulenpyörre”), nro 41, Le retour (“Paluu”) ja nro 44, Tombeau Les Regrets (“Muistomerkki Surut”). Esimerkiksi Le retour -sarjan osat ovat Le retour–en gigue–en menuet–en gigue–en courante–balet tendre–en pianelle. Seuraavassa sarjan nro 27 huima aloitus, sarja 41 ja Les pleurs sarjasta 44:

S.C1S.C3S.C4Les pleurs1Les pleurs2

Marin Marais (1656–1728)

Marin_Marais_2

Marais oli St. Colomben oppilas, kunnes hän pääsi 20-vuotiaana Aurinkokuninkaan orkesteriin ja eteni hovigambistiksi (1679) sekä hovioopperan orkesterinjohtajaksi (1705). Oopperoiden ohella hänen tärkeintä antiaan ovat viisi gambakirjaa sekä erinäiset ohjelmalliset sävellykset. Musiikki säilyy aina ranskalaisena, hienostuneen koristelevana ja karakterisoivana.

I gambakirjan Pièces à une et à deux violes (1686) sisältää 65 kappaletta neljänä sarjana yhdelle gamballe, 18 kappaletta kahdelle gamballe kahtenana sarjana. 1689 ilmaantui vihdoin continuo-osuus edellisille kappaleille sekä lisänä 10 uutta kappaletta (partituurina).

II gambakirja (1701) sisältää 144 kappaletta gamballe ja continuolle kahdeksana sarjana. I sarjan päätösosa on Couplets de folies eli 32 folia-muunnelman ketju. Kirja sisältää myös liikuttavan muistoteoksen Tombeau pour Mr de Ste Colombe, josta hänen opettajansa kuolinvuosi on päätelty, sekä herkän mietiskelevän Les Voix humaines, jota seuraa Chaconne. III gambakirja (1711) sisältää 134 kappaletta yhdeksänä sarjana.

Marais.livre II.Les voix humainesLes voix b.c.

IV gambakirja (1717) sisältää
a) 55 kappaletta kuutena sarjana;
b) Suit d’un goût étranger (“Sarja vierasmaalaiseen [= italialaiseen] makuun”), jossa on 33 kappaletta, mm. Marche Tartare (“Tataarimarssi”), Fête champêtre (“Maalaisjuhlat”), Le Tourbillon (“Tuulispää”), L’Américaine (“Amerikatar”), Allemande. L’Asthmatique (“A. Astmaatikko”), Le Labyrinthe, jossa on sävellajista eksyntää, La Minaudière (“Keimailija”), La Reveuse (“Haaveilija”), Le Badinage (“Kujeilu”).
c) 21 kappaletta kolmelle gamballe ja continuolle kahtena sarjana.

Marais.Allem.asthmMar.Allem.asth.b.c.

V gambakirja (1725) sisältää 118 kappaletta kahdeksana sarjana. Marais’lla on muutama mainio teos: sappikivileikkauksesta yksityiskohtaisesti kertova Le Tableau de l’opération de la taille (1717), tekijän perheeseen liittyvä Sonate à la Maresienne (1723) viululle, gamballe ja cembalolle ja samalle kokoonpanolle kellotutkielma Sonnerie de Ste Geviève du Mont-de-Paris (1723), joka sisältyy kokoelmaan La Gamme et autres morceaux de simphonie (1723). Seuraavassa sappikivileikkausmusiikkia:

Mara1Mara2

• F. Couperin julkaisi Pièces de Violes (1728), joka sisältää kaksi sarjaa kahdelle gamballe, joista toinen voi olla toki continuon roolissa. I sarjan koostumus on Prèlude–Allemande légère–Courante–Sarabande grave–Gavotte–Gigue–Passacaille ou Chaconne, II sarjan Prélude–Fuguette–Pompe funèbre (“Hautajaispönäkkyyttä”)–La chemise blanche (“Valkoinen paita”).

Antoine (n. 1671–1745) ja Jean-Baptiste Forqueray (1699–1782) olivat isä ja poika, joka julkaisi isänsä gambateoksia omina sovituksinaan ja pani mukaan muutaman oman kappaleensa kokoelmaan Pièces de Viole avec la Basse Continue (1747). Siinä on 32 teosta viitenä sarjana, joiden musiikki on rohkeaa ja kuvailevaa. Seuraavassa säveltäjän omakuva:

Fo1Fo2

Louis de Caix d’Hervelois (1670/80–1760)

Caix d’Hervelois oli Marais’n oppilas, joka eli salaperäistä elämää, joten nimeä on pidetty myös pseudonyyminä. Hän oli viimeisiä vanhan gambakulttuurin vaalijoita, ja julkaisi yhdeksän kokoelmaa yhdelle tai kahdelle gamballe sekä huilulle (1710–51). Seuraavassa näytteitä opuksen 3, Quatre suites de pieces pour la viole avec la Baße chifrée en partition (1730), ensimmäisestä sarjasta:

Caix2Caix4


• Charles Dollé
(fl. 1735–55) jatkoi Marais’n perintöä kirjoissaan bassogamballe sekä yhdelle ja kahdelle diskanttigamballe (1737–54).
Charles Henri Blainvillen (1711–n. 1771) kokoelma Sonates pour le Dessus de Viole (“Sonaatteja diskanttigamballe”, 1750) sisältää kuusi neljäosaista kirkkosonaattia.
Barthélemy de Caix (1716–?) sävelsi kuusi kolmiosaista varhaisklassista sonaattia kahdelle diskanttigamballe (n. 1750), soittimelle, jossa on viisi kieltä.

HUILU- JA SELLOSONAATIT

Lully oli käyttänyt poikkihuilua ensi kerran 1680-luvulla oopperoissaan. Huilu korvasi vähitellen nokkahuilun, vaikka molemmat esiintyivät rinnakkain läpi barokin, samoin sello korvasi gamban. 1727 kirjoitettiin, että “cembalo ja poikkihuilu ovat nyt Pariisissa kaikkein suosituimmat soittimet”. Myös musette, salonkikelpoinen säkkipilli, oli suosikkisoittimia hovissakin, ja sitä käytettiin kosolti näyttämömusiikissa (mm. Rameau, Boismortier). Leclair mahdollisti huilun käytön viulua korvaavana monissa teoksissaan, mutta myös huilu ja oboe olivat usein vaihdannaisia,

Michel de la Barren (n. 1675-1743) Pièces pour la flûte traversière, op. 4 (Pariisi, 1702), oli ylipäätään ensimmäinen poikkihuilu–continuo-julkaisu, jossa pyrittiin jäljittelemään Marais’n gambansoittoa (esipuheen mukaan). Se sisältää viisi sarjaa/kamarisonaattia, joissa on tanssi- ja karakteriosia 6–9 sarjassa. De la Barren II huilukirja julkaistiin 1710.

