Täys- ja myöhäisbarokin klaveeri- ja luuttumusiikki

URUT JA LAJEJA

Soitinmusiikki voidaan jakaa myöhemmässä barokissa muotojen asemasta esityskoneiston perusteella kolmeen ryhmään: kosketinsoittimet (urut ja muut klaveerisoittimet), näppäilysoittimet (luuttuperhe ja barokkikitara) sekä yhtyeet (kamariyhtyeet ja orkesterit)

Clavier (= klaveeri) tarkoitti cembaloa, klavikordia ja urkuja (1700-luvun puolivälissä lisäksi fortepianoa), joten soittimen valitseminen sävellyksen tai sen nimen perusteella on joskus vaikeaa eikä aina tarpeenkaan, sillä soittimet olivat usein valinnaisia/vaihtoehtoisia.

Kosketinsoittimien keskeisiä muotoja etenkin uruilla ovat ns. vapaat lajit (ei cantus firmusta) toccata sekä sen rinnakkaistyypit preludi ja fantasia, jotka muotonimikkeinä ja myös käytöltään olivat osin päällekkäisiä. Edelleen fuuga, koraalisävellykset, passacaglia ja chaconne sekä suite eli (tanssi)sarja ja sonaatti (n. 1700—>), joiden kanssa synonyyminen saattoi olla partita.

Urut

1280px-St.-Jacobi_(Lüdingworth)_002 1280px-Orgel.Hamburg.Neuenfelde

Lüdingworthin St. Jacobi -kirkon urut (1682–83; 35 äänikertaa) ja Hampurin Neuenfelde-kirkon urut (1683–88; 34 äänikertaa).

Uruista tuli etenkin Saksassa keskeinen soitin. Saksassa urut säilyttivät edelleenkin renessanssisoittimen selkeyden, mikä mahdollisti polyfonian, mutta ne saivat samalla kertaavista mikstuurikuoroäänikerroista “sointikruunun”, jolloin siitä tuli loistelias, konsertoiva soitin, “soitinten kuningatar”, jossa oli parhaimmillaan neljä sormiota ja pillistöä (pää-, selkä-, rinta- ja yläpillistöt) sekä itsenäinen jalkio. Värikkyyden ja äänikertojen määrä kasvoi niin, että voitiin soittaa yhtäaikaa säestys ja soolo mitä erilaisimmilla tavoilla.

Arp Schnitgerin (1648–1719) rakentama pohjoissaksalainen urkutyyppi oli tällainen suuri ja komea huipputuote, joihin nähden eteläsaksalaiset urut olivat vaatimattomammat. Hän rakensi noin 105 soitinta pohjois-Saksaan ja Alankomaihin (ulkomaihin yli 30 urkua), joista tärkeimmät ovat Staden St Cosmae -kirkossa (1668–88; 42 äänikertaa) ja Hampurin Pyhän Jaakobin kirkossa (1689–93; 60 äänikertaa). Niistä noin 30 urkua on yhä käytössä. Hampurin kuuluisat Pyhän Nikolain kirkon urut tuhoutuivat tulipalossa 1842. Lyypekin Marian-kirkon suuret urut sekä ns. Totentanz-urut, joilla Buxtehude ja Bachkin soittivat, tuhoutuivat pommituksessa 1942; nämä eivät olleet tosin Schnitger-urkuja, vaan 1500-luvun rakentajien alulle panemia soititmia, joita laajennettiin myöhemmin.

Stade_Cosmae_Orgel Arp_Schnitger_organ_St._Jacobi_Hamburg

Staden St Cosmae -urut ja Hampurin St Jacobi -urut.

Toccata, preludi ja fantasia

Toccata lajina syntyi stylus fantasticus -käytännöstä (= vapaa tai fantastinen tyyli), joka oli lähtöisin Italiasta (Frescobaldi ym.) leimallisina piirteinään yllättävät tempon, tekstuurin jne. vaihdokset, virtuoosisuus sekä mielikuvituksellisuus. Froberger oli tärkeimpiä tyylin esittelijöitä Saksassa, jossa se levisi ennen muuta urkumusiikkiin.

Täysbarokissa vapaaseen tyyliin yhdistettiin kuitenkin lisäksi ricercare-tyyli, mitä oli ennakoinut jo mm. Merulo: vapaat jaksot vuorottelevat ankarasti kontrapunktisten taitteiden kera. Toccatasta tuli konfliktilaji, joka tasapainotteli impulsiivisuuden ja polyfonisen järjestämisen välimaastossa. Toccata oli melko pitkälle italialais-saksalainen ilmiö; tosin Espanjasta löytyy joitain esimerkkejä (Cabanilles ja de Seixas). Buxtehude on tämän tyylin pääedustaja (muita Weckmann, Reincken): fantastisuus ja liikkeen säätely kliimaksin taju, urkumainen figuraatio ja soittimen idiomatiikka olivat hänellä tasapainossa.

Toccatat sisältävät tavallisesti kaksi tai kolme paria toccata- ja fuuga-jaksoja. Fuugataitteiden teemat ovat usein toistensa muunnoksia, mikä periaatteena on johdettu Sweelinckin ja Scheidtin fantasioista, Frescobaldin variaatiocanzonasta ja Frobergerin toccatoista.

Nimitykset toccata, preludi ja fantasia olivat pitkälle toistensa synonyymejä ja tarkoittivat miltei aina monijaksoisia kokonaisuuksia.

Fantasia oli varhaisbarokissa laaja imitaatiosävellys, mutta 1700 paikkeilla se alkoi tarkoittaa vapaata sävellyslajia, jota käytettiin sarjan tai sonaatin osana, itsenäisenä teoksena tai joskus johdantona jatkolle. Frobergerin jälkeen mm. Krieger ja Pachelbel sävelsivät urkufantasioita.

Preludi oli tavallisimmin avaus- tai lämmittelymusiikkia, mutta myös sarjan ensimmäinen osa. Itsenäisenä urkuteoksena olennaista siinä oli vaativa pedaaliosuus, harmoninen tonaalisuus ja sointujen kuviointi. Weckmann, Buxtehude, Böhm, Bruhns ja Lübeck olivat tärkeimmät preludisäveltäjät ennen Bachia.

Se, että myöhemmin on ruvettu käyttämään parittaisia lajinimiä toccata ja fuuga tai preludi ja fuuga tai fantasia ja fuuga, on lähinnä editoinnin tulosta ja julkaisijoiden aikaansaannosta sekä Bachin heijastusvaikutusta taaksepäin, sillä vasta aivan myöhäisbarokissa, ja ennen muuta Bachilla, tavataan tarkasti ottaen parillisia muotokokonaisuuksia.

Fuuga

Fuuga/fuga oli ricercaren seuraaja, ja fuugia kirjoitettiin myös itsenäisinä sävellyksinä. Fuugateemalla on (yleensä) eriytyneempi melodinen luonne ja karakteristisempi rytminen ulkoasu kuin ricercare-teemalla. Ricercare on modaalinen muoto, fuuga tonaalinen.

Fuuga on yleensä enemmän sävellyksenä tekstuurillinen ajattelutapa kuin jokin tietty muoto: yleensä muoto perustuu teeman läpivienteihin kaikissa tai useimmissa äänissä useissa eri teemataitteissa, joita yhdistävät erilaiset teemavapaat tai teeman aineksista muotoillut taitteet.

Dux (= johtaja eli ensimmäinen teemaesiintymä) ja comes (= seuralainen eli toinen teemaesiintymä), joka on suhteessa edelliseen yleensä yläkvinttisuhteessa, muodostavat perusaineiston, minkä lisäksi voi olla yksi tai useampia kiinteitä vasta-aiheita eli kontrasubjekteja, jotka ovat aina tai lähes aina liittyneenä teemaan. Fuuga voi olla myös tyyppiä fuga à 2 (3, 4) soggetti eli se voi olla kaksois-, kolmoisfuuga tai nelosfuuga, t.s. fuuga, jossa on 2 tai 3 tai jopa 4 teemaa, tai joskus aniharvoin fuuga neljästä teemasta.

Fuga contraria (“vastafuuga”) -lajissa alusta pitäen teema esiintyy myös käännettynä (inversiona eli peiliversiona). Se voi olla myös koko fuuga itsensä peilikuvana horisontaaliakselin suuntaan. Fuga cancricans (“rapufuuga”) -lajissa teema esiintyy heti myös takaperoisessa muodossaan (sävelet lopusta alkuun). Se voi olla myös koko fuuga itsensä rapumuotona vertikaaliakselin suuntaan (mikä on harvinaista). Fuga canonica (kaanonfuuga) -lajissa äänet etenevät tiukassa kaanonissa.

Erillisiä fuugia sävelsivät mm. Scheidt, Kerll, Muffat, Pachelbel (yli 120 kpl) sekä J. Krieger. Johann Caspar Friedrich Fischerin kokoelmassa Ariadne musica (1702) on 20 preludia ja fuugaa, siis miltei joka sävellajissa; puuttuvat sävellajit ovat Des, Ges, es, gis, b. Kokoelmassaan Fischer on J. S. Bachin tärkeimpiä Das Wohltemperierte Clavierin edeltäjiä. Myöhäisbarokissa lähestytään tasavireisyyttä, mutta vielä Bachillakin on kyse hyvästä temperoinnista, kuten otsake asian ilmoittaa.

Fischer.pr.E Fischer.fuga 8

Koraalisävellykset

Saksassa urkumusiikin keskiössä oli luonnollisesti koraali eri alalajeineen ja käsittelytapoineen. Urkumusiikista on löydettävissä kolme koraalin käsittelytapaa ja lajityyppiä:

1) koraalipreludi, jossa koraalimelodia esiintyy kerran ja voi olla koristelun tai kontrapunktisen ympäröinnin kohteena;
2) koraalipartita on koraaliin tehty muunnelmasarja;
3) koraalifantasiassa koraalimelodia on fantasian, vaihtelevan käsittelyn lähtökohtana, aineksena, jossa eri säkeitä käsitellään eri tavoin.

Koraalipreludissa erotetaan seuraavia koraalin erilaisia käsittelytapoja:

1) koraali harmonisoidaan yksinkertaisesti, mutta säestys voi olla myös motiivinen, Pachelbel:

Pach.1

2) jokainen tai jotkin koraalin melodiasäkeet muodostavat pienen fughetan ennen koraaalisäkeen sisääntuloa, Pachelbel:

Pach2
3) koraalimelodia on harvennettu ja koristeltu (koloroitu); koraalisäkeitä edeltää usein esi-imitaatio, joista ensimmäinen voi olla hyvinkin laaja, Böhm:

VaterunserimHimmelreich02

Bö1Bö2Bö3
4) koraali on jossain äänessä (cantus firmus in soprano, altus, tenore, bassus) ja se ympäröidään kontrapunktisilla vastaäänillä, Pachelbel:

Pach.Vom Himmel

Koraalipreludeita eli -alkusoittoja soittivat ja kirjoittivat kaikki urkurit; se on lyhyehkö kappale, jossa koraalimelodia esiintyy kokonaisuudessaan jossain äänessä. Ne olivat aluksi johdatuksia seurakunnan lauluun, mutta myöhemmin niitä alettiin kirjoittaa itsenäisinä sävellyksinä, jolloin ne saattoivat olla varsin laajoja.

Koraalin mestareita olivat Böhm ja ennen kaikkea Buxtehude, kunnes myöhemmin Bach kruunasi lajin. Koraalipartitoita kirjoittivat mm. Sweelinck, Scheidt, Buxtehude, Böhm ja Walther, ja niitä sävellettiin myös puhtaina sormiokappaleina ilman pedaalia.

Wa1Wa2

Koraalifantasioita sävelsivät mm. Reincken, Bruhns ja Buxtehude, joilla ne ovat mielikuvituksekkaita ja laajamuotoisia teoksia, Bruhns:

LEAD Technologies Inc. V1.01

Bru1Bru2Bru4

Passacaglia ja chaconne

Yhteistä molemmille lajeille on useimmiten 4- tai 8-tahtisen bassoaiheen (passacaglia) ja/tai harmoniajakson (chaconne) käyttö.

Chaconnelajista tuli 1600-luvun alussa 4-tahtinen, sointusarjalle perustuva ostinatomalli ja variaatioteoksen lähtökohta. Se oli monille ranskalaissäveltäjille (Chambonnières, L. ja F. Couperin, d’Anglebert, Marchand jne.) tärkeä tanssi ja variaatiotyyppi, lisäksi oopperoiden suosittu päätösnumero (Rameau jne.). Saksassa niitä sävelsivät mm. Schmelzer, Biber, Buxtehude, Kuhnau, Fischer, Krieger, Böhm, Fux, Muffat, Kerll ja Pachelbel.

Passacaglia oli alun perin 1600-luvun Espanjasta juontuva muoto (= vaeltaa kadulla), joka toimi ensin kitaralauluna, sitten ritornellofunktiossa sointukaavalla I–IV–V–I ja vähitellen myös variaatiomuodon lähtökohtana.

Nimikkeet menivät säveltäjillä vähitellen täydellisesti sekaisin, ja sekä L. että F. Couperinillä otsakkeena saattaa olla Chaconne ou passacaille (chaconne eli passacaglia). Chaconne-lajiotsake saattaa olla annettu basso-ostinatoon perustuvalle kappaleelle, mutta harvemmin päinvastoin; joskus myös molemmat periaatteet esiintyvät yhtä aikaa eli ostinatoaiheessa yhdistyvät toistuva basso ja sointikulku (Bachin sooloviulu-chaconne). Seuraavassa Pachelbelin chaconne d, joka perustuu bassoaiheeseen, ja Buxtehuden passacglia, joka niinikään perustuu basso-ostinatoon.

Pach.ch.dBux.passac.

Englantilaisilla ground (Purcell ym.) oli tärkeä laji 1600-luvun loppuun saakka.

Purc.1 Purc.2

Suite ja barokkitanssit

Suite eli (tanssi)sarja oli varsinaisesti ranskalaisten suosima laji, jolla oli ollut ensin yhteys hovin teatterimusiikkiin, joten ne olivat aluksi näyttämötansseja, mutta niitä käytettiin myös tanssisaleissa seuratansseina. Oltuaan ensin lähinnä yhtye- ja orkesterimusiikin lajeja, ne siirtyivät myös luutulle ja cembalolle, jolloin niistä tuli jossain määrin itse tanssiaktista irronneita soitinkappaleita, jotka samalla järjestettiin joko toisiaan seuraaviksi saman tanssin ketjuiksi tai myöhemmin eri tanssien sarjoiksi.

Saksaan tanssisarjan toi klaveerimusiikin lajina Froberger, minkä jälkeen niitä sävelsivät käytännöllisesti ottaen lähes kaikki klaveristit, mm. Weckmann, Reincken, Kerll, Buxtehude, Pachelbel, Krieger, Fischer, Kuhnau, Böhm, Graupner, J. S. Bach ja Gottlieb Muffat. Myös luutistit omaksuivat suiten: Sylvius Leopold Weiss (1687–1750) ja Ernst Gottlieb Baron (1696–1760).

Ranskassa suite oli täys- ja myöhäisbarokissa sarja kappaleita, joiden järjestys ei ollut välttämättä kovin tiukka, ja mukaan mahtui myös kuvailevalla tai ohjelmallisella otsakkeella varustettuja laatukuvia. Saksassa vakiintui vähitellen kansallisen mielenlaadun mukaisesti (“Ordnung muss sein!”) muoto, jossa avaus-preludia seurasi pakolliset allemande–courante–sarabande–gigue, ja väliin tuli vapaavalintaisia (optionaalisia) tansseja, kuten menuetti, bourrée, gavotti, loure, musette, rigaudon, canarie, passeped, air, chaconne, forlana, fol(l)ia (d’Espagne) jne. Jotkut kappaleet saattoivat saada liitännäisikseen ns. doublen eli kaksoisosan, joka on edellisen koristeltu versio. Vuosisadan puolivälissä suitessa oli tavallisimmin 4–5 osaa, mutta niiden määrä kasvoi, joten 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa määrä saattoi olla kaksinkertainen, jopa ylikin, ja yksittäisten sarjojen tanssikokoonpano vaihteli runsaasti; etenkin tanssisarjakokoelmissa säveltäjät pyrkivät peräkkäisten sarjojen vaihteleviin tanssiyhdistelmiin.

Johann Matthesonin (1739) mukaan tansseilla on seuraavat karakterit (näytteet on otettu pääosin Der vollkommene Capellmeister -kirjasta, Matthesonin 12 suitesta (1714) sejä J. C. F. Fischerin kokoelmista Musikalisches Blümen-Buschlein op. 2 (“Musiikillinen kukkapuska”; 1698) ja Musikalisches Parnasso (ilman vuotta):

Allemanda, 4/4, C: “Allemande on harmonialtaan murtava, vakava ja hyvin työstetty, joka välittää tyytyväisen ja rattoisan mielen kuvan sekä perustuu hyvälle järjestykselle ja rauhalle.”

Ma.alle
Angloise, 4/4, C, 4/8, : “Pääominaisuus on omapäisyys, joka saa seurakseen pidättelemättömän jalomielisyyden ja jalon sydämellisyyden.”

Fi.ang
Aria/air, 3/8, 6/8, 3/4: “Yleensä lyhyt, kahdessa osassa erilainen, laulettava, huono melodia, jota voi lukemattomilla tavoilla rypyttää, koristella ja muunnella.”

Matt
Bourrée, 2, alla breve: “Sen varsinainen luonne perustuu tyytyväisyyteen, miellyttävään olemukseen, joihin liittyy samalla jotain huoletonta ja vallatonta, hieman huolimatonta, vaivatonta eikä kuitenkaan mitään epämiellyttävää.”

Fi.bou
Canarie(s), 6/8, 12/8: “On giguen alalaji, siihen täytyy liittyä suurta halua ja reippautta, mutta sen täytyy soida hieman yksinkertaiselta.”

Fi.can
Ciacona/chaconne & passacaglia/passecaille, 3/4, 3: “Passacaglia on chaconnen veli tai sisko. Chaconnea lauletaan ja tanssitaan, se antaa sopivan nautinnon, mutta aina enemmän kylläisyyttä kuin maukkuutta. Chaconne on tyynempi ja hitaampi kuin passecaille.”

Fi.chFi.passa
Courante, 6/4: “Courante esittää suloista toivoa; siinä on myös jotain sydämellistä, jotain kaipaavaa ja jotain ilahduttavaa.”

Matth.1
Entrée, 2, alla breve: “Olemus on ylevä ja majesteetillinen, muttei mahtipontinen. Sen vallitseva ominaisuus on ankaruus, ja sen tehtävänä on herättää tarkkaavaisuus vierasta ja uutta kohtaan.”; Christoph Graupner, Entrée (1740-luku):

Graupn.entrée
Fantasie: “Alalajeja ovat boutade [= sutkaus/herja], capriccio, tottaca, prelude, ritornello jne. Sen tunnusmerkkinä on mielikuvitus.”

Matth.fantMatth.bout
Gavotta, alla breve, 2: “Sen affekti on oikea riemuitseva ilo. Hyppivä olemus on gavotin varsinainrn ominaisuus, ei kuitenkaan juokseva.”

Fi.ga
Gigue/giga, 6/8, 12/8: “Tavallisten eli englantilaisten gigueiden ominaisuus on tulinen ja pakeneva into, pian loppuun kuluva kiukku. Muut gigat pakottautuvat  äärimmäiseen nopeuteen ja pakenevuuteen, kuitenkin enimmäkseen sulavaan eikä lainkaan kiivaaseen tapaan.”

Matt.gig

Hornpipe, 6/4: “On skottilaista alkuperää, ja sitä soitetaan meidän säkkipillimmem kaltaisella soittimella, josta ranskalaiset käyttävät nimeä musette.”

Matth.hornp
Loure, 6/4: “On giguen alalaji. Sillä on ylpeä ja kopea luonne, miksi se on suosittu espanjalaisten keskuudessa.”

Matth.loure
Marsch/marche, 2, alla breve, C: “Se on ominaisuuksiltaan sankarillinen ja peloton, muttei villi tai juokseva.”
Menuet/minuetto, 3/4, 3: “Sillä ei ole muuta affektia kuin kohtuullinen iloisuus.”

Matth.2
Ouverture, 2, alla breve, C: “Se on luonteeltaan jalomielinen.”

Matth.ov
Passepied, 3/8: “On luonteeltaan melko lähellä kevytmielisyyttä. Se on levoton ja häilyvä, mutta ei kuitenkaan saavuta intoa, kiukkua tai kiihkoa, jota tapaa juoksevassa giguessa. Siinä on kevytmielisyyttä, jota tapaa joissain naisissa, joissa ei ole mitään vihattavaa tai ikävää, vaan pikemminkin miellyttävää, jotka ovat hieman ailahtelevua, mutta säilyttävät silti viehätyksensä.”

Fi.pass

Polonaise, 4/4, 3/4: “Tasajakoisessa aikamitassa sen rytmi on spondee. Kolmijakoisessa aikamitassa spondee muuttuu jambiksi, joloin siinä on lyhyt ja pitkä sävel. Sitä hallitsee erityinen avosydämisyys ja jopa vapaa olemus, sen luonne ja affekti perustuvat puolalaisuuteen, sillä kansan ominaisluonne piilee huvitteluissa ja tansseissa.”; Christoph Graupner, Polono/aise (1740-luku):

Graup.Polon.

Rigaudon, 2, alla breve: “Sen ominaisuutena on liehittelevä leikinlasku. Muutoin rigaudon on oikea sekasotku, gavotin ja bourréen yhteenliittymä.”; Georg Böhm, Suite II, D (n. 1700?);

Böhm.rig

Rondeau, 2, alla breve: “Hyvässä rondeaussa vallitsee mielestäni tietty järkähtämättömyys tai pikemminkin luja luottamus.”

Fi.rond
Sarabanda, 3/2, 3/4, 3: “Sillä ei ole muuta intohimoa kuin kunnianhimo; se ei salli juoksevia nuotteja, sillä sellaista inhoaa grandezza ja sen vakavamielisyys.”

Matt.sar

Tambourin, 2, 2/4: Rousseaun mukaan (1768) “sen laulu on erittäin iloinen (très gai) ja sitä lyödään nopsaan kahteen, sen täyy olla hyppivä, kadenssien tulee olla selkeät, ja se matkii provencelaista huilua & basso rummuttaa samaa säveltä ja matkii tamburiinia”; Quantzin mukaan (1752) “tambourin soitetaan kuten bourrée tai rigaudon, mutta vain hieman nopeammin”. Näyte Rameaun kokoelman (1724) e-molli-sarjasta:

Ram.tamb.

Seuraavassa näytteet forlanasta ja musettesta J. Ph. Kirnbergerin (1721–83) kokoelmasta Recueil d’Airs de danse Caractéristiques Pour servir de modele aux jeunes Compositeurs d’Exercice à ceux qui touchent du Clavecin (pain. 1788):

Kirnb.Forlane Kirnb

SAKSALAISIA KLAVEERISÄVELTÄJIÄ

Heinrich Scheidemann (1596–1663)

Scheidemann  oli Sweelinckin oppilas, Hampurin Katariinankirkon urkuri. Hänellä oli tärkeä osuus sekä koraalisävellysten (koraalipreludi, -fantasia ja -partita), jotka muodostavat suurimman urkusävellysten ryhmän Scheidemannilla, että itsenäisen urkupreludin ja -toccatan kehityksessä.

Hän sävelsi mm. koraalipartitat In dich hab ich gehoffet (“Sinuun olen turvannut”), Erbarm dich mein, O Herre Gott (“Armahda minua, oi Herra Jumala”) ja Vater unser im Himmelreich (“Oi taivaallinen Isämme”), jossa on koraalin kolme läpivientiä.

Hänellä on kolme urkufantasiaa, kuten Jesus Christus unser Heiland (“Jeesus Kristus Vapahtajamme”) ja kahdeksan Magnificatia kaikissa moodeissa. Cantus firmus -vapaissa teoksissa preludi (preambulum) oli tärkein laji, jossa usein sointujohdantoa seuraa yksiteemainen fuuga. Osa vapaista sävellyksistä (toccata, fantasia, preludi) on kirjoitettu mahdollisesti cembalolle.

Sch.pr.33,d

Franz Tunder (1614–1667)

Tunder toimi Lyypekin Mariankirkon urkurina ja aloitti 1646 “Iltamusiikit”. Urkurin tehtävänä oli soittaa lyhyitä preludeja ja toccatoja jumalanpalveluksen alussa ja lopussa, koraalisovituksia seurakunnan laulun lomaan vuorottelukäytännön (altrenatim) mukaisesti, moniosaisia latinalaisten kirkkolaulujen sovituksia (Kyrie, Magnificat, hymnit), fuugia ja variaatioita maallisista lauluista messun ulkopuolella esimerkiksi markkinapäivinä.

Praeludium-laji oli tärkeä, ja ovat muodoltaan paljolti kolmiosaisia: vapaa johdanto–jäljittelevä jakso–vapaa loppusoitto. Tunder laati myös koraalifantasioita: koraalin eri säkeet käsitellään mm. c.f.-tekniikalla, koloroituna (koristeltuna), imitaatioin, kaikuefektien kera. Näin syntyi laaja muoto mm. fantasioissa In dich hab ich gehoffet (“Sinuun olen pannut toivoni”) sekä Komm, heiliger Geist, Herre Gott (“Tule Pyhä Henki, Herra Jumala”). Seuraavassa näyte Tunderille tyypillisne kolmivaiheisen preludin eri vaiheista:

Tu1Tu2Tu3

Matthias Weckmann (n. 1616–74)

Weckmann oli Hampurin Jaakobinkirkon urkuri (1655–), Scheidemannin ja Schützin oppilas, ja ilmeisesti Frobergeriäkin taitavampi klaveristi. Hän sävelsi cembalolle toccatoja ja 4–5-osaisia tanssisarjoja/partitoja (Preludi–A–C–S–G ja myös A–G–C–S) Frobergerin tyyliin. Uruille hän sävelsi 9 koraalisarjaa, viisi canzonea, useita toccatoita (preambulumeja, fantasioita jne.) sekä variaatioteoksia.

Musiikille on tyypillistä yhtäältä syvyys ja kompleksisuus, toisaalta kekseliäisyys, odottamattomuus ja dramaattisuus. Preambulumissa laaja imitoiva keskitaite jakaantuu kahtia siten, että jälkimmäinen perustuu edellisen teeman kolmijakoiseen muunnokseen.

WE1WE2We3

Eityisen rikkaita ovat koraalisyklit, joissa käyttää cantus firmus -tekniikkojen lisäksi koraalifantasiaa, motettityyliä, variaatiotekniikkaa ja kaanonia. Koraalisykleissä on yleensä 3–4 säkeistöä, mutta Es ist das Heyl uns kommen her (“Meille on koittanut pelastus”) sisältää seitsemän säkeistöä ja on laaja, noin puolituntinen kokonaisuus, jonka kuudes säkeistö on ajan pisimpiä koraalifantasioita, ja samoin O lux beata trinitas (“Oi siunatun kolminaisuuden valo”) sisältää kuusi säkeistöä. Seuraavassa ensimmäinen säkeistö kolmen versuksen koraalisarjasta Komm, heiliger Geist, Herre Gott (“Tule Pyhä Henki, Herra Jumala”):

KommHGHerre01

Wec1Wec2

Johann Adam Reincken (1623–1722)

Reincken oli Hampurin Katariinankirkon urkuri (1663–1722), jota Bach kuunteli mielellään ja jolta hän sai vaikutteita – ja joka puolestaan oli hämmästynyt Bachin improvisaatiotaidoista. Kun Bacho oli improvisoinut puoli tunttia koraalista An Wasserflüssen Babylon kenties myös St. Jacobin kirkon Schnitger-uruilla, Reincken ylisti: “Minä luulin, että tämä taito on jo kuollut, mutta huomaan, että se vielä elää Teissä.”

Toccatassa muoto laajeni viisiosaiseksi niin, että keskimmäisten fuuga-taitteiden väliin tulee vapaata kudosta: syntyy ns. pohjoissaksalainen urkutoccata T–F–T–F’–T, jonka alkuperä on Venetsiassa – vaikkakin iso osa näitä teoksia kulkee harhaanjohtavasti nimellä preludi. Koraalipohjaiset sävellykset ovat pitkiä koraalifantasioita, joissa on mm. kaksoisjalkioita ja virtuoosijuoksutuksia. Reincken sävelsi myös sarjoja A–C–S–G, jotka ovat edukseen klavikordilla soitettuna, sekä partitoja maallisista sävelmistä. Seuraavassa viisivaiheisen toccatan eri jaksojen alut:

Re1Re2Re3Re4Re5

Johann Kaspar Kerll (1627–93)

Kerll oli Carissimin oppilas ja toimi Münchenin oopperan ja hovikapellin johtajana (1656–74) sekä Wienin hoviurkurina (1674–83/84). Hän on tullut tunnetuksi sävellyksestä Capriccio “Cucu”, joka on imitoiva sävellys käenkukunnasta. Kerll sävelsi lisäksi kuusi canzonaa, kahdeksan toccataa, ricercatan ja battaglian italialaiseen tyyliin, neljä sarjaa, ciacconan ja erään barokin klaveerikirjallisuuden upeimpiin kuuluvan passacaglian (teemana bassoaihe d–c–b–a, joka toistuu 40 kertaa).

ke1Ke2Ke3

Modulatio Organica super Magnificat octo ecclesiaticis tonis respondens (1686) sisältää jokaisessa kahdeksassa moodissa kussakin seitsemän eli yhteensä 56 lyhyttä Magnificat-versettiä tai -johdantoa, joskin vain muutamassa kappaleessa on pedaali.

DIETERICH BUXTEHUDE (1637–1707)

Buxtehude syntyi Helsingborgissa Tanskassa ja piti itseään tanskalaisena, vaikka hän toimi Lyypekin Mariankirkon urkurina Tunderin jälkeen (1668–). Hän oli kuuluisa urkuri, jota kuuntelemassa kävivät mm. Bach ja Handel, ja häntä pidetään Saksan etevimpänä urkusäveltäjänä ennen Bachia. Bach käveli Arnstadtista noin 400 kilometriä Lyypekkiin talvella 1705 kuulemaan Buxtehudea ja oppimaan tämän soitosta ja säveltämisestä. Buxtehuden oppilaista huomattavin oli Nicolaus Bruhns.

Buxtehude on toccatatyylin ehkä suurin mestari ennen Bachia. Toccatan aineksia ovat tonaalisen harmonian kuviointi, virtuoosiset jalkiosoolot, yksinkertaiset rytmikuviot ja toistomotiivit, lyhyet jäljittelevät taitteet jotka ovat variaatiosuhteessa, jalkion ja sormioiden välinen dialogi, kaksoisjalkiot, kaikuefektit, asteikkokuviot ja arpeggiot, dramaattiset tauot, rohkeat sointujaksot ja tarkoitukselliset dissonanssit sekä ostinatot.

Vapaat urkusävellykset

Buxtehude sävelsi 26 preludia/toccataa, jotka ovat fantasioita fuugan hengessä: otsakkeina on joko toccata tai preambulum – mutta ei yhdessäkään “preludi ja fuuga”, joka on aina kustantajan ta editoijan ratkaisu! Nämä muodostavat Buxtehuden urkutuotannon ytimen. Kaavoja ovat TFTFT:n lisäksi TF, TFT, TFFT, TFFTF ja TFTFTFT.

Preludi e (BuxWV 142) sisältää kolme fuugaa, samoin BuxWV 136, 141 ja 150; teemat ovat teoksissa variaatiosuhteessa canzonan tapaan. Preludi D (BuxWV 139) sisältää vain yhden fuugan, mutta sitäkin enemmän iloittelua. Preludissa d (BuxWV 140) ja toccatassa F (BuxWV 157) vallitsee täydellinen tasapaino vapaan ja fuuga-aineksen välillä.

Bux.pr&C1Bux.pr.&c2Bux.pr.&c3

Preludi C (BuxWV 137), ns. “preludi, fuuga ja ciacona”, on rohkea virtuoositeos, jossa päätösjaksona on ciacona kolmitahtisesta teemasta eli on säännönmukainen toinen fuuga, joka on ensimmäisen fuugan variantti. Myös preludissa g (BuxWV 148) on päätösjaksona ciacona. Preludissa g (BuxWV 149) on ciacona jo avausjaksona. Preludi a (BuxWV 153) on muotoa TF(T)FT, jossa on keskellä lähes kaksi fuugaa peräkkäin lyhyen ylimenon silloittamana ja teemat ovat sukulaissuhteessa.