Jacques Hotteterre (n. 1684–1761)

Hotteterre

Hotteterre oli eräs keskeisen soitinrakentaja- ja muusikkosuvun edustaja. Suku suorastaan antoi nimen ranskalaiselle 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun huilutyypille. Jacques julkaisi historian ensimmäisen huilukoulun ja -tutkielman Principes de la Flûte Traversière (1707).

I kirja ilmestyi poikkihuilulle (Pariisi, 1708; rev. 1715) ensin kolmena sarjana, sitten revisoituna ja jaettuna viideksi tanssisarjaksi. Esimerkiksi IV sarja pitää sisällään osat Prélude–Allemande La Fontainebleau–Sarabande Le Dèpart (“Lähtö”)–Air Le Fleur (“Kukka”)–Gavotte La Mitilde–Branle de Vilage L’Auteuil (“Alttari”)–Menuet Le Beaulieu (“Kaunis paikka”).

Hot11.Hotteterre.Prélude.b2.Hotteterre.Allemande.b3.Hotteterre.Sarabande.vain

Joseph Bodin de Boismortier (1689–1755)

220px-Boismortier_par_Ranc

Boismortier oli tuottelias kamarisäveltäjä ja erilaisten kokoonpanojen kokeilija, sillä hän kirjoitti sonaatteja myös fagoteille ja suiteja museteille. Hän sävelsi peräti 48 huiluopusta. Niistä neljä kirjaa on huilusonaatteja continuon kera (1724–33), seitsemän kirjaa kahdelle huilulle ilman bassoa (1724–33), kuusi kirjaa trioja (1726–34), kuusi kirjaa konserttoja/sinfonioita (1726–37). Opus 35 sisältää kuusi sonaattia (1731), jotka ovat 4–6-osaisia tanssisarjoja. Varhaisimpia esimerkkejä sonaateista huilulle ja uloskirjoitetulle cembalolle (Bachin ohella) on kuuden sonaatin kokoelma op. 91 (1742). Boismortier’n huilukoulu (1740) on kadonnut.

Lisäksi hänellä on kaksi kirjaa viululle continuon kera (1725, 1727) sekä kolme kirjaa kahdelle fagotille tai sellolle (1726–37) ja neljä kirjaa kahdelle musettelle (1726–32). Seuraavassa ensimmäisen huilun osuuden alkua IV suitesta kolmelle huilulle op. 7 (1725):

Bo1Bo2

Antoine Dornel (n. 1685–1765) julkaisi kahdeksan sonaattia viululle ja neljä sarjaa huilulle samassa kokoelmassa (1711). IV sonaatin osat ovat Prelude La Forcroy–Allemande–Lentement–Vivement et marqué–Chaconne ja II huilusarjan osat ovat Prélude: L’aimé de Mr de la Barre–La Chauvet–Sarabande: La Descousteau–Gavotte en Rondeau La Rochelloise–Gigue La Fiedeau.

Dor4 Dor2

Jacques-Christophe Naudot (n. 1690–1762) oli yksi Pariisin kolmesta tärkeimmästä huilistista, jonka tuotanto käsittää lähes yksinomaan huilumusiikkia. Opus 4 sisältää kuusi sonaattia poikkihuilulle ja bassolle (Pariisi, 1728), joissa on 3–4 osaa kamari- ja kirkkosonaatin sekamuodossa.

Michel Blavet (1700–68)

Blavet

Blavet oli aikansa arvostetuin huilisti Ranskassa. Hänen opus 1 (1728) sisältää kuusi sonaattia kahdelle huilulle ilman continuota. Opukset 2–3 (1732, 1740) käsittävät 12 huilusonaattia continuon kera ja ovat kamarisonaatin ja tanssisarjan yhdistelmiä. III kirjan sonaatin nro 3 osat ovat Vivace–Largo–Allegro:

Bla2bla3Bla4Bla5

Nicolas Chédevillen (1705–82) opus 7 käsittää kuusi sonaattia poikkihuilulle, oboelle tai viululle basson kera (Pariisi, 1739), ja ne ovat enimmäkseen neliosaisia kirkkosonaatteja.

Jean-Baptiste Barrière (n. 1705-47) sävelsi neljä kirjaa sonaatteja sellolle ja continuolle (1733–40), joissa kussakin on kuusi sonaattia ja niissä kamari- ja kirkkosonaatit ovat sekaisin. V kirja on sävelletty gamballe ja continuolle ja VI kirja cembalolle (1740). Seuraavassa osien alut I kirjan avaussonaatista:

Barrière.son.1Barrière.son.1,osa 2Barrière.3Barrière.4

Martin Berteau (1708–71) julkaisi viisi kamarisonaattia sellolle ja continuolle (1748), joskin ne ovat vailla tansseja, joten da camera tarkoittanee cembalon käyttöä.

ORKESTERISARJA/UVERTYYRI

1600-luvulla ei ollut vielä yksiselitteistä, mitkä sävellykset oli tarkoitettu kamariyhtyeelle (soittaja per stemma), mitkä isommalle kokoonpanolle (jos soittajia oli paljon, vahvistettiin diskanttia ja continuoa). Kamariteoksia saattoi esittää tarvittaessa myös aina useammalla soittajalla per stemma, ja päinvastoin orkesteriteoksia esitettiin kamariversioina.

Oopperataloissa oli luonnollisesti orkesteri, Pariisissa Lullyn ansiosta häikäisevä Kuninkaan 24 jousta, jonka Louis XIII oli perustanut noin 1626 (6, 4, 4, 4, 6 = 6 viulua + 4 oboeta, 4 kutakin väliääntä, 6 selloa + 2–3 fagottia olivat continuo cembaloiden ja theorbien kera). Couperinin monet opukset voi toteuttaa täysin (barokki)orkestraalisesti. Etenkin saksalaiset ottivat Lullyn tyylin käyttöön ja sävelsivät orkesterisarjoja, joiden kukoistuskausi oli 1690–1740.

Georg Muffat (n.1645–1704)

220px-Georg_Muffat

Muffat syntyi skottilaisista vanhemmista Savoyssa, opiskeli Lullyn johdolla (1663–69) ja toi ranskalaisen tyylin Saksaan. Hänestä tuli Strassbourgin katedraalin urkuri (1671), mutta sodan takia hän pakeni Baijeriin (1674), Wieniin ja Prahaan (1677), kunnes hän pääsi Salzburgin arkkipiispan urkuriksi ja kamarimuusikoksi (1678–). Muffat tutustui myös Corellin tyyliin Italiassa (1681–82) ollessaan Pasquinin oppilaana ja sävelsi siellä ensimmäisen sonaattikokoelmansa. Kun Salzburgin arkkipiispa (1687), Muffat siirtyi Passaun piispan kapellimestariksi loppuiäkseen (1690–).