Bu1Bu2Bu3Bu4Bu5

Buxtehudella on 12 canzonaa, “iloista fuugaa”; ne on sävelletty opetustarkoituksiin ja niissä ei ole pedaalia. Itsenäisiä ostinatoteosta on kolme: passacaglia d (BuxWV 161), ciaccona c ja ciaccona e (BuxWV 159–60). Ne kaikki ovat 3/4-tahtilajissa, mollissa, perustuvat neljän tahdin basso-ostinatolle ja ovat upeita teoksia.

Koraalisidonnaiset urkuteokset

Buxtehudelta on säilynyt yhteensä 47 koraalisävellystä uruille. Niihin kuuluu kuusi koraalipartitaa eli muunnelmasarjaa, joista paras on Auf meinen lieben Gott (“Rakkaaseen Jumalaani”; BuxWV 179) ja joka on sävelletty tanssisarjan tapaan. Hänellä on kaksi laajaa gregoriaaniseen sävelmään perustuvaa sovitusta: Te Deum ja Magnificat primi toni sekä kaksi lyhyttä Magnificat-sovitusta; Te Deum on säveltäjän pisin klaveeriteos.

32 koraalialkusoittoa ovat Buxtehuden tärkeimpiä koraalisävellyksiä, joissa on enimmäkseen koloroitu eli koristeltu koraalimelodia ylä-äänessä. Näihin kuuluvat mm. kaksi versiota koraalista Nun bitten wir den Heiligen Geist (“Nyt pyydämme Pyhää Henkeä”; BuxWV 208–209), jotka ovar rikkaasti ornamentoituja, kromaattinen Durch Adams fall ist ganz verderbt (“Aatamin lankeemuksen kautta kaikki on turmeltunut”; BuxWV 183) sekä diatonisen riemukas Ein feste Burg ist unser Gott (“Jumala ompi linnamme”; BuxWV 184). Yhdeksästä koraalifantasiasta laajin on Nun freut euch, lieben Christen gmein (“Nyt iloitse rakas kristikunta”; BuxWV 210), ja se sisältää yhdeksän jaksoa.

Bux.Ein1Bux.Ein2Bux.Ein3

Cembaloteoksia

Buxtehude kirjoitti cembalolle 19 sarjaa (BuxWV 226–244), jotka ovat helpompia soittaa kuin muut klaveeriteokset. Niistä sarja e-molli (BuxWV 236) on suosituin, sen osat ovat normaalit A–C–S–G.

Lisäksi hänellä on kuusi muunnelmateosta (BuxWV 245–250) maallisiin sävelmiin: mm. More Palatino (BuxWV 247), joka on opiskelijoiden juomalaulu, La Capricciosa (BuxWV 250), joka käsittää 32 variaatiota bergamasca-melodiaan, sekä Rofilis (BuxWV 248), jonka teema on Lullyn baletista.

Bergamasca

Johann Krieger (1651–1735)

Krieger syntyi Nürnbergissä, toimi hoviurkurina Bayreuthissa ja musiikinjohtajana Zittaussa. Hän julkaisi kaksi monipuolista kokoelmaa klaveerimusiikkia.

Sechs Musicalische Partien, bestehende in Allemanden, Couranten, Sarabanden, Doublen und Giguen, nebst eingemischten Bouréen, Minuetten und Gavotten, allen Liebhabern des Claviers auf einem Spinet oder Clavichordio zu spielen nach einer arieusen Manier aufgesetzt (Nürnberg, 1697) sisältää kuusi partitaa/tanssisarjaa cembalolle. Kokoelman tanssit eivät ole kovin laajoja, ja suitet sisältävät keskimäärin viisi osaa, joskin doublet kasvattavat sarjoja.

part-kansi

Anmuthige Clavier-Ubung bestehend in unterschiedlichen Ricercarien, Praeludien, Fugen, einer Ciacona und einer auf das Pedal gerichteten Toccata; Allen Liebhabern deß Claviers wolmeinend mitgetheilet (“Miellyttävä klaveeriharjoitus…”; Nürnberg, 1699) käsittää yhdeksän preludia, viisi ricercarea, seitsemän fuugaa, kaksi toccataa sekä yhden fantasian ja yhden chaconnen cembalolle tai uruille. Preludit ovat lyhyitä, ricercaret laajahkoja ja muistuttavat joitain Bachin stile antico -fuugia, fuugat puolestaan Bachin “Spiel”-fuugia.

Chaconnessa g bassoteema nousee G:ltä heksakordin ylös es:lle ja pentakordin alas G.lle, minkä jälkeen seuraa kadenssi IV–V–I. Toccatassa C on pitkässä alkuvaiheessa jopa näyttävä jalkio-osuus, jonka jälkeen toinen puolisko on fuuga: tuloksena on eparillinen rakenne (Bachia ennakoiden). Käsikirjoituskopioina Krigeriltä on lisäksi säilynyt iso joukko koraalialkusoittoja (yli 30), preludeja, toccatoja, fantasioita ja fuugia.

Georg Muffat (1653–1704)

Muffat syntyi Ranskassa (Savoijissa) skotlantilaisista vanhemmista, ja hän opiskeli Pariisissa Lullyn ja Roomassa Pasquinin johdolla. Hän oli viroissa Wienissä, Prahassa ja Salzburgissa urkurina, Passaussa (1690–) hovikapellimestarina.

Apparatus musico-organisticus (1690) on kokoelma, jossa on 12 toccataa, sekä postuumissa 2. painoksessa (1721) lisättyinä ciacona G, passacaglia g ja Nova Cyclopeias Harmonia, joka on aaria kahdeksan variaation kera. Toccatat ovat pitkiä ja monivaiheisia teoksia, joissa italialainen traditio ja sen saksalainen edelleenkehittely kohtaavat.

Muf1Muf2Muf3

Ciaconassa G mallina on lähinnä nelitahtinen harmoninen malli, josta on erilaisia bassototeutuksia; teos on italialaisen tyylin mukainen. Passacaglia g perustuu 8-tahtiselle bassoteemalle, joka nousee kahdesti G:ltä dominantille (ja bVI:lle). Se on laaja, 24 variaatiota käsittävä teos, joka noudattaa ranskalaista “passacaille en rondeau” -esikuvaa, sillä avausteema toistuu ja esiintyy siten viisi kertaa.

Johann Pachelbel (1653–1706)

Pachelbel syntyi ja kuoli Nürnbergissä, vaikkakin toimi urkurina Wienissä sekä keski-Saksan kaupungeissa, mm. Eisenachissa, Erfurtissa ja Stuttgartissa. Hän oli Kerllin oppilas, minkä ansiosta hän pääsi 1673 Wienin Pyhän Tapanin kirkon kakkosurkuriksi. Pachelbel työskenteli 1677–89 Eisenachissa, jolloin hän opetti Johann Christoph Bachia, joka puolestaan opetti pikkuveljeään Johann Sebastiania. Hän palasi 1695 takaisin Nürnbergiin. Pachelbel on etelä- ja keski-Saksan urkumusiikin johtava edustaja ennen Bachia.

Hänellä on valtava urkutuotanto: lähes 80 koraalisävellystä, lukuisia preludeita, yli 100 fuugatekniikkaan perustuvaa sävellystä (pieniä versettejä tai itsenäisiä fuuga-sävellyksiä, joita on 26), kuusi fantasiaa, 16 toccataa, kolme ricercarea ja kuusi ciaconaa.

Fuugissaan Pachelbel on Bachin edeltäjä: teematyyppejä hänellä ovat ricercar-teema, kromaattinen teema, canzona-teema, gigue-teema, repetitio-teema, sekvenssiteema ja kuvioteema. Preludit ovat enempi lyhyitä, paitsi d-molli-preludi, johon on liitetty joissain julkaisuissa d-molli-fuuga ja -ciaccona: näin on saatu aikaiseksi manipuloitu teos “Preludi, fuuga ja ciaccona d-molli”.

Pa1 Pa2Pa3

Ciaconeissa on lyhyet pedaaliteemat: d-molli-ciaconassa nouseva pentakordi, f-molli-ciaconassa laskeva tetrakordi. Toccatoissa on jalkiourkupisteitä ja niiden päällä asteikko- ja murtosointukuvioitusta. Koraalialkusoitot ovat usein c.f. -tyyppiä ja esi-imitaatioilla varustettuja, tavallisesti 2–3-äänisiä.

Hänellä 21 klaveerisarjaa käsikirjoituksena (1683), jotka käyttävät 17 sävellajia (vrt. Fischer ja Bach). Normaalin A–C–S–G -sarjan lisäksi ensimmäisenä saksalaisena Pachelbel lisäsi gavotin, ballettin ja doublen (vrt. taas Bach), minkä lisäksi musiikissa on ranskalaisia piirteitä. Hexachordum Apollonis (1699) sisältää kuusi aariaa muunnelmineen (d, e, F, G, a, ja f), joista viimeinen on Aria Sebaldina (Nürnbergin Pyhän Sebaldin kirkon mukaan).

Vincent Lübeck (1654–1740)

Lübeck oli Staden St. Cosman ja Hampurin Nikolain-kirkon urkuri. Hänen kuusi preludiaan on sävelletty Buxtehuden vapaiden teosten tyyliin: niissä on näyttäviä jalkiosuuksia ja tehokkaita kuviotoistoja; ne ovat monitaitteisia laajoja teoksia, joissa fuugilla on pääpaino. Joissain on myös pyrkimys kaksiosaiseen rakenteeseen (preludi ja fuuga).

Koraalifantasia Ich ruf zu dir Herr Jesu Christ (“Sinua huudan Herra Jeesus Kristus”) sisältää runsaasti imitaatioita ja sormioiden vaihtoja, ylipäätään vaihtelua. Koraalipartita Nun laßt uns Gott dem Herren (“Nyt antakaamme Herra Jumalalle”) on keskeneräinen, kuuden variaation teos.

Johann Caspar Ferdinand Fischer (1656–1746)

Fischer-Johann-Caspar-Ferdinand-01

Fischer syntyi saksankielisessä Böömissä, Schönfeldissä (nykyään Horní Slavkov Karlsbadin eteläpuolella), opiskeli Dresdenissä Schützin oppilaan Christoph Bernhardin (1682–92) johdolla sekä toimi Badenin rajakreivi Ludvig Vilhelmin hovikapellimestarina Schlackenwerthissä (1690–) ja Rastattissa (1715–). Fischer oli 1700-luvun alussa tunnettu ja arvostettu säveltäjä Pariisista Prahaan ja Leipzigista Wieniin: Handel, Telemann ja Bach jäljittelivät häntä ja Bach piti suorastaan esikuvana. Hämmästyttävää on hänen musiikkiteostensa suuri painettu määrä. Fischer oli olennaisesti ranskalaisen tyylin edustaja, tanssin kultivoija.

Les Pièces de Clavessin op. 2 eli Musikalisches Blumen-Büschlein (“Musiikillinen kukkapuskanen”; Schlackenwerth, 1696) sisältää kahdeksan klaveerisarjaa, joissa voi olla tansseja, kuten partitassa VI, jonka osat ovat P–A–C–S–G–B–M, mutta myös muuta, kuten partitassa V, jonka rakenne on preludi–aria–variazioni 1–8, sekä VIII, jossa on preludi–chaconne.

Ariadne musica op. IV (1702) käsittää 20 preludia ja fuugaa 20:ssa sävellajissa ja oli siten Bachin esikuva, sillä Bach suorastaan jäljitteli Fischerin joitakin teemoja ja sai tältä preludin ja fuugan kaksiosaisen muodon idean. Blumen Strauss (“Kukkavihko”; n. 1736) sisältää uruille kaikissa kahdeksassa moodissa preludin, jota seuraa aina kuusi pientä versettifuugaa ja finaali.

Musikalisches Parnassus (n. 1736) käsittää 9 klaveeripartitaa/tanssisarjaa, jotka on nimetty yhdeksän muusan mukaan: Clio, Calliope, Melpomene, Thalia, Erato, Euterpe, Terpsichore, Polymnia, Uranie. Avausosina toimivat praeludium, ouverture, toccatina, tastada, harpeggio, päätösosina käytössä passacaglia, chaconne, gigue ja menuetti; välissä on vaihteleva määrä erilaisia tansseja, mm. anglois, ilman säännönmukaisuutta sekä myös karakterikappaleita. Sikäli ranskalainen ja italialainen tyyli yhdistyvät näissä saksalaiseksi tyyliksi. Tähtitieteen muusa Uranielle omistetun IX sarjan sisältö on seuraava: Toccata–Allemande–Courante–Sarabande–Gavotte–Gigue–Rigaudon-Gay–Rigaudon Double– Menuet 1 & 2 alternativement–Passacaglia:

fi1Fi2Fi3Fi4Fi5Fi6

Johann Kuhnau (1660–1722)

Kuhnau toimi Leipzigin Tuomas-kanttorina ennen Bachia. Cembalosäveltäjänä hän julkaisi neljä kokoelmaa. Neue Clavier-Übung, osa I (Leipzig, 1689) sisältää seitsemän sarjaa/partitaa duurisävellajeissa C, D, E, F, G, A, B. Osina ovat P–A–C–S–G, ja menuetti, sonatina ja aria esiintyvät kerran.

Neue Clavier-Übung, osa II (Leipzig, 1700) käsittää niinikään seitsemän sarjaa mollisävellajeissa c, d, e, f, g, a, h. Osat ovat samat kuin edellä, ja mukana on muutama lisätanssi, bourrée, ciacona, aria ja menuet. Partitat eivät kovin laajoja ja ovat epätasaisia anniltaan.

Georg Böhm (1661–1733)

Böhm oli Lüneburgin Johanneskirkon urkuri samaan aikaan kun nuori J. S. Bach lauloi sen Mikaelinkirkon kuorossa. Böhm sävelsi uruille 18 koraalialkusoittoa ja kuusi vapaata kappaletta. Cembalolle hän kirjoitti 11 sarjaa, viisi koraalipartitaa ja vapaita kappaleita.

Böhm on koraalipartitan isä, ja koraalimelodia on melkein aina sopraanossa ja muuntamattomassa muodossa ja sen alla on erilaisia kuviointeja: mm. Ach wie nictig, ach wie flüchtig (“Oi miten mitätön, oi miten katoava”) sekä Wer nur den lieben Gott lässt walten (“Ken hallita suo rakkaan Jumalan”). Hän kirjoitti myös perinteisiä koraalimuunnelmia, joissa kontrapunktinen käsittely on etualalla: mm. Auf meinen lieben Gott (“Rakkaaseen Jumalaani”). Urkukoraaleissa on italialaisia (säestävä kudos kenraalibassosatsia) ja ranskalaisia (runsaasti ornamentteja) piirteitä: mm. Vater unser im Himmelreich (“Oi taivaallinen isämme”).

Vapaissa sävellyksissä hallitsee jo parillinen muoto: Böhmillä on kolme preludia ja fuugaa, mm. C-duuri-preludi ja -fuuga, joka alkaa Bachin mieleentuovalla jalkiosoololla. Hänellä on yksi viisiosainen toccata (= “preludi ja fuuga d”) sekä preludi, fuuga ja postludi g-molli uruille. Capriccio D uruille on italialaisittain imitoiva ja useaosainen. Sarjoissa yksinkertainen tyyppi A–C–S–G hallitsee, lisäksi mukana on joitain ranskalaistyyppisiä osia. Sarja nro 2, D, sisältää osat ouverture–air–rigaudon–rondeau–menuet–chaconne.

B1B2B3

Nicolaus Bruhns (1665–97)

Bruhns opiskeli Buxtehuden johdolla ja toimi urkurina Kööpenhaminassa sekä Husumissa. Häneltä säilynyt tuotanto on piskuinen, mutta sitäkin laadukkaampi. Neljässä preludissa/toccatassa hän on Buxtehuden täysvaltainen perillinen. Suuri e-molli-preludi on ihmeellinen idearikkaudessaan: sen muoto on T–”F”–T–F–T. Nun komm der heiden Heiland on laaja koraalifantasia, joka jakaantuu koraalimelodian mukaisesti neljään pitkään taitteeseen ja kunkin niistä päätöksessä on toccata. Seuraavassa laajan e-molli-preludin alkua ja myös molempien fuugataitteiden alut:

Br1Br2Br3

Johann Christoph Graupner (1683–1760)

Graupner oli Kuhnaun oppilas ja Darmstadtin hovikapellimestari. Hän sävelsi vähintäänkin 43 sarjaa, joista osa julkaistiin (1718, 1722, 1733). Niissä on virtuoosisista mielikuvituksekasta musiikkia. Partitoissa on lisäosina mm. Rigaudon aux Rondeaux, air ja chaconne.