Muffat julkaisi kolme kokoelmaa Lullyn tyylisiä orkesterisarjoja. Florilegium I (“Kukkakeräntö”; Augsburg, 1695) sisältää seitsemän orkesterisarjaa à 4–5. Florilegium II (Passau, 1698) sisältää kahdeksan orkesterisarjaa à 4. Niistä viimeinen, nro VIII, käsittää yhdeksän osaa: Ouverture–Les Courtisans–Rondeau–Les Gendarmes (“Santarmit”)–Les Bossus (“Kyttyräselkäiset”)–Gavotte–Sarabande pour le Génie de l’Amitié (“S. ystävyyden lahjalle”)–Gigue–Minuet.

Kolmas kokoelma on Auserlesene Instrumental-Music (“Valikoitua soitinmusiikkia”; Passau, 1701). Se 12 concerto grosson kokonaisuus, joka perustuu Armonico Tributon sovituksiin lullyläisyyden ja corellilaisuuden synteesinä. Näiden concertojen alkuperä on yksinkertaisesti musiikillisessa käytännössä, jossa “kamarisonaatit [voidaan soittaa] muutamilla tai paljoilla soittimilla” (Sonates de chambre pour peu ou beaucoup d’instruments.) Säveltäjä selittää asiaa kokoelman esipuheessa:

“Jos sinulla on pulaa jousisoittajista tai tahdot tehdä nämä konsertot vain vähillä soittajilla, voit muodostaa täydellisen pikku trion seuraavista äänistä: ensimmäinen konsertoiva viulu, toinen konsertoiva viulu sekä basso continuo ja konsertoiva sello. […] On huomattava lisäksi, että paitsi seurataan ohjeita piano ja forte, kaikkien pitää soittaa täydellä äänellä ohjeen T tai tutti kohdalla, pehmeästi ja herkästi ohjeen S tai solo kohdalla. […] Jos sinulla on käytettävissä enemmän soittajia, lisää kaikkiin em. ääniin kolme soittajaa, nimittäin 1. viuluun, 2. viuluun ja concerto grosson (tai ison kuoron) violoneen tai basso continuoon, osoittaen jokaiseen näistä, sikäli kun järki ja käytettävissä olevien muusikoiden määrä mahdollistaa, joko 1 tai kaksi tai kolme soittajaa.”

Ideana on se, että konserttoa (tai concerto grossoa) voi soittaa aina pienimmällä mahdollisella kokoonpanolla eli triosonaattiryhmällä (4 soittajaa), mutta että siitä saa muhkeamman kun pieneen solistiseen concertino-ryhmään lisätään enemmän väkeä (concerto grosso = iso yhtye), etenkin niillä kohdilla missä lukee musiikissa forte tai tutti.

Armonico Tributo (“Harmonian kunnianosoitus”; Salzburg, 1682) sisältää alun perin viisi sonaattia kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja continuolle. Se on siten ensimmäisiä yhdistettyjen makujen edustajia, sillä ranskalaisten tanssien ohella kokoelma sisältää italialaisia grave- ja adagio-jaksoja sekä kontrapunktisia ja konsertoivia allegroja. Sonaatin III osat ovat Sonata (Grave, Allegro)–Corrente–Adagio–Gavotta–Rondeau ja sonaatin V Allemanda (Grave)–Adagio–Fuga–Adagio–Passacaglia (= Grave 24 muunnelman kera). Tässä kolmannen kamarisonaatin/concerto grosson kahden ensimmäisen osan alut, joissa kirjain T osoittaa, missä kohtaa soittajia lisäämällä sonaatti voidaan muuntaa concerto grossoksi:

Muf1 Muf2Muffat.sonata3:Corrente

Johann Joseph Fux (n. 1660–1741)

Johann_Joseph_Fux-1

Vaikka Fuxin velvollisuudet Wienin hovikapellimestarina (1711–) ja säveltäjänä painoittuivat kirkko- ja näyttämömusiikin puolelle, hän ehti säveltää 53 triosonaattia, 12 sonaattia, 12 partitaa kahdelle viululle ja continuolle sekä yli 20 sinfoniaa ja uvertyyriä ja partita orkesterille sekä 16-osainen serenada. Tärkein kokoelma on Concentus musico-instrumentalis in septem partittas, ut vulgo dicimus, divisus […] Opus Primum(Nürnberg, 1701), joka sisältää seitsemän partitaa, tarkemmin ottaen viisi uvertyyriä sekä yhden serenadin ja yhden sinfonian.

Sinfonia on lähellä uvertyyriä, ja ainoana ero on alkaminen sinfonialla ranskalaisen alkusoiton sijaan. Myös partita oli lähellä kumpaistakin, joskin osia siinä oli useimmiten 4–5, ja avausnumerona saattoi olla uvertyyri, sinfonia, sonata tai jokin ohjelmallinen osa. Uvertyyreissä ja sinfonioissa osia saattoi olla neljästä lähemmä kymmeneen. Tanssisarjan osat ja kuvailevat osat ovat niissä suloisesti yhdessä, ranskalaiset ja italialaiset otsakkeet esiintyvät rinnakkain samassa sarjassa/sinfoniassa.

Concentus musicus opus 1:n sinfoniassa on kuusi osaa: Sinfonia (Allegro assai. Grave. Allegro. Adagio)–Libertein [≈”vapaamielinen”/”irstailija”]–Entrée–Menuet–Passepied–Ciacona; seuraavassa muutaman osan alut:

F1F2F3F5

Johann Caspar Ferdinand Fischer (n. 1670–1746)

Fischer työskenteli 1695 Badenissa ja sai lullyläisen tartunnan. Niinpä hänen kokoelmansa Journal de Printemps opus 1 (“Kevätpäiväkirja/lehti”; Augsburg, 1695) käsittää kahdeksan sarjaa à 5, joissa on kaksi trumpettia ad libitum. Ranskalaisen uvertyyrin jälkeen seuraa tanssiosia aitoranskalaiseen tyyliin. Osia sarjoissa on 4–8. Harvinaisimpia osia ovat V suiten Traquenard (“Ansa”) ja VI suiten monimerkityksinen Amener (“Tuoda/Aiheuttaa/Johtaa johonkin/Laskea purjeet”). Sarjassa VII on vähiten, vain neljä osaa:

Fi1Fis1bFi2fi3Fi4

Bachin suvun jäseniä ja muita saksalaisia uvertyyrisäveltäjiä

Helposti saattaa tulla sellainen vaikutelma, että J. S. Bach olisi orkesterisarjoineen ainoa merkittävä ranskalaismallisen uvertyyrin edustaja saksankielisellä alueella. Muffat ja Fischer ovat toki jo suhteellistaneet asian ja Telemann oli lajin suurmestari, mutta lisäksi vastaavia säveltäjähahmoja on useita, kuten osa Bachin sisäpiiristä.

Philipp Heinrich Erlebach (1657–1714) julkaisi VI Ouvertures begleitet mit … Airs nach französischer Art, a 5, 6 (1693).

Johann Sigismund Kusser (1660–1727) julkaisi kuusi orkesterisarjaa kokoelmassa Composition de musique suivant la méthode françoise contenant six ouvertures de théâtre accompagnées de plusieurs airs… (Stuttgart, 1682).

Georg Caspar Schürmann (n. 1672–1751) oli yli 30 oopperan säveltäjä, jonka teoksesta Ludwig der Fromme (“Ludvig Hurskas”; Hampuri, 1726) koostettu orkesterisarja on ranskalaisuutta komeimmillaan saksalaisella maaperällä.

Johann Bernhard Bach (1676–1749) oli Erfurtista ja kuuluisimman sukulaisensa aikalainen. Hänen neljästä orkesterisarjastaan kolme on säilynyt Johann Sebastian teettämien kopioiden ansiosta (n. 1730), sillä niitä tarvittiin Leipzigissa esittämistä varten. J. B. Bachin sarjat noudattavat Telemannin neliäänistä jousistomallia (kaksi viulua, alttoviulu ja continuo), kun taas useimmat muut saksalaissäveltäjät seurasivat Lullyn viisiäänistä jousistoa. Italialaisen konserttoperinteen ja kudoksen yhdistäminen ranskalaiseen tanssisarjaan on nähty saksalaisen tyylin erääksi kehitysvaiheeksi. D-duuri-uvertyyrissä nro 4 on kahdeksan osaa: Ouverture–Caprice I: Vitement–Marche–Passepied I & II–Caprice II: Vitement–Air: Lentement– La Joye–Caprice III; seuraavaassa numeroiden 1, 5 ja 7 alut:

JBB1JBB2JBB4JBB5

Johann Ludwig Bach (1677–1731) edustaa suvun Meiningen-haaraa. Häneltä on säilynyt vain yksi G-duuri-uvertyyri ja kantaattisinfonia 1720-luvulta.

Johann David Heinichen (1683–1729) toimi Puolan kuningas ja Saksin vaaliruhtinas August Väkevän hovisäveltäjänä Dresdenissä ja sai piristää tätä viihdyttävillä ja aina sopivan maun (gusto, goût) rajoissa pysyvällä miellyttävillä sävellyksillään, joista hänen 24 konserttoansa, viisi sinfoniaansa ja kaksi suiteansa ovat hyviä esimerkkejä.

Johann Friedrich Fasch (1688–1758)

Fasch

Fasch oli Bachin tärkeimpiä aikalaisia, ja hänen musiikissaan ylimeno barokista galanttiin on jo havaittavissa. Fasch oli Leipzigin Tuomas-koulun kasvatti ja toimi lukuisissa tehtävissä eri hoveissa päätyäkseen hovikapellimestariksi luterilaiseen Zerbstiin (1722–), sillä hän monen muun lailla (Telemann, Stölzel) ei ottanut vastaan Tuomas-kanttoriutta. Tuotanto käsittää 66 kantaattia, yhdeksän kantaattisykliä, joiden musiikki on kadonnut, Brockes-passion, soitinmusiikissa 87 uvertyyriä, 64 konserttoa, 19 sinfoniaa ja kamarimusiikia. Hänen musiikkiaan ei käytännössä painettu lainkaan, ja 1800-luvulla historioitsijat syrjäyttivät hänet kokonaan. Seuraavassa D-duuri-uvertyyrin FaWV K:D4, jonka osat ovat Ouverture–Andante–Bourrée I & II–Air–Gavotte I & II–Menuet, bourrée-osan partituuria:

Fas1Fas2

Christoph Graupner (1683–1760)

Graupner_signet_neu
(Hurskaana luterilaisena Graupner ei antanut maalata itsestään muotokuvaa.)

Graupner oli syntyjään saksilainen, ja hän opiskeli Leipzigin yliopistossa sekä Tuomas-kanttori Johannes Kuhnaun johdolla musiikkia. Ensin hän toimi Hampurin oopperassa Keiserin alaisuudessa rinnan nuoren Handelin kanssa ja sävelsi sinne kuusi oopperaa. Hän sai 1709 paikan Hesse-Darmstadtin hovissa toimi siellä hovikapellimestarina koko ikänsä (1711–) ja sävelsi sinne musiikkia sokeutumiseensa 1754 asti. Hän tavoitteli tosin Kuhnaun jälkeen Leipzigin Tuomas-kanttorin virkaa, mutta vetäytyi hyväksynnän jälkeen Telemannin, Faschin ja Stölzelin tavoin paikasta ja jäi sittenkin Hesse-Darmstadtin maakreivi Ernst Ludwigin palvelukseen palkan saatuaan palkkaansa tuplakorotuksen.

Graupnerin osaksi on tullut myöhemmin käsittämätön unohdus, joka johtuu monista syistä: hänen musiikkiaan ei painettu eikä hänen työnantajansa onnistunut myymään käsikirjoituksia tilanteessa, jossa uudet tyyli-ihanteet vallitsivat. Hänellä ei ollut myöskään Bachin tapaan lukuisia oppilaita, lähinnä vain J. F. Fasch.

Tuotanto on laaja ja käsittää noin 2000 teosta: 113 sinfoniaa, 85 uvertyyriä, 44 konserttoa, 60 sonaattia ja 40 klaveripartitaa, yli 1400 kirkkokantaattia ja 24 maallista kantaattia. Levytyksiä on yhä melko vähän, vaikka teosluettelo on jo olemassa. Uvertyyreissä eli orkesterialkusoitoissa on mielenkiintoisia kokeiluita kokoonpanon suhteen Vivaldin tapaan: niissä käytetään esimerkiksi viola d’amorea ja klarinetin varhaismuotoa, chalumeau‘ta, clarino-trumpettia ja oboe da cacciaa. Ranskalaisen alkusoiton jälkeen seuraa toki tanssien ketju, mutta mukana voi olla myös englantilainen hornpipe ja Telemannin tapaan puolalainen polonaise, italialainen villanella ja ranskalainen laatukuva mitä moninaisimpine otsakkeineen.