Graupnerin tärkeimpiä kokoelmia ovat 8 Partien auf das Clavier … erster Theil (Darmstadt, 1718), Monatliche Clavir Früchte … meistenteils für Anfänger (“Kuukausittaisia klaveerihedelmiä … pääasiallisesti aloittelijoille”; Darmstadt, 1722), Vier Partien auf das Clavier, unter der Benennung der Vier Jahreszeiten (“Neljä partitaa klaveerille, nimen Nejä vuodenaikaa alla”; Darmstadt, 1733), josta valmistui tosin ilmeisesti vain “Talvi”, jonka päätösosa Bourée en Rondeau on varsin kirpeä. Näiden lisäksi on lukuisia käsikirjoituksina säilyneitä partitoita; seuraavassa pari osaa A-duuri-partitasta GWV 149, jonka osat ovat Preludium–Allemande–Courrante–Sarabande–Double–Menuet–Aria con 5 variationi–Bouree–Gigue–Chaconne:

Gr1 Gr2

Johann Gottfried Walther (1684–1748)

Walther oli J. S. Bachin serkku äidin puolelta ja Weimarin kaupunginurkuri (1707–45). Kun J. S. Bach oli Weimarissa (1708–17), he olivat paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Walther sävelsi runsaasti yli 100 kappaletta uruille: 86 koraalisovitusta, joiden joukossa on koraalipartitoita kuten Jesu meine Freude (“Jeesus iloni)”, jossa on koraali ja yhdeksän muunnelmaa. Lisäksi hänellä 22 vapaata sävellystä, joista 15 konserttosovitusta (Bachin tapaan) sekä viisi preludia/toccataa ja fuugaa, yksi fuuga ja yksi konsertto.

Gottlieb Muffat (1690–1770)

Gottlieb Muffat opiskeli aluksi isänsä, Georgin johdolla, sitten Fuxin opastuksella Wienissä ja toimi keisari Kaarle VI:n hoviurkurina. Componimenti musicali per il cembalo (n. 1735–39) sisältää seitsemän cembalosarjaa, joissa on Handelin ja F. Couperinin vaikutusta, sekä ciacconan. Sarjat alkavat uvertyyrillä, preludilla tai fantasialla ja sisältävät 8–10 osaa, joissa kaikissa on mukana A–C–S–G sekä muita tanssi- tai karakateriosia. Ciaccona con 37 Variazioni on mahtavasti kasvava, klaveristisesti monipuolinen teos.

MUG1MUG2MUG3

Muita säveltäjiä

Melchior Schildt (n. 1592–1667) oli Sweelinckin oppilas, urkurina Wolfenbüttelissä, Kööpenhaminassa ja Hannoverissa. Hänellä on koraalipohjaisia urkuteoksia (alkusoittoja, muunnelmia). Delphin Strungk (n. 1601–94) oli Braunschweigin Martininkirkon urkuri, joka teki koraalisävellyksiä. Johann Erasmus Kindermann (1616–55) oli nürnbergiläinen urkuri, jolla on kokoelma pieniä yksiteemaisia fuugia. Johann Nicolaus Hanff (1630–1706) oli Schleswigin tuomiokirkon urkuri, jolla on taitavia ja ekspressiivisiä koraalisävellyksiä. Sebastian Anton Scherer (1631–1712) oli Ulmin tuomiourkuri, joka sävelsi toccatoja Frescobaldin mallin mukaan.

Johann Christoph Bach (1642–1703) ja Johann Michael Bach (1648–94), J. S. Bachin varhaiset sukulaiset, viljelivät ns. koraalifuugaa, jossa koraalin ensimmäisestä säkeestä tehdään vain fuugaekspositio. Edellisellä on 44 Choräle zum Präambulieren.

Christian Ritter (n. 1645–1725) toimi kapellimestarina Dresdenissä ja Tukholmassa, myöhemmin Hampurissa. Hänen fis-molli-sarjassaan on ilmaisurikasta ranskalaistyyppistä musiikkia. Ferdinand Tobias Richter (1649–1711) toimi Wienin hoviurkurina (1683–) ja sävelsi ranskalaistyyppisiä sarjoja, joissa kuitenkin myös italialaisuus on tuntuvilla (mm. toccatina ja capriccio lajeina mukana), mikä on Pogliettin vaikutusta.

Andreas Kneller (1649–1724) oli Tunderin oppilas, Hampurin Pietarinkirkon urkuri. Hänellä on kolme koraalialkusoitto ja kahdeksanosainen koraalimuunnelma Nun komm der Heiden Heiland. Georg Dietrich Leyding (1664–1710) oli lyypekkiläinen urkuri, Reinckenin, Buxtehuden ja Theilen oppilas. Häneltä on säilynyt kolme preludia, kaksi koraalisävellystä on säilynyt sekä kuusiosainen koraalipartita Von Gott will ich nict lassen. Musiikki on Buxtehude-vaikutteista.

Johannes Spethin (1664–n. 1720) Musikalische Blumen-Felder (“Musiikin kukkaketoja”; 1693) sisältää 10 toccataa Frobergerin ja M. Rossin tyyliin, minkä lisäksi hänellä on kahdeksan magnificatia. Friedrich Wilhelm Zachow/Zachau (1663–1712) oli Hallen Mariankirkon urkuri ja Handelin opettaja, joka sävelsi koraalialkusoittoja, fuugia ja preludeita. Pieni koraalipreludi “Enkeli taivaan” -sävelmästä osoittaa, miten täydellisen luontevia pieniä helmiä tässäkin muodossa voitiin luoda:

Zac

Johann Heinrich Buttstedt (1666–1727) toimi Erfurtin Saarnaajankirkon urkurina ja laati koraalisävellyksiä. Hän oli Pachelbelin oppilas, joka käytti ensimmäisenä Saksassa klaveerimusiikin yhteydessä sanaa “suite” kokoelmassa Musicalische Clavier-Kunst und Vorrathskammer (“Musiikillinen klaveerintaito ja varastohuone”; 1713).

Georg Friedrich Kauffmann (1679–1735) oli Merseburgin hoviurkuri. Harmonischer Seelenlust. Präludien über die bekanntesten Chorallieder für Orgel (“Sopusointuinen sielunilo. Urkualkusoittoja tunnetuimmista koraalilauluista”; Merseburg, 1733) sisältää lyhyehköjä 2–4-äänisiä koraalialkusoittoja.

Johann Mattheson (1681–1764) oli musiikinteoreetikko ja Hampurin tuomiokirkon kanttori. Die wohlklingende Fingersprache (“Hyvältä kuulostava sormikieli”; 1735) sisältää 12 tehokasta fuugaa à 2–3, jotka on omistettu Handelille.

Johann Ernst Eberlin (1702–62) toimi Salzburgin hovi- ja tuomiourkurina, jonka kokoelmassa IX toccate e fughe (Augsburg; 1747) voi havaita ylimenon varhaisklassismiin. Johann Peter Kellner (1705–72) oli kanttoriurkuri Thüringenin Gräfenrodassa. Hänen koraalisävellyksissään yhdistetyy barokki- ja galanttityyli: mm. hieno Herzlich tut mich verlangen (“Sydämestäni kaipaan”).

Georg Simon Löhleinin (1725–81) musiikki on tyyliltään jo varhaisklassista, mutta käyttää yhä partita-muotoa kokoelmissa op. 1 ja 3 (Leipzig, 1766–70), joissa on 12 sarjaa. Italialaistyyppisten sonaattiosien ohella esiintyy tansseja (menuetti, gavotti, alla polacca, rigaudon, allemande, angloise) sekä karakterinumeroita (pastoraali, lamento, scherzo).

URKUMUSIIKKI KATOLISISSA MAISSA

RANSKA

Ranskalaiset barokkiurut olivat saksalaisia yksinkertaisempia: niissä oli suurta sormiopillistöä, pääpillistö (Grand Orgue) ja selkäpillistö (Positif). Lisäksi niissä oli yhdestä kahteen vain diskantin käsittävää soolopillistöä (Récit, Echo), kun taas jalkio oli heikko eikä sisältänyt pitkään aikaan bassoäänikertoja. Urkutyypissä suosittuja olivat terssiäänikerrat sekä tietyt soolorekisteröinnit (kornetit).

Ranskalainen urkumusiikki on historiallisesti aukollista: Jehan Titelouzen (1563–1633) jälkeen seurasi tauko, joka loppui vasta 1665. Varhaisbarokin urkumusiikin uudistusvirtaukset (toccata-tyyli, koraalin eri käsittelyt, imitaatiomuodot) eivät jättäneet juuri jälkiä Ranskaan.

François Roberday (1624–80) oli poikkeus säännöstä, sillä kokoelmassa Fugues et caprices (1660) hän seurasi Frescobaldin ja Frobergerin malleja. Henri du Mont‘n (1610–84) tanssit uruille ja Louis Couperinin (1626–61) Froberger-vaikutteiset preludit ja muutamat urkusävellykset ovat uuden ajan airueita.

Urkurakentajina kunnostautuivat etenkin Cliquot-suvun jäsenet: “kuninkaallinen urkurakentaja” ja Pariisin tärkein urkurakentaja Robert Cliquot (1645–1719), jonka käsialaa ovat mm. Versailles’n kappelin urut (1711; 34 äänikertaa), sekä hänen pojanpoikansa François-Henri Cliquot (1732–90), joka rakensi ensin isänsä, Louis-Alexandre Clicquot‘n (n. 1684–1760) kanssa ja sitten yrityksen omistajana useita kymmeniä urkuja Pariisiin ja muuallekin, esimerkiksi Poitiers’n katedraalin urut (1787–91; 44 äänikertaa, neljä sormiota ja pedaali à 28), jopa Valencian katedraaliin (1755).

640px-Puhane_Versailles_Schlosskapelle 1711 611px-Les_grandes_orgues_historiques_de_l'église_SAINT-ROCH_(Paris).1756

Versailles’n kappelin urut (1711) ja Pariisin Saint-Roch -kirkon vanhat urut (1751; 53 äänikertaa), jossa on neljä sormiota (Positif, Grand-orgue, Bombarde, Récit expressif sekä 30-sävelinen Pédale).

Lajit ja rekisteröinti

Ranskassa syntyi vähitellen oma merkittävä urkukoulu, jolle on ominaista tietynlainen rekisteröinti ja niistä syntyvät lajinimet, joita löytää jo L. Couperiniltä: mm. basse de trompette, jossa basso soittaa trumpettiäänikerralla hyppelehtivää kulkua, sekä duo, jossa kaksi ääntä ovat vuoroin imitaatiossa, vuoroin vapaassa suhteessa. Keskeisiä lajeja ovat sarjat (suite), noëls (joululauluvariaatiot), urkumessu sekä teosten julkaiseminen urkukirjoina (Livre d’orgue).

Urkusarjat sisältävät tavallisesti 6–8 osaa, mm. preludeja ja fuugia. Monilla osilla on rekisteröintinimi, kuten Tierce en taille (terssirekisteröinti tenorissa), Dessus de cromhorne (krummhorn-rekisteröinti sopraanossa), Flûtes (huilut). Kappaleen otsakkeena voi olla myös kokoonpano (Duo, Trio, Quatuor) tai urkujen käytön laajuus, kuten Plein jeu (perusrekisteröinti, yksi sormio, principaleja ja mikstuuri) tai Grand jeu (suuri rekisteröinti, kaksi sormiota yhdessä ja kieliäänikertoja).

Noëls ovat suosituista joululauluista tehtyjä urkuvariaatioita, joita julkaistiin myös noëls-kirjoina ja joissa tarkoituksena oli tavoittaa taidokkaan sormiosoiton kautta pastoraalinen ja rustiikkinen, maalaismainen ilme. Niitä sävelsi ensimmäisenä Gigault (1683), sitten Lebègue (1685), Raison (1714), Dandrieu (1720), Daquin (n. 1740), M. Corrette (1753) ja viimeisenä Balbastre (1783).

Urkumessuissa käytettiin urkuja siten, että se vuorotteli yksiäänisen laulun kanssa: urut soittivat parittomat säkeet ja parilliset laulettiin; soitettuja osia on julkaistu erillisinä urkumessuina. Musiikia oli messun osiin Kyrie, Gloria, Offertorium, Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei.

Livre d’orgue: säveltäjät julkaisivat teoksiaan erilaisina kokoelmina, jotka voivat esitellä keskitetysti jotain tai muutamaa lajia tai olla vain sekalaisten kappaleiden yhteenkoonti.

RANSKALAISIA URKUSÄVELTÄJIÄ

Ranskalaisen urkumusiikin kulta-aika oli n. 1660–1730/40, vaikka vallankumoukseen saakka oli merkittäviä urkureita (mm. Balbastre). Erityisen värityksen ja omien lajien lisäksi tärkeää oli runsas ornamentointi sekä musiikin tietynlainen rytminen toteutus, inegalisaatio (eli sävelten erimittainen esityskesto, yleensä niin että sävelpareissa ensimmäinen sävel pidempi kuin toinen, suhteessa 2:1 yms.) ja pisterytmien kontekstisidonnainen, ei-notaation mukainen, vaan konventioille perustuva toteutus (pisteellisen nuotin venytys). Kaikki tämä piti toteutaa “hyvällä maulla” (à bon goût).

Guillaume-Gabriel Nivers (1632–1714)

Nivers on ensimmäinen uuden ranskalaisen barokkiurkumusiikin merkittävä säveltäjä. Hän toimi Pariisin Saint-Sulpice -kirkon urkurina (1654–). Urkumusiikin keskeiset lajit, rekisteröinnit ja affektikieli kodifioituivat hänen kolmessa urkukirjassaan: prélude, fugue, récit, joka on soolo, esimerkiksi récit de cromorne (krummhornin soolo).

Livre d’Orgue [I] Contenant Cent Pièces de tous les Tons de l’Eglise (“Urkukirja joka sisältää sata kappaletta kaikissa kirkkosävellajeissa”; Pariisi, 1665) sisältää kussakin moodissa 8–10 kappaleen sarjoja. II kirjassa (1667) on 22 hymnin sovitukset sekä ensi kertaa urkumessu Cunctipotens genitor Deus (“Kaikkivoipa luoja Jumala”). III kirja (1675) sisältää 13 sävellystä jokaisessa moodissa. Seuraavassa III kirjasta I moodin kaksi kappaletta sarjasta Prélude–Fugue–Récit–Duo–Basse–Echo–Dialogue à deux choeurs (“Kahden kuoron dialogi”):

Ni2Ni3

Ni5Ni4

Nicolas Gigault’lla (n. 1627–1705) oli virkoja useissa Pariisin kirkoissa. Hän julkaisi kaksi urkukirjaa (1683, 1685), joissa on ensi kertaa viisiäänisiä sävellyksiä ja tenorissa oleva cantus firmus soitetaan jalkiolla. I kirja sisältää ensimmäiset noëls-sävelitykset, yhteensä 14 kappaletta. II kirjassa on 180 teosta, mm. kolme urkumessua, Te Deum ja hymnisovituksia.

Nicolas Lebègue (n. 1631–1702)  oli Pariisin Saint-Merry’n kirkon (1664–) sekä kuninkaallisen kapellin urkuri (1678–). Hän julkaisi kolme urkukirjaa (1676, 1678, 1685), joilla hän on aikansa tuotteliaimpia urkureita. III kirjassa on 15 noëlia, lisäksi ehtoollismusiikkina offertorioita ja elevaatioita.

André Raison (n. 1645–1719)

Raison oli pariisilaisurkuri, jonka oppilaisiin kuului mm. Clèrambault. Raisonin musiikki on eloisaa ja kekseliästä. Hän julkaisi II kirjaa (1688, 1714). I kirja sisältää viisi messua, jotka on sävelletty ilman cantus firmusta, niin että niitä voidaan käyttää myös magnificateissa; lopuksi kuullaan Offerte, joka on suurenmoinen sävellys ja tehty kuninkaan Pariisin residenssiin saapumisen kunniaksi 30.1.1687., minkä vuoksi se sisältää lopuksi sävelmän Vive le Roy!

Rai1Rai2Rai3

II kirja alkaa rauhanhymnillä La Paix tant desirée (“Kovasti kaivattu rauha”), jota seuraa sarja; lopuksi on kokoelma noëleita. Musiikki liittyy Espanjan perimyssotien jälkeisiin Utrechtinsopimukseen (1713) sekä Rastattin ja Badenin rauhansopimuksiin (1714).

Jean-Nicolas Geoffroy (k. 1694) oli cembalisti, joka toimi Pariisissa urkurina 1690 asti. Urkukirja (n. 1690) on pantu hänen nimiinsä, mutta se on erittäin epävarmaa. Se sisältää noëleita, liturgisia teoksia ja Lullyn orkesteriteosten sovituksia.

Jacques Boyvin (n. 1649/53–1706) oli Rouenin katedraaliurkuri (1674–). Hän julkaisi kirjaa urkuille (1689/90, 1700): ensimmäisessä on tärkeä esipuhe rekisteröinneistä ja ornamenteista, toisessa esitysohjeita ja kenraalibasso-opas. Kummassakin kirjassa on 6–10-osainen sarja kussakin 8:sta moodista. Jalkionkäyttö on poikkeuksellisen runsasta ranskalaisessa urkukirjallisuudessa.

Gilles Jullien (n. 1650/55–1703) oli Chartresin katedraaliurkuri (1667/8–). Hänen urkukirjassaan (1690) on 80 sävellystä ryhmitettyinä kahdeksan moodin mukaan. Musiikki viehättävää, säveltäjän omien sanojen mukaan “erittäin helppoa, luonnollista, miellyttävää ja kyllin vaihtelevaa”.

François Couperin (1668–1733)

Couperin “le Grand” toimi Pariisin Saint-Gervais -kirkon urkurina (1685–) ja hoviurkurina (1693–). Hänellä on kaksi merkittävää urkumessua: Pièces d’orgue consistantes en deux Messes l’Une à l’usage ordinaire des Paroisses. Pour les Festes solemnelles (“Messu seurakuntien käyttöön juhlapyhinä”) sekä L’Autre propre pour les Convents de Religieux,et Religieuses (“Messu munkki- ja nunnaluostareiden käyttöön”)(molemmat Pariisi, 1690).

Ensimmäinen messu perustuu Cunctipotens genitor Deus -melodiaan, ja siinä on 21 numeroa. Joukossa on kauneimpiin kuuluva Tierce en Taille (“Terssi tenorissa”) Glorian sisällä, lisäksi suuri Offertoire sur les Grands jeux (“Offertorio täysille uruille”), joka on kolmiosainen (ranskalainen uvertyyri, ricercare, gigue-tyyppinen päätös). Toinen messu on vailla cantus firmusta ja sisältää myös 21 numeroa.

Cou1Cou2Cou3

Nicolas de Grigny (n. 1672–1703)

Grigny oli Reimsin katedraalin, Ranskan tärkeimmän kirkon, urkuri (1697–). Hänen julkaisemansa Premier Livre d’Orgue contenant une Messe et les Hymnes des principalles festes de l’année (Pariisi, 1699) sisältää urkumessu nja hymnejä kirkkovuoden pääjuhliin. Messussa on 24 numeroa, ja se on viisiäänisyyden ja runsaan pedaalin käytön ansiosta hämmästyttävän rikasta musiikkia. Bach kopioi urkukirjan ja otti siitä malleja urkusävellyksiinsä: esimerkiksi Gloria-osan viisiääninen fuuga toimi lähtökohtana Bachin c-molli-fantasialle BWV 562.

Grigny.DialogueGrigny.Fugue à 5

Louis Marchand (1669–1732)

Marchand oli pariisilainen urkuri eri kirkoissa, myös Kuninkaallisessa kappellissa (1708–). Hän oli loistava improvisoija ja esiintyi Saksassa mainetta saavuttaen. Hän oli niin musiikissaan kuin henkilönäkin dramaattinen. Perimätietona kulkee Bachin kanssa aiottu kilpasoitto Dresdenissä 1717, mikä on huonontanut Marchandin mainetta, kun hän livisti viime hetkellä kaupungista. Marchandin kuuluisin oppilas oli Daquin.

Hänellä on yksi kirja urkusävellyksiä (1696), joka on kuitenkin hävinnyt, joten musiikin tuntemus perustuu käsikirjoituksiin. Kirja alkaa kuusiäänisellä, kahden pedaalin Plein jeu -rekisteröinnillä, sisältää myös 15-osaisen Te Deumin sekä irrallisia kappaleita. Kuoleman jälkeen julkaistiin lisäksi toinen kokoelma (1740). Jälkimmäisestä kokoelmasta Basse de Trompette:

Mar.2

Gaspard Corrette (n. 1761–ennen 1733) toimi urkurina Rouenissa (1703–) ennen siirtymistä Pariisiin (1720). Messe du 8e ton pour l’orgue (Pariisi, 1703) on 24-osainen urkumessu, joka on viimeinen tunnettu lajin edustaja. Poika Michel Corrette (1709–95) sovitti isänsä teoksia, julkaisi urkukonserttoja, noëleita sekä minimessuja (1759).

Jean-Adam Guilain (n. 1670/80–1739) julkaisi Pariisissa kokoelman kappaleita (1706), jotka muodostavat neljä Magnificat-sarjaa; hän omisti julkaisun Marchandille.

Pierre du Mage (n. 1674–1751) oli Marchandin oppilas Pariisissa ja Saint-Quentin -kirkon urkuri (1704–10), jonka jälkeen hänestä tuli Laonin katedraalin urkuri (1710–19). Hän julkaisi kaksi urkukirjaa, joista jälkimmäinen on hävinnyt. I urkukirjassa (1708) on 8-osainen sarja I moodissa, ja sen päätöksen Grand-jeu on upeaa musiikkia. du Mage oli epävakainen luonne, mikä näkyy musiikin rohkeudessa ja julkaisujen vähyydessä. Ylipäätään ranskalaisurkurit julkaisivat vähän, sillä he joutuivat improvisoimaan paljon, joten aikaa (ja haluja?) ei enää ollut säveltää.

Louis-Nicolas Clérambault (1676–1749)

Clérambault oli pariisilainen klaveristi, tärkeän muusikkosuvun jäsen ja Raisonin oppilas. Hänestä tuli Saint- Sulpice -kirkon urkuri Niversin jälkeen (1714). Premier livre d’orgue contenant deux suites du Ier et du IIer ton (Pariisi 1710/14) sisältää  kaksi sarjaa, joka on ainoa urkutuotanto ja jotka ovat 7-osaisia. Musiikki on yhdistelmä italialaista (toisen sarjan päätös-Caprice) ja ranskalaista: kekseliästä, omaleimaista ja tarttuvaa. Toisen suiten osat ovat Plein jeu–Duo–Trio–Basse cromorne–Flûtes–Nazard–Caprice. Seuraavassa osia II sarjasta:

Cl1Cl2Cl4

Jean-François Dandrieu (n. 1682–1738) oli kuuluisan pariisilaisen muusikkosuvun ihmelapsiklaveristi. Hän toimi Saint-Merryn urkurina (1705–) ja Chapelle Royalen urkurina (1721–). I urkukirja (Pariisi, 1739) sisältää 63 sävellystä, jotka on järjestetty kuuden sävellajin (d, D, a, A, g, G) mukaan kuuteen osastoon, joista jokaisessa on useita offertorioita, fuugia, trioja, kuusiosainen Magnificat ym. Kokoelma noëleita (n. 1721–33) ovat viehättäviä ja maalaismaisen yksinkertaisia sekä sisältävät runsaasti säkkipilliurkupisteitä.

Louis Daquin (1694–1772)

Daquin oli ihmelapsi, joka avusti jo 1706 Sainte-Chapellessa ja voitti 1727 Rameaun kilpailussa St. Paulin urkurin paikasta. Hän oli Marchandin mukaan aikansa paras urkuri, joten hänet valittiin ansioistaan Pariisin Notre-Damen urkuriksi 1755.

Ainoa urkukirja on 12 noëlin kokoelma, Nouveau livre de noëls pour L’orgue et le Clavecin (n. 1740). Musiikki on muodon ja kontrapunktin keskeisyyden sijaan välittömän kuvallista ja virtuoosista. Noëleissa on usein variaatiotekniikkaa, jossa diminuointi lisääntyy; lisäksi teoksissa on kaikutehoja, sormioiden tiheitä vaihteluita ja usein myös pedaaleja.

Daq1Daq2Daq3

Claude-Béninge Balbastre (1727–99) on tyylillisesti toki jo galantti säveltäjä, joka improvisoi suosikkimelodioista Pariisin Notre-Damen kirkossa. Kansa tykkäsi moisesta, mutta järjestyksenpito oli vaikeaa yleisön tungeksimisen vuoksi. Hän oli samalla myös viimeinen vanhan järjestyksen ja tradition urkuri, sillä hän julkaisi kaksi sarjaa noëleita 1783. Hän säilyi vallankumouksesta hengissä, kenties Marseljeesi-muunnelmiensa ansiosta ja etenkin yhdistäessään siihen vallankumouslaulun Ça-ira:

Bal1Bal2Bal3

KESKI- JA MYÖHÄISBAROKIN KLAVEERIMUSIIKKI ITALIASSA

Katoliset säveltäjät etelä-Saksassa, Itävallassa ja Italiassa suosivat vanhoja muotoja (canzona, ricercare, toccata jne.). Italiassa ei syntynyt 1600-luvun alun jälkeen kovin mittavaa kosketinsoitintraditiota (vasta sonaatti 1700-luvun alussa muodosti ison kulttuurin), ja etenkin urkumusiikissa Saksa ja Ranska menivät edelle 1600-luvun jälkipuoliskolla. Italialaiset urut olivat pieniä: yksi sormio, noin 10 äänikertaa (jalkiossa yksi); äänikerrat olivat prinsipaaleja, huiluja sekä huojuva Voce umana.

Tarquinio Merula (n. 1590–1655) Cremonasta työskenteli myös Puolan hovissa. Hän jatkaa toccatoissaan venetsialaista traditiota; sävelsi lisäksi capriccioja, mm. Capriccio cromatica,  ja viisi canzonea. Michelangelo Rossi (n. 1600–56) Genovasta työskenteli pääosin Roomassa. Hänen toccatansa ovat harmonisesti hurjia. Giovanni Salvatore (n. 1610–75?):jatkaa napolilaista klaveerikoulua: toccatoissa on rohkeaa harmoniaa, minkä lisäksi hän sävelsi canzoneja ja correnteja. Gregorio Strozzi (n. 1615–87 jälk.) oli napolilaissäveltäjä, jonka kokoelmassa Capricci da sonare cembali et organi (1687) on 29 sävvellystä: capriccioja, toccatoja, ricercatoja, sonaatteja, tansseja (gagliarda, corrente). Hän edustaa 1600-luvun varhaista tyyliä, polyfoniaa ja kromatiikkaa, musiikkikielen ankaruutta. Lisäksi hänellä on kolme polyfonista sonaattia, jotka ovat kolmitaitteisia ja ehkä lähempänä canzonaa.

Alessandro Poglietti (k. 1683)

Poglietti oli kotoisin ehkä Toscanasta, opiskeli Roomassa, mahdollisesti Frescobaldilla, ja pääsi Wienin hoviurkuriksi (1661) – kuollakseen Wienin piirityksessä. Pogliettin musiikki yhdistää ranskalaista ja italialaista traditiota. Hän oli myös taitava kontrapunktikko, mutta enemmän kiinnostunut luonnon jäljittelystä: useita Rossignolo-sävellyksiä (satakieli), Capriccietto sopra il cu cu sekä Capriccio über das Hennengeschrey (Kukonkiekumiskapriisi). Hän teki muitakin runsaasti kuvailevia sävellyksiä.

Toccatina sopra la Ribellione di Ungheria (“T. Unkarin kapinasta”; 1671) käsittää osat Galop-Fuga, Allemande La Prisonnie, Courente Le proces, Sarabande La Sentence, Gigue La Lige, La Decapitation, Passacaglia, Les Kloches (Requiem) eli se kuvaa unkarilaisten hyökkäyksen, vangiksi joutumisen, oikeudenkäynnin, tuomion, teloituksen ja kuolinkellot. Sotakokemukset heijasruvat myös teoksessa Toccata fatta sopra Cassedio di Filipsburgo” (T. Phillipsburgin piirityksestä”; 1676).

Po1Po2Po3

Il Rossignolo (1677) on jättimäinen lähes tunnin mittainen kokonaisuus, jossa italialaista toccataa ja canzonaa seuraa tanssisarja sekä Aria Allemagna (“Saksalainen laulu”) 20 muunnelman kera, jotka ovat kuvaavia (ja liittynevät wieniläiseen karnevaaliperinteeseen), sekä viisiosainen finaali satakieli-motiivista. Teosta on verrattu Bachin Goldberg-variaatioihin.

Bernardo Pasquini (1637–1710)

Pasquini oli 1600-luvun jälkipuoliskon suuri klaveerisäveltäjä Italiassa; hän työskenteli ja opetti Roomassa. Vuosina 1697–1708 valmistui neljä volyymiä sävellyksiä. Osin harrastaa niissä vanhanaikaista post-Frescobaldi -tyyliä (canzonat, ricercaret, toccatat osin), mutta folia- ja bergamasca-variaatiot sekä useat passacagliat ovat jo uudempaa tyyliä.

Tärkeitä ovat kuluisat sarjat ja variaatioteokset, joiden osat noudattavat yksinkertaista kaksiosasta rakennetta ja harmonista modulaatiomallia I—>V. Sarjoissa on vaihteleva määrä osia: aluksi 2–3 (A–C–G, minkä lisäksi Aria ja Bizzarria ovat tyypillisiä osia). Aaria esiintyy myös itsenäisenä, kaksiosaisena muotona Variaatiosarjoissa Pasquini osoittaa suurta keksintää ja jopa karakterivariaation ideaa: Variatione Capricciose, Variationo a Inventione, Variationi Fioritas, Partite Diversi Sopra Alemanda. Introduzione e Pastorale edustaa tyylillisesti uutta ja kevyempää musiikkia: avaus on siciliano-rytmissä, pastoraali on urkupisteen päällä ison osan aikaa.

Follia

Pas1Pas2Pas3

Alessandro Scarlatti (1660–1725)

Barokin johtaja italialainen oopperasäveltäjä oli myös taitava cembalisti, jonka klaveerimusiikki on innovatiivista. Hän yhdisti roomalaisen ja napolilaisen klaveerikoulun, lisäsi siihen laulu- ja viulumusiikista virtuositeetin ja loi musiikkia, jota jäljittelivät Handel ja Bach. Hän sävelsi useita toccatoja, joiden jälkiosassa on fuga; toccatat voivat olla myös laajoja 3–5-osaisia kokonaisuuksia ja lähestyä sonaattia (esim. Moderato–Fuga-Presto.)

Toccata per cembalo d’ottava stesa (“T. oikean oktaavin [ei lyhennetyn] sisältävälle cembalolle”; Napoli, 1723) on viisiosainen, ja sen päätöksessä on Follia. Toccatasta kehittyykin 1700-luvun vaihteessa kaksi tyyppiä: 1) lähestyy sonaattia sen jaksojen itsenäistyessä; 2) liittyneenä fuugaan tai sarjaan saa itsenäisen, preludimaisen luonteen ja tehtävän.

Domenico Zipoli (1688–1726)

Zipoli syntyi Pratossa, Toscanassa, opiskeli Firenzessä ja Napolissa A. Scarlattin johdolla ja tuli sitten Roomaan (n. 1710,) jossa oli ehkä Pasquinin opissa siirtyäkseen urkuriksi Chiesa del Gesù -kirkkoon (1715). Yllättäen hän matkusti 1716 Paraguay’hin lähetyssaarnaajaksi, joten musiikki jäi vaikuttamaan enemmän latinalaisessa Amerikassa kuin Italiassa.

Sonate d’Intavolatura per organo e cimbalo (Rooma, 1716) sisältää kaiken klaveerimusiikin, joskin sen kappaleet ovat sonaatteja vain soitetussa mielessä ja pikemminkin sarjoja. Kokonaisuus muodostuu 1) toccatasta, joka on viisiosainen; 2) viidestä canzonasta, joista kuhunkin liittyy neljä versettiä, liturgista kommenttia (All’Elevazione I-II, All’Offertorio, All’Post-Communio), sekä 3) Pastoralesta. Yhteensä kokoelmassa on 31 kappaletta. Canzoneissa sekä suosituissa Offertorio-, ja Elevazione-sävellyksissä ja Pastoralessa tyyli on kevyttä ja ennakoi galanttia musiikkia.