Eräs tällainen kekseliäs sarja on Ouverture C-duuri GWV 409 kolmelle chalumeau’lle, jousille ja continuolle osineen Ouvertüre–Menuett–Polonaise–Air–Sarabande–Air-Réjouissance:

Gr1Gr2gr3Gr4

Ouverture G major, GWV 458, viola d’amorelle, fagotille, jousille ja cembalolle on niinikään mielenkiintoinen kokoonpanoltaan. Sen osat ovat Overture–Air–Tempo di Sarabande–Tempo di Bourrée I & II–Air: Largo–Menuet I–II: seuraavassa ensiosan nopean vaiheen alku sekä molemmat airit ja väliin jäävä bourrée:

Gr5aGr.5bGr6Gr7

Francesco Maria Veracini (1690–1768) sävelsi Venetsiassa kuusi uvertyyriä (n. 1720), jotka ovat  täysiverisiä ranskalaisia orkesterisarjoja.

ORKESTERIKONSERTTO

Konserttomuoto kehittyi 1600-luvun lopussa. Konserttotyyppejä olivat:
1) orkesterikonsertto eli konserttosinfonia: allegro–andante–allegro, painopiste viuluissa ja bassossa, vältti kontrapunktia;
2) concerto grosso, jossa on ripieno (iso yhtye eli concerto grosso) ja concertino (solistiryhmä, tavallisesti triosonaattikokoonpano);
3) soolokonsertto kehittyi concerto grossosta sekä sinfonioista/sonaateista jousiorkesterille ja kahdelle soolotrumpetille.

Corelli

Corellilla konsertot, concerto grossot op. 6 (1714), ovat usein sonaatteja sooloryhmälle ja isommalle ryhmälle, joka alleviivaa ja tukee kadensseja, kuin varsinaisia konserttoja. Tosin juhlatilanteissa Corelli käytti todella suurta orkesteria, jossa oli parhaimmillaan 23 viulua, 7 alttoviulua, 8 selloa, 5 kontrabassoa, 2 arkkiluuttua, 2 cembaloa eli yhteensä 47 muusikkoa (1692).

Corelli johtaa Roomassa 1687
Corelli johtaa isoa orkesteria Rooman Espanjalaisilla portailla (1687).

Konsertot I–VIII ovat kirkkotyyppisiä, 2–5-osaisia, ja niissä on italialaiset tempomerkinnät. Tosin osat jakaantuvat helposti pienempiin yksiköihin. Niistä nro 8, g, on kuuluisa fatto per la notte di Natale (“tehty jouluaattoa/yötä varten” eli ns. “Joulukonsertto”).

Konserton II osat ovat:
1. Vivace–Allegro–Adagio–Vivace–Allegro–Adagio–Largo andante
2. Allegro–Adagio
3. Grave–Andante largo–Allegro

Co2Co3Co4

Konsertot IX–XII ovat kamarityyppisiä: preludia seuraa 2–5 tanssiosaa, joskin myös niissä on lisänä tempomerkinnät. Monet säveltäjät (Muffat, Geminiani jne.) jatkoivat tätä sonaattityyppistä concerto grossoa. Konsertossa IX on kuusi osaa: Preludio. Largo–Allemande. Allegro–Corrente. Vivace–Gavotta. Allegro–Adagio–Minuetto. Vivace.

Co5Co6

Tomaso Albinoni (1671–1751) sävelsi kuusi sonaattia/sinfoniaa ja kuusi konserttoa à 5 jousille op. 2 (Sinfonie e Concerti à 5; Venetsia, 1700). Muita kokoelmia ovat konsertot jousille op. 5 (1707), op. 7 (Amsterdam, 1715) ja op. 9 (Amsterdam, 1722). Näissä Albinoni on orkesterikonserton/konserttosinfonian keskeinen edustaja. Sonaatissa/sinfoniassa opus 2 nro 9, B, on musiikkia, etenkin sen päätösosassa, jonka Bachin on täytynyt tuntea (Brandenburgilainen konsertto nro 6 samassa sävellajissa); teoksen osat ovat  Largo–Allegro assai–Grave–Allegro, ja ohessa ovat avaus- ja päätösosien alut:

Al1Al2

Francesco Venturini (n. 1675–1745)

Venturini oli kenties italialainen tai belgialainen säveltäjä, joka toimi Hannoverissa ensin vaaliruhtinaan kapellin viulistina (1698–) ja kapellimestariksi (1714–). Hän sävelsi lähinnä sarjamuotoista kamari- ja orkesterimusiikkia. Musiikissa on hieman Vivaldin tuntua. Concerti da Camera op. 1 (Amsterdam, n. 1715) on hänen tärkein julkaisunsa. Seuraavassa vain kaksiosaisen VI konserton osien alut:

Ve2Ve3

Francesco Bonporti (1672–1749) sävelsi 10 concerto grossoa op. 11 (Trento, 1727 jälk.).
Francesco Durante (1684–1755) julkaisi 8 Concerti per quartetto (1730–40-luku).
Francesco Geminiani (1687–1762) julkaisi Corellin opuksen V soolosonaatteja concerto grossoiksi sovitettuina (1726/27). Hän julkaisi myös omat concerto grosso -kokoelmat op. 2–3 (1732), joissa on yhteensä 12 konserttoa.

Lorenzo Gaetano Zavateri (1690–1764)

Zavateri oli bolognalaisviulisti ja Torellin oppilas, joka julkaisi 12 Concerti da Chiesa, e da Camera, op. 1 (Bologna, 1735). Kokoelma sisältää neljä orkesterikonserttoa ja loput on yhdelle tai kahdelle viululle ja orkesterille. Useissa konsertoissa on viulu-obligato, mikä käytännössä tarkoitaa soolokonserttoa. Musiikissa on jo galantteja piirteitä. Seuraavassa konserton nro 3 osien avaukset:

Z4Z5
Unico Wilhelm, Graf van Wassenaer (1692–1766) oli hollantilainen aatelismies, diplomaatti ja säveltäjä. Hän julkaisi kokoelman Concerti Armonici (1755), jossa on kuusi concerto grossoa neliosaisen kirkkosonaatin tapaan. Näitä on pidetty jossain vaiheessa “Pergolesin konsertiinoina”, sillä Stravinsky lainasi niitä Pulcinellaansa.

Pietro Antonio Locatelli (1695–1764)

Locatellin XII Concerti grossi a 4 e a 5 con 12 fughe, op. 1 (1721), ovat Corellin tapaan yhdistelmä  kirkkosonaatteja (nrot 1–8) ja kamarisonaatteja (nrot 9–12). Hänen kokoelmansa Sei Introduttioni Teatrali, op. 4 (1735) sisältää concerto grossoja, joissa on neliääninen concertino ja jotka ovat oopperasinfonian tapaan kolmiosaisia (N–H–N). Kokoelma on mainiota musiikkia matkalla galanttiin.