Zipoli3Zipoli1Zipoli2

Nicola Porpora (1686–1768) kirjoitti (capriccio)fuugia, jotka ovat polyfonisesti ottaen jo vähemmän antoisia, mutta melodisen läpivientinsä ansiosta kiitollisia; niiden aitous tosin on epävarma.

BÖÖMILAISIÄ JA SLOVAKIALAISIA URKUSÄVELTÄJIÄ

1700-luvun alkupuolella syntyi saksalais-italialaisista vaikutteista ja oman maan erityispiirteistä oma böömiläinen urkukoulunsa, joka on osin vanhanaikainen, osin uudenaikainen kansanmusiikin melodiikan käytössään. Bohuslav Chernohorsky (1684–1742) oli Italiassa opiskellut koulun luoja, joka sävelsi lähinnä preludeita ja fuugia. Jan Zach (1699–1773) oli Chernohorskyn oppilas, Mainzin arkkipiispan kapellimestari. Josef Segerin (1716–82) preludit ja fuugat ovat myöhäisbarokkisen patetian ja varhaisklassisen kansanomaisuuden välimaastossa.

Ce1Seg1Seg2

Slovakiassa oli jo 1300-luvulla urkuja, jotka olivat eteläsaksalaisittain pienehköjä 1–2-sormioisia (C–c3 ja bassossa lyhyt oktaavi) ja pedaalilla (C–a) varustettuja. Samuel Marckfelnerin (1621–74) tabulatuurikirjassa, jossa on muidenkin säveltäjien teoksia, on myös yhdeksän hänen omaa sävellystään, preambuleja ja koraaleita. Ján Francisci (1691–1758) oli Bratislavan evankelisen kirkon urkuri, jonka preludit ja fuugat osoittavat, että hän on laadukas säveltäjä, jonka biografia löytyy Matthesonilta (1740). Ján Adam Shantroch (1710–80) oli Bratislavan Martinkirkon urkuri, jonka kokoomakäsikirjoituksessa on preludien ja intonaatioiden lisäksi kotikäyttöön galanteriaa: menutteja, solvakialaisia tansseja, murkyjä jne.

ESPANJALAINEN URKUMUSIIKKI

Golden Pipe Organ - Granada, Spain

Granadan katedraalin urku 1700-luvulta.

Espanjassa oli oma värikäs urkutyyppinsä, jossa osa kieliäänikerroista, soinniltaan voimakas “espanjalainen trumpetti”, on sijoitettu vaakasuorasti julkisivuun. Sormioita voi olla useita, mutta jalkiona toimii tappikoskettimisto. Käytössä paljon ns. jaettuja äänikertoja, jolloin ne jakaantuvat diskantti- ja bassopuoliskoihin: 2 +2 ääntä tai 3 + 1 (jolloin on bassosoolo) tai 1+3 (jolloin on sopraanosoolo).

Tiento (= ricercare) jatkoi lajina olemistaan läpi 1600-luvun uusine alalajeineen. Ns. lyhyt oktaavi on myös tyypillinen ilmiö: säveliä on jätetty pois alimmasta oktaavista eli vain yleisimmin tarvittavat sävelet ovat mukana. Vajo on sellainen tientotyyppi, jossa käytetään jaettuja äänikertoja ja soolo on bassossa. Battalia oli toinen tärkeä laji: ne ovat taistelukertomuksia, jotka alkavat tienton tapaisella johdannolla, siirtyvät sitten taistelun kuvaukseen, päättyäkseen voiton tanssiin tai hymniin.

Joseph Jimenez (k. 1678) oli Saragossan urkurina (1654–). Hän laati liturgisten sävelmien urkusovituksia, mm. 8 Pange lingua -versiota, ja ensimmäiset tunnetut battaliat (kaksi teosta). Lisäksi hänellä on Folias con 20 diferencias eli muunnelmat La Folia -ostinatoteemasta. Pablo Bruna (1611–79) oli aragonialaisen koulun edustaja, “Darocan sokea mies”, jolta on säilynyt 32 teosta. Tiento sobre la letanía de la Virgen (“Tiento Marian-litaniasta”) on merkittävä teos temaattisen muuntelun kannalta. Pedro Francisco de Araujo/Arauxo (k. 1684) oli portugalilainen mestarisäveltäjä, jolla on battalioita sekä kirkkosävelmien sovituksia.

Juan Cabanilles (1644–1712)

Joancabanilles

Volta_presbiteri_abril

Cabanilles ja Valencian katedraalin suuren kappelin kattomaalaus soittimineen.

Cabanilles on tärkein espanjalainen myöhemmän barokin säveltäjä. Hän toimi Valencian katedraalin urkurina (1665–). Cabanilles oli virtuoosisoittaja, joka myös matkusti laajasti konsertoimassa. Muuan espanjalaisaikalainen sanoi: “maailma tuhoutuu ennen kuin ilmaantuu toinen Cabanilles”. Iso osa Cabanillesin musiikin viehätystä liittyy yksinkertaisesti espanjalaisiin urkuihin kuninkaallisena instrumenttina: kieliäänikertoja (trumpetteja) on paljon, lisäksi mm. 32-jalkaiset kielet pääsormiolla ja pedaalissa sekä isot mikstuurikuorot.

Tuotanto sisältää 70 tientoa ja 26 muuta sävellystä sekä epälukuisen määrän liturgisia pikkukappaleita (versettejä ym.). Eräissä tientoissa vanha, ankaran polyfoninen kirjoitustapa vallitsee. Suurin osa tientoista on kuitenkin mielikuvituksellista ja muodollisesti vapaita post-Frescobaldi – ja -Froberger -musiikkia.

Tiento tarkoitti ricercare- ja fantasia-lajien lisäksi myös canzonaa, capricciota ja toccataa ja oli moniosainen, vaihtelevilla tekniikoilla sävelletty teos. Osa tientoista on c. f. -sävellyksiä (Ave maris stella, Pange lingua jne.).
Tiento lleno (= täysiääninen tiento) on jakamattomilla äänikerroilla soitettu tiento, jossa on muhkea sointi.
Tiento de contres on jalkio-osuuden sisältävä toccata.
Tiento de batalla on taistelu-tiento.
Tiento de falsas (“Väärien nuottien tiento”) viittaa rohkeisiin dissonoiviin sointeihin.
Tiento de medio registrossa käytetään hyväksi jaettuja äänikertoja.

Pasacalles ovat I–IV–V -sointujaksoon tehtyjä muunnelmasarjoja, joita Cabanillesillä on viisi. Paseo on lyhyempi, lyyrisempi tai tanssillisempi muunnelmatyyppi. Xácara tarkoittaa nopeutuvia divisioita toistuvan sointujakson päällä.

Tiento lleno de quinto tono por Bequadrado on arvaamattoman rohkea kappale, jota voi verrata pohjoissaksalaisten stylus phantasticus -säveltäjien parhaisiin tuotteisiin. Cabanilesilla on laajoja liturgisia kokonaisuuksia: Versos de todos los tonos para Magnificat (“Versettejä kaikissa sävellajeissa Magnificatista”) sekä 13-osainen Versos de Pangelingua de todos géneros. Seuraavassa näytteitä sävellyksestä Batalla Imperial (jota on tosin pidetty myös Kerllin sävellyksenä):

Caba1Caba2

Antonio Martín y Coll (k. 1734 jälk.) kokosi viisiosaisen kokoelman Flores de musica (“Musiikkikukkia”; 1706–09), jossa on enimmäkseen anonyymeiksi jäävien Cabanillesin aikalaisten ja seuraajien teoksia. José Antonio Carlos de Seixas (1704–42) oli portugalilainen klaveerisäveltäjä, jonka toccatat ovat kuin pieniä sonaatteja, kaksiosaisia D. Scarlattin tapaan.

ENGLANTILAINEN BAROKIN KLAVEERIMUSIIKKI

Englantilaisissa uruissa oli jo 1700-luvulla paisutuspillistö 2–3:n sormion joukossa (Great, Choir, Swell), muttei jalkiota. 1600-luvun jälkipuoliskolla virginaali-musiikin määrä väheni ratkaisevasti, ja viimeinen virginalisti oli Worcesterin katedraalin urkuri Thomas Tomkins (1572–1656). Tämän jälkeen isompi ja värikkäämpi cembalo valtasi alaa (n. 1650–1750).

Henry Purcell (1659–95)

Purcellin klaveerimusiikissa ranskalainen koristeellisuus ja italialainen melodinen voima yhdistyvät. Hän sävelsi kahdeksan sarjaa, joiden osina ovat yleensä preludi–almand–corant, mahdollisesti lisäksi tai korvaamassa kolmatta osaa minuet, saraband tai hornpipe.

Lessons (“esitys- tai sävellysharjoitus”) oli termi, joka tarkoitti klaveeri- tai yhtyekappaletta, joskus kappaleiden muodostamaa sarjaa. Purcellin kokoelmassa A Coice Collection of Lessons for Harpsichord or Spinnet (1696 postuumisti) on sarjoja ja irtokappaleita sekä Suits of Lessons (n. 1715, 1717).

Voluntary tarkoitti lähinnä preludia/toccataa/fancya/fuugaa tms. pienimuotoista sävellystä, myöhemmin jopa sonaatti/konserttotyyppistä moniosaista kokonaisuutta. Purcellilla on molempia tyyppejä. Ground-lajissa oli muutamia melko erityyppisiä ja -ja pituisia bassoteemoja ja niihin laaditiin muunnelmasarjoja. Trumpet Tune oli eräs suosikkilaji Englannissa ja Purcellillakin on niitä muutama, joskin se suosituin on todennäköisesti J. Clarken käsialaa.

John Blow (1649–1708) oli Westminster Abbeyn urkuri, joka kirjoitti mm. voluntareja ja sarjoja (A–C–S), joissa on myös toisinaan ground. Sarjojen kokoelma on A Choice Collection … Containing four Sett’s (n. 1698/1704). John Eccles (1668–1735) oli teatterisäveltäjä, jolta julkaistiin kokoelma A Collection of Lessons and Aires for the Harpsichord or Spinnett Composed by Mr J. Eccles, Mr. D. Purcell and Others (1702). Jeremiah Clarke (n. 1673–1707) oli suosittu säveltäjä aikanaan, jo postuumista kokoelmastaan (1711) päätellen: Choice Lessons for the Harpsichord or Spinett Being the Works of the Late Famous Mr. Jeremiah Clarke; eri toten Trumpet Tune oli suosittu.

William Croft (1678–1727) sävelsi 19 sarjaa ja noin 20 erillistä kappaletta. Sarjat ovat 2–4-osaisia ja vaihtelevia sisällöltään, ranskalaisia tyyliltään; osia ovat A–C–S, myös menuetti, jigg, ground ja air. Voluntary-kappaleissa hän on enemmän italialasityylinen säveltäjä.

Jean-Baptiste Loeillet (1680–1730) syntyi Ghentissä, Belgiassa, ja oltuaan Ranskassa hän asettui Englantiin (n. 1705), jossa hän soitti poikkihuilua, oboeta ja cembaloa. Kokoelmassa Lessons for the Harpsichord or Spinet (1710–15) kappaleet on järjestetty löyhästi. Seuraavassa kokoelmassa Six Suits of Lessons for the Harpsichord or Spinnet (n. 1723) jokaisessa sarjassa on kuusi osaa järjestyksessä Allemanda–Corente–Sarabanda–Aria–Minuet–Giga. Musiikki on sujuvaa ja ilmeikästä, miellyttävää ja selkeää, yhdistelmä ranskalaista täsmällisyyttä, italialaista juoksevuutta ja englantilaista musikanttisuutta.

Thomas Roseingrave (1688–1766) oli Scarlattin ystävä tavattuaan tämän Italiassa (1709–13). Niinpä kokoelmassa Voluntaries and fugues made on purpose for the organ or harpsichord (1728) on Scarlattin vaikutusta. Juuri hän sai todennäköisesti aikaan 30 sonaattia käsittävän ensimmäisen Scarlatti-julkaisun Essercizi per Gravicembalo (Lontoo, 1738). Kokoelmassa Six Double Fugues (1750) hän on parhaimmillaan ekspressiivinen ja luonteikas säveltäjä.

Charles Dieupart (n. 1670–1740) oli ranskalainen säveltäjä, joka työskenteli Lontoossa 40 viimeistä vuottaan. Kokoelmassa Six Suites de Clavessin, Divisées en Ouvertures, Allemandes, Courantes, Sarabandes, Gavottes, Menuets, Rondeaux, et Gigues (Amsterdam, 1701) näkyy Couperinin tyyli yksinkertaistettuna. Ne ovat johdonmukaisesti 7-osaisia sarjoja. Bach kopioi sarjat I ja VI (n. 1713), ja häntä ihastutti ehkä Dieupartin huolellinen äänenkuljetus; niinpä joitain yhtäläisyyksiä löytyykin Dieupartin ja Bachin musiikin välillä.

Dieu1Dieu2Dieu3

Thomas Chilcot (n. 1700–66) oli Somersetin Bathin apottiluostarin urkuri (1728–). Kokoelmassa Six Suites of Lessons for the Harpsichord or Spinet (Lontoo, 1734) on vahva Handelin vaikutus, ja siinä vallitsee nouseva sävellajijärjestys g, A, B, c, d, e. Viidennessä sarjassa osat ovat A–C–S–Jigg–M; muutoin aria korvaa  kahdesti sarabanden. Ensimmäinen sarja alkaa overturella ja sisältää myös sicilianon.

Richard Jones (k. 1744) oli walesilainen viulisti, jolta on olemassa yksi cembalokokoelma Suites or Setts of Lessons for the Harpsichord or Spinnet Consisting of a reat variety of Movements as Preludes Aires Toccats All’mands JIggs Corrents Borr’s Sarabands Gavots Minuets Ec Ec. (1732), jonka sarjoissa on 6–12 osaa ja jotka ovat mitä vaihtelevampia kappaleyhdistelmiltään. Sarjoissa yhdistyy ranskalaisen tanssisarjan ja italialaisen sonaatin osia.

William Boyce (1711–79) teki vokaalimusiikin lisäksi merkittävää soitinmusiikkia, mm. 10 voluntaries uruille/cembalolle (1779). John Stanley (1712–86) julkaisi kolme kokoelmaa voluntareja (1748, 1752, 1754), joissa hän on italialaisen sonaatti/konserttotyylin merkittävä hyödyntäjä. John Christopher Smith (1712–95) oli saksalaissyntyinen Handelin oppilas, jonka kaksi kokoelmaa sarjoja, Suites de Pieces Pour le Clavecin (Lontoo, n. 1732–37), ovat laadukkaita. Niiden 12 sarjassa osia on 4–9, ja sarjat ovat yhdistelmä tansseja (lähinnä A–C–G) sekä italialaistyyppisiä sonaatinosia.

 

RANSKALAINEN LUUTTU- JA KLAVESIINIMUSIIKKI

Louis XIV hovi loi perustan ranskalaiselle kulttuurille. Kun 1600-luvun jälkipuoli oli kiinteytyvän kuningasvallan, absolutismin aikaa, sen seurannaisena tai paralleelina voi nähdä musiikillisten muotojen vakiintumisen 1600-luvun alun kokeilevasta ja villistä monimuotoisuudesta.

1024px-Jan_Steen_010
Jan Steen: Omakuva luutunsoittajana (n. 1663–65)

LUUTTU JA SEN MUSIIKKILAJIT

Luuttu oli suosituin soitin hovissa, koska sitä oli helppo kanniskella ja soittaa suoraan tabulatuurista. Varjopuolena oli se, että siinä oli kuusi kaksoiskieltä sekä viisi vapaasti viritettävää bassokieltä, joten virittämiseen meni muusikon elämästä iso osa. Luutulla oli erityisasema, mistä kirjoittaa matemaatikkofilofi ja musiikinteoreetikko Marin Mersenne (1588–1648) kirjassaan Harmonie universelle (1636):

“Luuttua pidetään Ranskassa jaloimpana soittimena sen soinnillisen sulouden, kielten määrän ja sopusointuisuuden, sen ulottuvuuden ja virityksen ansiosta; lisäksi tulee vaikeus sen soittamisessa yhtä täydellisesti kuin l’Enclos, Gautier, Blanc-rocher, Merville, le Vignon ja muutamat muut, jotka ovat yhä elossa. … Luuttu on saanut sellaisen johtoaseman suhteessa muihin kielisoittimiin, että muita soittimia tuskin huomataankaan.”