Concerto grossot ovat säkenöivää ja loistokasta musiikkia, jossa etäisyys Corelliin on jo tuntuva. Seuraavassa VII concerto grosson, jonka osat ovat Allegro–Largo–Allegro (= Giga-rytminen), kahden ensimmäisen osan alut concertino-ryhmän ensiviulun näkökulmasta:

Lo1Lo2

Charles Avison (1709–70)

Avison

Avison oli kotikaupunkinsa Newcastle-upon-Tynen musiikkiyhdistyksen johtaja ja St. Nicholas -kirkon urkuri, joka opiskeltuaan Lontoossa Geminianin johdolla (n. 1724–) palasi loppuiäkseen Newcastleen (1735–). Hän oli aktiivisin konserttosäveltäjä Englannissa kuudella opuksellaan (1740–66) ja niiden sisältämillä yli 40 konsertollaan, joissa hän käyttää opettajansa Geminianin concertino-ryhmää (kaksi viulua, altto ja sello).

Twelve Concertos in Seven Parts op. 6 (Newcastle, 1758) kertoo säveltäjän kypsyydestä, soivuudesta ja ilmaisullisuudesta, jota voikin odottaa persoonalta, joka laati merkittävän traktaatin Essay on Musical Expression (1752). Konsertoissa on paljon dynaamisia, artikulaatio-, fraseeraus- ja tempo-merkintöjä. Muodoissa tapahtuu J. C. Bachin vaikutuksesta siirtymistä kohden sonaattiperiaatetta, samalla kun fugato-tyyliä ei hylätä. Neliosaisuuden sijaan tulee moderni kolmiosaisuus ja säkeet alkavat noudattaa paljossa säännöllistä nelitahtisuutta. Seuraavassa näytettä konsertosta XII, jonka osat ovat Allegro spirituoso–Andante affettuoso–Allegro:

Av1Av2Av3

SOOLOKONSERTTO

Solistinen konsertto kehittyi vähitellen, kun concerto grosson concertino-ryhmälle uskottiin taiturillisempaa soitettavaa ja/tai kun solistien määrä tippui yhteen kahteen soittajaan.

Giuseppe Torelli (1658–1709)

Torelli

Torelli on tärkein soolokonserton luojista. Torellin jälkeen konserton painopiste siirtyy pois Bolognasta Roomaan ja Venetsiaan. Hän loi jo laajoja osia, joita pitävät yhdessä orkesteri-ritornellojen esiintymiset eri sävellajeissa samalla materiaalilla. Konserton tempokaava on nopea–hidas-nopea A. Scarlattin oopperasinfonian tapaan. Allegro alkaa orkesterin esittelemällä teemalla, johon solisti tarttuu; tosin myös solistin omaa, orkesterimateriaalista riippumatonta keksintää esiintyy.

Postuumi 12 konserton kokoelma Concerti grossi con una pastorale per il Ss Natale op. 8 (1709) sisältää kuusi konserttoa kahdelle concertino-viululle ja kuusi konserttoa vain yhden konsertoivan viulun kera. Torelli sävelsi myös trumpettikonserttoja. Seuraavassa suositun kolmiosaisen D-duuri-konserton, jonka osina ovat Allegro–Adagio. Presto–Allegro, ensiosan sovitus uruille ja trumpetille; avausosassa voi nähdä solaarisen sävellajireitin I–V–I–VI–III#–V–I:

T1T2T3T4

Tomaso Albinonin (1671–1751) op. 7 (1715) ja op. 9 (1722) sisältävät jousikonserttojen lisäksi kumpikin neljä konserttoa oboelle ja konserttoa konserttoa kahdelle oboelle. D-molli-oboekonserton op. 9 nro 2 B-duurissa olevan Adagio-osan luulisi olleen Mozartin korvissa, kun hän sävelsi Gran Partitaansa (joka on myös B-duurissa).

Alessandro Marcello (1684–1750)

Marcello,A

Marcellon kuusi konserttoa La cetra (Lyyra; Augsburg, n. 1740) on sävelletty kahdelle huilulle/oboelle, jousille ja continuolle. Seuraavassa suositun d-molli-konserton oboestemma:

Marc1Marc2
Benedetto Marcellon (1686–1739) 12 konserton à 5 op. 1 (Venetsia, 1708) concertino-ryhmässä on vain yksi viulu ja sello.

Pietro Antonio Locatellin kokoelma L’arte del violini: XII concerti con XXIV capricci ad libitum (Amsterdam, 1733) sisältää äärimmäisen taiturillisia, jo Paganiniin viittaavia sooloviulukonserttoja. Konsertoissa on viisi osaa ja kaksi niistä on uloskirjoitettuja kadensseja capriccioiden muodossa. Seuraavassa A-duuri-konserton, nro 11, jonka osat ovat Allegro–Capriccio–Largo–Andante–Capriccio, kahden ensimmäisen osan alkua sooloviulun stemmoina:

Locat1Locat2

Giuseppe Tartinilta (1692–1770) on säilynyt yli 130 sooloviulukonserttoa säilynyt, mutta niiden ohella myös konsertot sellolle, alttoviululle/gamballe sekä kaksi konserttoa huilulle. Konsertot ovat pääsääntöisesti kolmiosaisia. G-molli-viulukonsertto op. 1/1, D85, jossa on neljä osaa, Allegro–Fuga à la breve–Cantabile–Allegro assai, perustuu jo korkeiden asemien soittoon ja melkoiseen taituriuteen, minkä lisäksi avausosassa on myös improvisoitava kadenssi nimellä Capriccio. Konserton avausosassa orkesterin tutti- ja solistin omat jaksot on erotettu toisistaan selkeinä blokkeina, myös sävellajisesti I–Vb–III–I:

Ta1Ta2Ta3Ta4Ta5

SOOLOKONSERTTO SAKSASSA, ENGLANNISSA JA RANSKASSA

• Johann David Heinichen (1683–1729) oli Dresdenin hovikapellimestari, joka tapasi Vivaldin 1710. Hän sävelsi 24 konserttoa ja oopperoita, joiden ohella hän on merkittävä teoreetikko, “Saksan Rameau”, kenraalibassotutkielmallaan Der General-Bass in der Composition (Dresden, 1728).
Georg Johann Pisendel (1687–1755) oli Dresdenin hoviorkesterin konserttimestari , joka on saksalaisen barokkikonserton keskeisiä nimiä Torellin ja Vivaldin oppilaana. Hänellä on seitsemän viulukonserttoa.
Christoph Graupner (1683–1760) sävelsi noin 50 konserttoa, etenkin hyviä puhallinkonserttoja Vivaldin mallin mukaan huilulle, oboelle, oboe d’amorelle, nokkahuilulle, fagotille ja klarinetin varhaismuodolle, chalumeaulle.
Johann Friedrich Fasch (1688–1758) oli arvostetuimpia Bachin aikalaisia, jonka musiikissa näkyy jo ylimeno barokista klassismiin. Häneltä on säilynyt 61 konserttoa, joista 18 on soolokonserttoja ja 10 kaksoiskonserttoja. Puhallinkonsertot ovat etualalla, etenkin trumpetille kirjoitetut.