Moralistit ilmaisivat jopa huolensa luutun johdosta, sillä sitä pidettiin lähes ranskalaisuuden symbolina hovibaletissa, teatterissa ja kirkossa, aateliston salongeissa ja porvariston ajanviettopaikoissa. Hyvä luutisti pystyi jopa nousemaan sosiaalisesti ja saattoi päästä hoviin luutunopettajaksi, mikä merkitsi varmaa tietä menestykseen. Kun Anna Itävaltalainen otti luutunopettajakseen E. Gaultierin, kaikki hovissa halusivat häneltä tunteja, jopa vanha Richelieu, mitä pidettiin naurettavana. Louis XIII (1610–43) aika oli luutun korkeasuhdannetta.

Luutussa oli erilaisia virityksiä: 1500-luvun luuttu oli 11-kielinen soitin, jossa oli viisi kaksoiskuoroa ja yksi melodiakieli, ja vanha viritys oli G-c–f–a–d’–g’. Noin 1635 yleistyi d-molli-malli: A–d–f–a–d’–f’, mutta jopa 9-kuoroisia soittimia oli olemass,a ja lisäksi bassokieliä lisättiin erilliseen kaulaan enintään kuusi (G–F–E–D jne.).

Seuraavassa luuttumusiikin keskeislajit:
Sarja eli suite oli keskeinen muoto, jossa tosin ei ollut mitään järjestelmää; luutisti saattoi valita mitkä tahansa kappaleet peräkkäin soitettaviksi.
Prélude (non-mesuré) ilman täsmällisiä aika-arvojaoli  improvisoitu laji, joka edusti varsinaista luuttutyyliä.
Style luthé tai style brisé oli luutun murrettu soittotyyli, jossa arpeggioitiin sointuja, jolloin polyfonia ja äänenkuljetus katkeilee tuon tuosta ja äänten lukumäärä vaihtelee vapaasti.
Tombeau oli eräs luutulle ominainen laji, valitus jonkun kuoleman (kuninkaallisen, hyvän kollegan jne.) johdosta.
Karakterikappaleita sävellettiin myös, usein niin, että tanssille annettiin jokin kuvaileva otsake tai jonkun henkilön nimi.

RANSKALAISLUUTISTEJA

Antoine Francisquen (n. 1570–1605) kokoelmassa Le Trésor d’Orphée (“Orfeuksen aarre”, 1600) on 70 kappaletta, joista suurin osa on tansseja (gaillardeja, pavaneja, bransleja , volteja, couranteja jne.). Jean-Baptiste Besard’in (n. 1567–1625):Thesaurus harmonicus (“Harmoninen varasto/aarre”; Köln, 1603) on musiikillisesti tärkeä, sillä se sisältää 403 kappaletta 21 säveltäjältä kaikissa keskeisissä lajeissa; siinä on jo myös uusia tansseja (allemandeja, couranteja, gavotteja). Robert Ballard’in (n. 1575–1640 jälk.) luuttukirjasta (1611) puuttuvat vanhat vokaaliteosten sovitukset ja polyfoniset fantasiat ja tilalla on moderneja tansseja (balleteja, couranteja, couranteja, volteja ja “angéliqueja”. Style brisé hallitsee jo hänellä, ja kirja sisältää myös pieniä sarjoja, jotka loppuvat couranteen. Nicolas Valle’nt (n. 1583–n. 1642) kaksiosainen Secret des Muses (“Muusien salaisuus;” 1615–19) käsittää 109 teosta, joiden joukossa on myös couranteja, bourréita sekä chaconne.

Ennemond Gaultier (n. 1575–1651)

Hän oli Gaultier-dynastian perustaja, “vanha Gaultier”, ja äärimmäisen suosittu luutisti:

“… monia musiikin valoja on noussut Ranskassa, ja niiden joukossa yksi ainoa – aurinkona tähtien keskellä – on saanut koko maailman kunnioituksen ja ylistyksen. Hän on ensimmäinen Gaultier (jota kutsutaan hänen ikänsä ja ansioidensa mukaisesti ‘vanhaksi Gaultieriksi’).”

Vaikka hän oli hoviluutisti, mitään ei julkaistu häneltä elinaikana; myöhemmin koottiin liki 100 kappaletta (serkku Denis 1672). Musiikki on viehättävää ja taidokasta sekä sisältää tehokkaita dissonansseja ja koristeita. Yli puolet sävellyksistä on couranteja kuvaavin otsakkein: “La Belle Homicide” (Kaunis murhaajatar), “Cléopatre Amante” (Rakastunut Kleopatra), “La Petite Bergère” (Pieni paimentyttö), “L’Adieu” (Näkemiin), “La Pleureuse” (Vetistelijä), “Rossignol” (Satakieli) jne.

Musiikkia on järjestetty eri käsikirjoituskopioissa “sarjoiksi”. “D-molli-sarjassa” on osat Prélude, “Tombeau de Mezangeau”, “L’Adieu”, “Canaries”, “Les dernieres Paroles où Testament de Mezangeau”, Courante, “La Poste”. “A-duuri-sarjassa” on Prélude, Chaconne, “La Pleurese” & Double, “La Maribelle”, Sarabande, Canaries.

Gault.e

E.Gaultier.Tombeau de MesGautier,Ennemond.La Poste

“D-molli-sarjan” Tombeau de Mezangeau ja päätösosa La Poste.

Hän teki ensimmäiset tombeau-sävellykset: Gaultierin opettajalle ja luutistikollegalle sävellyksen “Tombeau de Mesangeau” (1638), joka on raskas allemande (jota “ihmiset eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan”) ja joka lainaa Dowlandin Lachrimae-sävellystä. Suosiosta kertoo sekin, että luuttusävellyksistä tehtiin cembalosovituksia (1680).

Denis Gaultier (n. 1600–72)

Hän oli kuuluisin luuttusäveltäjä, Ennemondin nuorempi serkku. Hänen kokoelmansa La Rhétorique des dieux (“Jumalten retoriikka/puhetaito”; n. 1650–55) sisältää 56 tanssia järjestettynä 12 sarjaksi (yhden jokaisessa moodissa), joissa useimmissa on allemande, courante, sarabande tai kaksi näitä tansseja sekä vapaita kappaleita. D. Gaultier oli siten ensimmäisiä sarjan luojia: sarjoissa on 3–8 osaa, joten ei vielä mitään tiukkaa organisaatiota.

Sarja avautuu enimmäkseen préludilla, pavanella tai allemandella. Lukuisissa osissa on kuvaavia otsikoita, joita myös musiikki seuraa: mm. “La Coquette virtuose” (Taidokas koketti). Monet otsakkeet on valittu antiikin mytologiasta, kuten “Phaeton Foudraye” (Salaman kuoliaaksi iskemä Faethon) ja “Artémise ou L’oraison funèbre” (Artemis eli Hautajaispuhe).

Denis oli tombeaun mestari: hän sävelsi niitä kuolleelle vaimolle ja myös kollega myös Blancrocherille. Lisäksi hänellä on niitä kokonainen sarja kuolleen kollegan muistolle: “Tombeau de Monsieur de Lenclos” (Allemande), “La Consolation aux amis di Sr. Lenclos” (Sr. Lenclos’n ystävien lohdutus)(Volte), ja “La Resolution des amis du Sr. Lenclos sur sa mort” (Sr. Lenclos’n ystävien hajaantuminen tämän kuoleman jälkeen).

Gaultier,D.Tombeau de Mlle GaultierGault.,D.Tombeau de Lenclos

François Dufaut (k. 1670 jälk.): emme tiedä oikeastaan mitään miehestä, vaikka oli aikansa kuuluisimpia luutisteja; mahdollisesti Gaultierin oppilas, jonka varhaisinta musiikkia on 2:ssa kokoelmassa (1631, 1638); “Tombeau de Mr Blanrocher” (1652) tapaturmaisesti kuolleelle luutistikollegalle; oli 1669 Lontoossa ja saavutti suosiota myös Saksassa; kappaleet ovat järjestettävissä saman sävellajin mukaisiin sarjoihin; yhtenä ensimmäisistä sävelsi vapaita, tahtiviivattomia preludeita, preludé non mesuré

Gallot’n luutistisukuun kuului ainakin neljä jäsentä: Antoine “vieux Gallot” (vanha Gallot, k. 1647), Jacques Gallot, “Gallot le jeune” (nuorempi) (n. 1640–1700), Henry François Gallot (k. 1684 jälk.). Jacques Gallot (1600 jälk.–1685) oli E. Gaultierin oppilas, jonka Pièces de luth composées sur differens modens (n. 1673–75) jakaantuu kahteen preludilla alkavaan osaan. Kappaleiden otsakkeet viittaavat La Rochefoucaud’n ja La Bruyèren ilkeisiin aforismikokoelmiin. Kokoelmassa on mukana henkilömuotokuvia (“La Montespan” jne.) sekä tombeau-sävellyksiä, mm. “Le bout de l’an de Mr. Gaultier” (Hr. Gaultierin poismenon yksivuotispäivä).

Charles Mouton (1626–92 jälk.) oli D. Galtierin oppilas, joka tiivisti löyhää sarjaa. Häneltä on säilynyt kaksi luuttukirjaa säilynyt (1699), ja ne sisältävät kahdeksan sarjaa, joista kussakin on 4–11 osaa. Sarjat alkavat preludilla, jota seuraa allemande tai pavan. Idealisoidut tanssiosat ovat usein miniatyyrimuotokuvia: esim. “fis-molli-sarjassa” on “La Promenade” (Prélude), “Le Dialogue des graces sur Iris” (Sulottarien keskustelu sateenkaarella; Allemande), “La belle Iris” (Allemande), “Le Mouton” (Lammas; Canarie), “La Bizare” (Eriskummainen; Gaillarde), “La Changeante (Häilyväinen; Courante), “La Malassis” (Sarabande). Saman moodin lisäksi sarjoissa vallitsee tyylin yhtenäisyys.

KITARA RANSKASSA

53.Jan Vermeer van Delft- Die Gitarrenspielerin,vor 1670

Jan Vermeer van Delft: Kitaransoittajatar (ennen 1670).

Kitaraa pidettiin 1600-luvun alkupuoliskolla “sopimattomana muusikolle”, se oli yhtä arvokas “kuin espanjalainen apina”, mutta Lully oli etevä kitaristi ja Louis XIV suosi soitinta, koska se sopi hyvin tanssimusiikkiin, joten soitin pääsi hoviin, kun vielä F. Corbetta oli innostanut kuninkaan soittimeen.

Robert de Visée (n. 1656–1732 jälk.) oli Corbettan oppilas, 1680-luvulta alkaen kuninkaan ja kruununprinssin kitaraviihdyttäjä ja opettikin kuninkaalle kitaransoittoa. Hän sai arvonimen Maître de guittare du Roy (1719–), jonka tehtävä oli soittaa muun muassa kitaraa noin klo 21 aikoihin, kun Louis oli jo sängyssä. Visée julkaisi kaksi kitarakirjaa (1682, 1686), joissa on yhteensä 12 sarjaa sekä muita kappaleita. D-molli-sarjan avaus-preludin ja sarjan loppuvaiheen passacaillen tabulatuuria:

vis1 Vis2

1600-luvun jälkipuoliskolla, kun basso continuon merkitys kasvoi Ranskassakin, vahvemmat ja bassokorosteisemmat isommat luutut, theorbit ja arkkiluutut, lopettivat luutun valta-aseman, ja jo 1660 ilmestyi kenraalibasso-opas theorbille. Toinen merkittävä luutun alasajava tekijä oli cembalon nousu.

LUUTTU- JA KITARASÄVELTÄJIÄ ITALIASSA, ESPANJASSA JA SAKSASSA

Espanjalainen viisikielinen kitara (A–d–g–h–e’) ohitti Italiassa luutun suosion 1600-luvun alussa: sitä oli helpompi soittaa ja se oli tehokas soitin mm. commedia dell’artessa. Kitaristeilla oli kaksi pääsoittotyyliä (myös ranskalaisluutisteilla): pizzicato tai punteado (näppäily) ja battuta tai rasgueado (soinnunrämistys).

Francesco Corbetta (n. 1615–81)

Corbetta oli italialainen ajan johtava kitaristi ja kitarasäveltäjä, joka toi soittimen Ranskan ja Englannin hoveihin ja nosti kitaran kukoistukseen. Hän julkaisi peräti kuusi kokoelmaa kitaramusiikkia (yksi niistä on hävinnyt), joista kolme ensimmäistä on italialaistyyppisiä ja kaksi myöhempää ranskalaistyyppisiä kirjoja, jotka sisältävät lukuisia sarjoja ja muita kappaleita.

I kirja (1639) loi perustan Bolognan kitarakoululle. II kirja on nimeltään Varii capricci per la ghittara spagnola (Milano, 1643). III kirja valmistui Espanjassa (1643 jälk.) mutta on kadonnut. IV kirja on Varii scherzi di sonate per le chitara spagnola (Brysseli, 1648), jossa on passacaglioita, chaconneja, lyhyitä sarjoja, couranteja ja sarabandeja sekä folia-muunnelmia.

Cor1 Cor2

Corbetta oli 1660-luvulla Englannin hovissa, jolloin valmistui V kirja La Guitarre Royalle (Pariisi, 1671), joka on hienoin kokoelma ja sisältää suiteja ja yksittäisiä tansseja. VI kirja on La guitarre royalle dedié au roy (“Kuninkaallinen kitara omistettuna kuninkaalle”; 1674). Hän kävi Ranskasta vielä Lontoossa, mutta kuoli Pariisissa.

Corbettan kitaran viritys oli e1–hh–gg–Dd–aa. Chaconnet ovat poikkeuksellisen laadukkaita; kaikissa kirjoissa on myös folia-numeroita. Corbettan sarjat noudattavat ytimessään järjestystä A–C–S–G, jota kehystävät Prélude ja lopussa usein Passacaille. Allemande sur la mort du Duc de Gloucester (1660) on täynnä paatosta.

Gaspar Sanz (n. 1640–1710) oli espanjalaiskitaristi. Hänen kokoelmansa Instrucción de música sobre la guitarra española (Saragossa, 1674) sisältää 90 kappaletta viisikieliselle kitaralle, pääosin tansseja, kuten folia, canario (eloisa, jigin kaltainen tanssi 6/8- ja 3/4-tahtilajeissa) ja españoleta. Francisco Guerau (1600-luvun puoliväli–1700-luvun alku) oli espanjalainen kitarasäveltäjä, jonka Poema harmónico (1694) sisältää 30 passacalles, kymmenisen muuta tanssia sekä variaatioita, jotka ovat musiikillisesti kiinnostavia.

Esais Reusner nuorempi (1636–79) oli saksalaisluutisti, joka toi preludin ensimmäisenä Saksassa sarjan avausosaksi. David Kellner (1670–1748) oli Leipzigissä syntynyt, Tukholmassa (1711–) toiminut urkuri, jolta on säilynyt tunnettu kenraalibasso-opas Treulicher Unterricht im General-Bass (1732) sekä kokoelma XVI. Auserlesene Lautestücke, jossa on tanssiosia ja jännittäviä, kellotehoja sisältäviä ja dramaattisia fantasioita.

Silvius Leopold Weiss (1686–1750) on lähes Bachiin verrattava säveltäjä luuttusarjoissaan ja -fantasioissaan. Hän oli Dresdenin hovin parhaiten palkittu muusikko 1744. Weiss sävelsi lähes 600 luuttukappaletta, mikä on ennätys historiassa. Kappaleet on järjestetty tanssisarjoiksi (Suonata tai Partia): yleensä ketjun muodostaa Prélude non mesurée–A–C–B–S–M–G/allegro. Weiss sävelsi myös fantasioita ja passacailleja ja muistosävellyksen Tombeau sur la mort de M. Comte de Logy. Seuraavassa passacaglian alkua D-duuri-suonatasta (= sarjasta):

WEiss.passac.1.sivuWeiss.passac.2.sivu

Ernst Gottlieb Baron (1696–1760) oli saksalainen luuttusäveltäjä ja Preussin kruununprinssin (myöhemmin Fredrik Suuri) hovitheorbisti. Hän kirjoitti tutkielman Historisch-theoretische und praktische Untersuchung des Instruments der Lauten (Nürnberg, 1727) sekä sävelsi kolme kokoelmaa sarjoja, menuetteja ja sonaatteja.

KLAVESIINIMUSIIKKI

Klavesinistit (clavecin = ransk. cembalon nimitys) muodostavat yhtenäisen tradition, johon kuuluvat tietyt lajit ja erityinen soittotyyli.