Fa3Fa4
Gottfried Heinrich Stölzeliä (1690–1749) pidettiin elinaikana Bachia parempana säveltäjänä, jota myös Bach arvosti (W. Fr. Bachin nuottikirjassa on Stölzelin sarja). Häneltä on säilynyt oboe-, huilu- ja oboe d’amore -konserttoja.
John Stanley (1712–86) sovitti Handelin esimerkin rohkaisemana opuksen 2 (1742) kuusi jousiorkesteri- concerto grossoa uruille ja jousille.
Boismortier’n 6 Concertos pour 5 Flûtes traversières ou autres instruments sans basse op. 15 (1727) on ensimmäinen ranskalainen julkaisu, jossa konsertto-nimikettä käytetään italialaisessa merkityksessä, sillä Couperinin Concerts Royaux sijoittuvat vain väljästi konsertoivan periaatteen läheisyyteen. Boismortier julkaisi myöhemmin useita konserttokokoelmia.
Michel Corrette (1709–95) julkaisi 6 Concertos pour les Flûtes, Violons ou Hautbois, avec la Basse Chiffrée pour le Clavecin op. 3 (1728), jotka ovat selkästi kaavassa N–H–N ja hyödyntävät soolon ja tutin vaihteluita. Corrette julkaisi myös ranskalaisiin joululauluihin perustuvia konserttoja musettelle ja kampiliiralle sekä 25 concertos comiques, joissa hän käyttää populaari- ja teatterilauluja.
Jacques Aubert (1689–1753) julkaisi kaksi kuuden viulukonserton sarjaa, opuksen 17 (1734), joka on ensimmäinen Ranskassa painettu viulukonserttokokoelma, ja opuksen 26 (1739).

Jacques Christophe Naudot (n. 1690–1762) julkaisi huilukonserttoja op. 11 (1735) toisena Euroopassa Vivaldin innoittamana sekä konserttoja kampiliiralle ja musetelle op. 17 (1742). Seuraavassa Naudot’n huilukonserton op.11 nro 5, e, ensiosan huilustemma; ensiosan modulaatiokaava on I–Vb–III–I ja konserton osat ovat Allegro–Largo–Allegro:

Nau1Nau2

Leclair julkaisi ajan parhaat ranskalaiset viulukonsertot. Opuksessa 7 (1737) on myös huilukonsertto, ja opuksessa 10 (1744) laulavuus ja näyttävyys, ranskalaisuus ja italialaisuus ovat tasapainossa. Seuraavassa sooloviulun osuus konserton opus 10 nro 2, A, ensiosasta, jossa näkyy jännittävästi jo orkesterin osuuden ja sooloviulun väliin tulevien sekoittuminen tuttijaksoissa, vaikka itse tutit ja soolot lopulta erottuvatkin kokonaisuudessa. Konserton osat ovat Allegro ma non tro(p)po–Adagio–Allegro ma non tro(p)po:
Lecl2Lecr3

Johan Helmich Roman (1694–1758), “Ruotsin Handel”

Johan_Helmich_Roman_-_schwedischer_Komponist
Kuvan aitous on kiistanalainen.

Roman oli Euroopan “reunamailta” tulleeksi muusikoksi lahjakas, omaperäinen ja kekseliäs, joka hallitsi suvereenisti aikansa italialais-englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset tyylikeinot ja lajit. Hän oli jo varhain etevä viulisti, joka sai ensikoulutuksen isältään, Tukholman kuninkaallisen kapellin soittajalta. Roman oli äitinsä puolelta saksalaista, isän puolelta suomalaista sukua. Roman soitti viulua hovin juhlassa jo 11-vuotiaana (1706), ja hän pääsi hovikapellin jäseneksi 17-vuotiaana (1711). Hänestä tuli Ruotsin “Vapauden ajan” (1719–72) tärkein muusikko, Ruotsin “musiikin kantaisä” (1767) ja “Ruotsin Handel”, mikä kertoo hänen asemastaan eräänä Ruotsin historian tärkeimpänä säveltäjänä. Hänet valittiin 1740 Tiedeakatemiaan ja 1745 hovi-intendentiksi.

Saavutus oli tulosta ulkomaisista, Kaarle XII:n suomista palkallisista opinnoista Lontoossa Johann Christoph Pepuschin ja Attilio Ariostin johdolla (1715–21), jolloin hän tutustui lisäksi mm. Francesco Geminiaaniin, Giovanni Bononciniin ja Handeliin, jonka johdolla hän opiskeli kenraalibassoa sekä soitti toista viulua The Royal Academy of Musicin italialaisissa oopperaesityksissä. Hän teki vielä uuden matkan Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Saksaan (1735–37). Roman pääsi 1721 Hovikapellin varakapellimestariksi ja 1729 varsinaiseksi kapellimestariksi. Roman sai tukea kuningatar Ulrika Eleonooralta kapellin uudistamiseksi, ja hän alkoi järjestää kapellin johtajana Ruotsin historian ensimmäisiä julkisia konsertteja vuodesta 1731 alkaen Riddarhusetissä. Ohjelmistoon kuului eniten Handelin teoksia: mm. Brockes-passio, Chandos anthems, Acis and Galatea ja Esther. Roman toi kapelliin uusia, myös ranskalaisia tuulia aiemman Düben-suvun jäsenten hovikapellimestareiden edustaman pohjoissaksalaisen suuntauksen jälkeen. Gustaf Düben vanhempi (1628–90) pani alulle merkittävän, 2300 sävellystä käsittävän kokoelman barokkimusiikkia yli 300 säveltäjältä, joista tärkeimpiä ovat Buxtehuden ja Schützin teokset.

Romanin noin 400 teokseen nouseva tuotanto on tulosta myös innokkaasta muiden säveltäjien teosten tutkimisesta ja muokkaamisesta uusiksi versioiksi. Hänen jälkeensä jättämässä kokoelmassa on kopioita, sovituksia, fragmentteja ja teemoja yli 50 säveltäjältä Lassosta Leoon ja Porporaan. Matkustelunsa ja aikansa musiikin erinomaisen tuntemuksensa ansiosta Roman loi omaperäisen tyylin, jossa kuuluu siirtyminen myöhäisbarokista galanttiin musiikkiin. Tuotanto sisältää lähemmä 2o sinfoniaa, yhdeksän orkesterisarjaa ja neljä uvertyyriä hovin tilaisuuksiin ja juhliin, neljä viulukonserttoa ja kolme muuta konserttoa, 12 huilusonaattia (1727) ja 12 klaveerisonaattia, 13 triosonaattia, 25 etydiä ja muita teoksia viululle (15 Assaggi), noin 70 laulua sekä laajamuotoisia kuoroteoksia orkesterin kera (mm. Ruotsalainen messu, 1752).

Musiikki

Romanin ensimmäinen merkittävä esiintyminen säveltäjänä tapahtui 1725, kun hän laati juhlakantaatin Per il giorno natale della Sua Maestà il Ré Fredrik I:n syntymäpäiväksi 17.4.1725. Sitä seurasi joukko vastaavia teoksia: kantaatti Verdopple Sonne deinen Schein (“Kaksinkertaista aurinko loisteesi”) Ulrika Eleonooran syntymäpäiväksi 23.1.1726, pöytämusiikkikantaatti Süsse Zeiten eilet nicht (“Älkää kiiruhtako suloiset ajat”) uuden vuoden päiväksi 1727 ja häämusiikkia, Bröllopsmusik, erään hovineidon (hovi-intendentti Tessinin tytär) ja kaartinkapteenin kunniaksi 1728. Muuan aarioista, “I eder bästa Wår”, sisältää virtuoosisen viuluobligaton, joka kielii Vivaldin, Geminianin ja jopa Locatellin vaikutukesta.

Juhlamusiikkia edustaa myös venäläisen suurlähettilään, kreivi Nicolai Golovinin tilaama orkesteriteos 12-vuotiaan keisari Pietari II:n kruunajaisiin helmikuussa 1728, Golovinmusiken (1728). Orkesterisarja sisältää peräti 45 osaa, jotka ovat alkua lukuun ottamatta kolmiäänisiä. Musiikki on lumoavan nuorekasta ja käsittää komean uvertyyrin jälkeen pöytä-, baletti- ja tanssimusiikkia. Handelin “Vesimusiikki” (1717) on saattanut hyvinkin toimia eräänä inspiraation lähteenä. Seuraavassa sarjan alkua ja nro 14 (bourréen ja rigaudonin tapainen):

R4R3

Ainoa elinaikana julkaistu Romanin opus sisältää 12 huilusonaattia: Sonate a flauto traverso, violone e cembalo da Roman, Svedese (Tukholma, 1727). Italialaistyyliset sonaatit sisältävät 4–7 osaa; seuraavassa viisiosaisen (Largo–Allegro–Larghetto–Andante–Vivace) sonaatin nro 1 kahden ensimmäisen osan alut:

R1R2

Romanin ehkä omaperäisin saavutus on käsikirjoituksena säilynyt kokoelma nimeltä Assaggi a violino solo (“Makupaloja”, ennen 1740). Sonaatit tuovat mieleen Bachin sooloviulumusiikin, mutta todennäköisesti Roman ei tuntenut Bachin partitoita ja sonaatteja. Pikemminkin yllykkeen on saattanut antaa Geminianin opus 1:n viulusonaateistaan (1716) tekemä sooloviuluversio ilman kenraalibassoa. Sinänsä teoksia sooloviululle sävellettin niin saksalais-itävaltalaisella kuin myös italialaisella kielialueella. Seuraavassa A-duuri-assaggion kahden ensimmäisen osan alkuja:

R5R6

Roman näki vaivaa ruotsin kielen sovittamiseksi suuriin kirkkoteoksiin: hän sävelsi kaksi kertaa Te Deumin tekstillä “O Gud, vi lofve tig” sekä kerran Jubilaten tekstillä “Frögdens Herranom al verlden”. Romanin kirkkomusiikki huipentuu “Ruotsalaiseen messuun” (Svenska mässan, 1752?). Siinä kuuluu jo galantin musiikin vaikutus vaikkapa Pergolesin, Hassen ja Zelenkan 1720–40-lukujen kirkkomusiikin tapaan; seuraavassa Gloria-osasta sopraanon ja alton dueton alkua tekstillä “O Herre thens Aldra Högstens enfödde Son”:

R7R9

Kuninkaallista häämusiikkia: Drottningholmsmusiken

Portratt-Av-Kung-Adolf-Fredrik-Och-Hans-Maka-Drottning-Lovisa-Ulrika-2-St-Midjebilder-883666-large

Romanin suurimpana saavutuksena pidetään hänen säveltämäänsä musiikkia kuningaspari Adolf Fredrikin ja Lovisa Ulrikan, Holstein-Gottorp-suvun ruhtinaspiispan ja preussilaisen prinsessan, häihin 18.8.1744, Bilägers musiquen (“Ruhtinaallinen häämusiikki”) eli Drottningholmsmusiken. Ruotsin musiikkielämän kannalta oli onnekasta, että sulhanen toi mukanaan saksalaisen noin 20-henkisen kapellin ja morsian oli Fredrik Suuren sisarena tottunut kuulemaan ylellistä musisointia. Yhteensä 24 osasta (kestoiltaan 1–5 minuuttia) koostuva Romanin orkesteriteos sisältää musiikkia seremonioihin ja kulkueisiin, konsertti- ja pöytämusiikkitarkoituksiin, eri tanssilajeja ja tunnelmakappaleita – monien yllättävien kontrastien kera, vakava juhlavuus vaihtelee amoroso-sävyjen kera, intiimi ja kahden orkesterin musiikki sekoittuvat, myös hurtti maalaisuus saa osansa säkkipillisoittoa (nro 17) muistuttavissa osissa. Musiikki säilytti suosionsa 1700-luvun loppupuolellakin, sillä Bellman muokkasi nrosta 20 laulunsa “Käraste brödrer, systrar och vänner”. Seuraavassa musiikin avaus ja nro 20:n alkua:

R10R12

Romanin palveluksia hoville tarvittiin vielä, kun Fredrik I kuoli 1751 ja kun uusi kuningaspari Adolf Fredrik–Lovisa Ulrika kruunattiin 26.11.1751. Roman sävelsi hautajais- ja kruunajaismusiikin Högst Salig Konung Fredrichs Begrafnings Musique samt Hans Mayt: Konung Adolph Friedrichs Krönings Music. Sen jälkeen hän johti vielä Svenska mässanin esityksen Tukholmassa  1752, kunnes hän vetäytyi “erämaahan” Kalmarin lähelle Haraldsmålaan ja kuoli siellä syöpään 20.11.1758.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s