Timebar_clavecin_france_version_1.0

Ranskalainen luuttutyyli oli tärkeä klaveerimusiikin kehitykselle Ranskassa ja myös Saksassa, sillä Froberger tunsi mm. D. Gaultierin musiikkia, ja lisäksi koko ranskalaiselle sävellystyylille 1600-luvulta 1700-luvun alkuun. Viimeistään 1630-luvulla cembalistit rupesivat jäljittelemään luutistien murrettua soittotyyliä.

Ranskalainen cembalo kasvoi 1600-luvun alussa ulottuvuudeltaan aiemmasta neljästä oktaavista (C–c3) alaspäin G’:een ja F’:een käyttämällä aluksi ns. lyhyttä oktaavia (H’ viritettiin G’:ksi, Cis A’:ksi, Dis H’:ksi). Viimeistään 1760, osin jo 1720-luvulla, normaaliulottuvuus oli viisi oktaavia (F’–f3). Ranskalainen iso clavecin syntyi, kun flaamilaisen Ruckers-perheen työpajan cembaloita (1500-luvun loppu–1600-luvun loppu) laajennettiin (ravalement) François-Etienne Blanchet‘n (n. 1695–1761) ja hänen oppilaansa Pascal Taskin‘in (1723–93) toimesta.

Ruckers2 Taskin

Ruckers- ja Taskin-cembalot.

1600-luvulla sävelletystä yli 700 kappaleesta suurin osa on kaksiosaisia tansseja. Lisäksi kirjoitettiin muutamia preludeita, chaconneja ja passacailleja sekä Lullyn oopperoiden soitinnumeroiden ja laulujen klaveerisovituksia. Tanssisarjojen rungon muodostavat vakava ja oppinut allemande, populaari ja rytmisesti kompleksi courante, yhtenäinen sarabande sekä pisterytminen ja nopea gigue. Lisäksi otettiin luutisteilta chaconne sekä käytettiin optionaalisia tansseja: minuet, galliard, gavotte, pavane, bourrée, canarie, volta, passepied, louré jne.

CLAVECINISTEJA

Jacques Champion de Chambonnières (1601/2–72)

ChampionJ

Chambonnières siirsi luuttutyylin klavesiinille ja loi siten idiomaattisen cembalotyylin. Hän on klavesiinikoulun perustaja oppilaineen L. ja F. Couperin, Cambert, D’Anglebert, Lebègue, Hardel ja Nivers. Hän oli Louis XIII hovicembalisti, jonka kosketuksen kauneutta, käsien keveyttä ja nopeutta ihailtiin; 1630-luvulla Chambonnières oli kuuluisa kautta maan ja Mersennen mielestä “kautta maailman”. Hän joutui kuitenkin ihmeellisesti Louis XIV epäsuosioon (mahdollisesti Lullyn takia).

Chambonnières lisäili soittoonsa monenlaisia korukuvioita:
port de voix (äänen kantaminen) vastaa appoggiaturaa ennen iskua ja on kotoisin hovilaulajien tyylistä;
cadence (vastaa trilliä);
coulè (terssin murto);
harpegement (arpeggio);
pincé(ment) (vastaa mordenttia);
double cadence (vastaa kaksoishelettä eli doppelschlagia)

Ch.2

Ch.1

Chambonnières julkaisi 1670 kaksi cembalokirjaa, joissa molemmissa on 30 teosta, minkä lisäksi on säilynyt käsikirjoituksia, yhteensä 142 teosta. Kaikki teokset ovat tansseja, jotka säveltäjä järjesti kirjoissa 11 sarjaksi, joissa kussakin on 4–8 osaa. Sarja alkaa allemandella tai pavanella, minkä jälkeen sarja couranteja, joskus välissä gigue; couranteja on eniten tansseista. Harvoilla teoksilla lisänimi: “Allemande dite l’Affligée” (Ahdistunut/Murheinen A.); myös “Drollerie” (Kepponen/Hullutus) ja “Brusque” (Kiukkuinen). Chambonnières oli erityisesti melodinen lahjakkuus.

CH.3 Ch.4

Louis Couperin (1626–61)

L.Couperin

Couperin-musiikkisuvun ensimmäinen edustaja oli äärimmäisen lahjakas säveltäjä, joka loi nopeasti korkeatasoisen ja laajan tuotannon, yli 130 teosta lähinnä cembalolle. Hän toimi urkurina (Saint-Gervais) sekä hovigambistina. Louis tapasi Frobergerin Pariisissa 1649 ja 1652, jolloin vaikutteet menivät molempiin suuntiin: Froberger sai ranskalaisuuksia, Couperin italialaisuuksia.

Eräässä käsikirjoituksessa cembalokappaleet on ryhmitetty sävellajin mukaan samannimiset kappaleet peräkkäin; toisessa ne ovat sarjojen muodossa, mikä ei siis ole itse säveltäjän aikaansaannosta. Musiikki on täynnä yllätyksiä, sillä kyseessäon kokeellinen ja innovatiivinen säveltäjä: hän käytti mm. sävellajeina h-mollia ja fis-mollia (Pavane), joten harmonia on hänellä rikkampaa kuin opettajalla, Chambonnières’lla.

Hänellä on 15 laajaa prélude non mesurés -sävellystä (preludeita ilman tahteja), joka lajina on ehkä Couperinin luoma, vaikkakin Frescobaldi-lähtökohdat olivat olemassa; joissain preludeissa on imitoiva keskijakso. Tombeau de Mr de Blancrocher on liikuttavin rappuissa kaatuneelle luutistille tehdyistä muistosävellyksistä: matalalle laskeutuvat bassosävelet kuvaavat kaatumista, korkeat sävelet sielun leijailemista taivaaseen.

Musiikista on koostettu “sarja a”: “Prélude a l’imitation de Mr. Froberger”–”Allemande l’Amiable” (Rakastettava)–”Courante La Mignonne” (Sydänkäpy)–Sarabande–”La Piémontoise” (Piémontelaisnainen/tyttö)–”Menuet de Poitou et son Double”. Seuraavassa tahtiviivatonta preludia sekä kahta viimeisintä sävellystä, joista menuetin doublesta saa käsityksen koristelun perustaidoista:

Couperin,L.Prélude non-mesuréPiemontaiseCouperin,L.Menuet de Poitou

Élisabeth-Claude Jacquet de la Guerre (1659–1729)

Elisabeth_Jacque_de_La_Guerre-full

Jacquet de la Guerre oli ihmelapsicembalisti, jota Louis XIV suosi ja joka sävelsi musiikkia lähes kaikissa ajan lajeissa (oopperaa ja balettia myöten). Le pièces de clavessin (1687) on harvoja 1600-luvun puolella julkaistuja cembalokirjoja. Siinä on 34 kappaletta on jaettu neljän sävellajin ryhmään (d, g, a, F) ajalle hämmästyttävällä johdonmukaisuudella, sillä avausosaa (3 preludia, 1 tocade!) seuraa A–C1–C2–S–G ja lopuksi pari muuta (chaconne, cannaris, gavotte) sekä aina lopuksi menuetti. Neljännen, F-ryhmän avauskappale Tocade (toccata) on ainoa lajin edustaja Ranskassa.

I kirjassa, eritoten toisessa sarjassa, g, luuttutyyli on tuntuvilla: mm. Gigue 2 on tasajakoinen E. Gaultierin tapaan, joten 12/8 saatiin aikaan inegalisoivalla soittotyylillä. Pièces de clavecin qui peuvant se Joüer sur le Viollon (“Cembalokappaleita joita voidaan soittaa viululla”; 1707) ei kerro miten viulu- ja cembalo-osuudet toteutettaisiin, mutta epäilemättä jaettuna niin, että viulistilla on ylä-ääni ja cembalisti soittaa continuota. Kyseessä on joka tapauksessa ensimmäisiä tapauksia “avec”-klaveerisonaatista. I sarjassa, d, on 11 kappaletta doubleineen, joka on aina edellisen kappaleen diminuoitu versio. Avaus-allemande lisänimellä “La Flamande” (Flaamitar).

Jac2Jac3

Jean-Henri D’Anglebert (1628–1691)

Jean-Henri d'Anglebert

d’Anglebert on “ranskalaisen klavesiinikoulun” eräs keskeinen edustaja. Hän seurasi Chambonnièreä hovicembalistina, oli Lullyn ystävä ja tämän näyttämöteosten harjoittaja cembalistina. Musiikki on usein viisiäänistä Lullyn tyyliin ja on tiheäksi, työstetyksi kirjoitettua, samalla klassisen ylevää ilmeessään.

d.Angl.koristeet

Pièces de Clavecin (1689) sisältää neljä sarjaa (G, g, d, D), joissa runkona on P–A–C–S–G on yhtä lukuun ottamatta kaavana. Couranteja, sarabandeja ja gigueita voi olla 2–4, ja osia sarjoissa 7–12. Mukana on kolme prélude non mesuré‘tä. Kirjassa on myös 19 Lullyn ym. orkesteriteosten sovitusta, jotka oli alun perin sijoitettu “kaoottisesti” osiksi sarjoja; siinä on lisäksi kuusi urkuteosta, Bachinkin käyttämä ornamenttitaulukko sekä lyhyt kenraalibasson oppikirja (Principes de l’accompagnement). Kirja sisältää ainoan ranskalaisen folian muunnelmineen (22) klaveerille 1600-luvulla; myöhemmin niitä on F. Couperinilla ja Dandrieu’lla. Neljäs sarja sisältää myös kunninanosoituksen opettajalle: “Tombeau de Mr de Chambonnières”. Seuraavassa kaksi osaa I suitesta ja tombeau IV suitesta:

d'Ang1d'a1d'Ang2d'A2

d'Ang3Tomb.

Jean-Nicolas Geoffreyn (k. 1694) ilmeisesti postuumisti koottu klavesiinikirja on kaikkein laajimpia käsittäessään 255 sävellystä: 14 sarjaa eri sävellajeissa (C, c, D, d … B, h). Kaavana sarjoissa on A–C–S–G–M, ja päätöksenä on rondeau, gigue, canarie tai chaconne. Hän viljelee outoja harmonioita, joista ei voi olla varma, ovatko ne “tarkoitettuja, huijausta vaiko väärin kopioituja”.

Nicolas-Antoine Lebègue (1631–1702) oli ensimmäinen systemaattinen tanssisarjasäveltäjä. Hän julkaisi kaksi kirjaa klavesiinikappaleita (1677, 1687). I kirja sisältää viisi eri sävellajissa olevaa kokonaisuutta, jotka alkavat tahtiviivattomalla preludilla. II kirja antaa varhaisimpana nimityksen suite (suitte) kuudelle sisältämälleen sarjalle: ne alkavat allemandella, ja järjestys on sitten melko säännönmukainen, sillä optionaalisia tansseja ovat gavotti, menuetti, canarie, bouré, passacaille ja chaconne. Lebègue ei käytä enää vanhoja tansseja (pavane, galliard, volte, branle).

Louis Marchand (1669–1732)

220px-Louis_Marchand

Marchand julkaisi kaksi kirjaa (1699, 1702), joissa kummassakin on yksi sarja. I sarjassa, d, on 10 osaa: Prélude–A–C1–C2–S–Gigue–Chaconne–Gavotte–Rondeau–Menuet; Prélude on kirjoitettu aika-arvoin. Tanssiparien puoliskojen musiikillinen yhteys on aiempaa suurempi. II sarjassa, g, on yhdeksän osaa: P–A–C–S–G–Gavotte–Menuet 1–Menuet 2–Rondeau. Kirja on klaveristisesti helpohko ja vaikuttaa pedagogiselta.

Louis-Nicolas Clérambault (1676–1749)

clerambault_01

Clérambaultin klavesiinikirjassa (1702–04) on kaksi sarjaa, jotka alkavat tahtiviivattomalla preludilla. I sarjan koostumus on P–A–C–S1–S2–Gavotte–G–M1–Rondeau–M2 ja II sarjan P–A–C–S–G. Musiikissa on runsaasti pieniä nuottiarvoja.

Gaspard Le Roux (k. 1705/7)

Miehestä ei tiedetä juuri mitään, paitsi että hän oli kuuluisa opettaja ja hänet luettiin ajan parhaimpiin cembalisteihin. Hänellä on karakterikappaleita enemmän kuin aikalaisilla. Le Roux käytti sarjan perinteisiä tanssiosia persoonallisen, hellän ja melankolisen ilmaisun välineinä. Sarabande, chaconne, passacaille ja folia yhdistyvät ajatuksellisesti, sillä saattoivat kaikki olla 3/4-tahtilajissa muunnelmateoksia, refrainin kera tai ilman. Le Roux’n musiikkia kopioitin ja myös piraattiedioita painettiin: se levisi hyvin, ja ainakin Walter, Bach (jolta löytyy myös yhtäläisyyksiä) ja Krebs tunsivat sitä.

Pièces de Clavessin (1705) sisältää seitsemän sarjaa, jotka ovat melko johdonmukaisia: P–A–C–S toteutuu lähes kaikissa, mutta sarjoissa on myös lisätansseja tai karakteriteoksia; lisäksi kirjassa on 45 sooloa ja kuusi duettoa (kahdelle cembalolle). Le Roux muodostaa yhdistävän lenkin D’Anglebertin F. Couperinin välillä, sillä musiikissa on edistyksellisiä tekijöitä: binaari muoto ja motiivinen yhtenäisyys; myös kolmiosainen laulumuoto käytössä A:||BA:||. Musiikissa on myös sekvenssejä ja Rameau’ta ennakoivaa dissonanttista harmoniaa. Kahden cembalon kappaleet (kuusi sarjaa) sekä erilliset stemmat viululle tai diskanttisoittimille (contrepartie) ovat myös nekin tulevaisuuteen viittaavia piirteitä.

Roux1Roux2Roux3

François Couperin (1668–1733)

Francois_Couperin_2

Louis Couperinin veljenpoika Couperin “le Grand” täydellisti klavesiinimusiikin: hän on toinen suuri myöhäisbarokin klaveerimusiikin jättiläinen Bachin ohella; sikäli lisänimi on täysin oikeutettu. Hän pääsi Saint-Gervaisin urkuriksi 18-vuotiaana (1685–) ja hovin cembalo-opettajaksi (1694–). D’Anglebert oli hovicembalisti, jolta hän oppi paljon. Mutta Ranskassa ei koskaan syntynyt oppikirjamaista suite-kulttuuria säännöllisine rakenteineen.

Ordre on Couperinin käyttämä nimi sarjoistaan, jotka ovat löyhiä kokoelmia tanssi- ja karakterikappaleita, joita ei välttämättä ole tarkoitettu kaikkia soitettaviksi peräkkäin. Couperinilla harmoninen rohkeus lisääntyy; toisaalta italialaisen musiikin inspiroima 2–3–äänisyys ja keveät tekstuurit kasvavat. Teksturaalisesti löytyy kolme päätyyppiä: murrettu style luthé, tasa-arvoinen kaksiäänisyys sekä melodia ja säestys. Ranskalaisen suloisen tyylin (douceur) ohella myös italialainen vauhdikkuus (vivacité) on tuntuvilla. Ballardin 1707 julkaiseman antologian kappaleista yli puolet on Françoisin. Couperin itse julkaisi cembaloteoksensa kypsällä iällä neljänä kirjana (1713, 1717, 1722, 1730).

Esittämisen/kuvaamisen estetiikka

Couperin sävelsi 27 ordrea, joissa kussakin on kappaleita muutamasta 20:een, yhteensä yli 240. Ne sisältävät hauskoja ohjelmallisia ja moniselitteisiä otsakkeita, sillä sävellykset ovat laatukuvia tai henkilömuotokuvia (hovin inside-juttuja). Alkupään teokset ovat enemmän sidoksissa tanssikaraktereihin, kunnes lopussa otsakkeet ovat puhtaasti kuvailevia. Couperin sanoo I kirjansa (1713) esipuheessa:

“Säveltäessäni näitä kappaleita minulla on aina ollut mielessäni jokin erilaisten tilanteiden herättämä kohde; niinpä otsakkeet vastaavat niitä ajatuksia, joita minulla oli, minkä vuoksi minulle annettaneen anteeksi, jos en ole selittänyt niitä: kuitenkin, kun otsakkeiden joukosta monet untuisivat imartelevan minua [ylevien suojelijoiden nimet], täytyy huomauttaa, että näin nimetyt kappaleet ovat muotokuvia, joita on toisinaan pidetty minun soittaessani kohtuullisesti kohteidensa näköisinä, ja suurin osa näistä hyödyllisistä otsakkeista oli aiottu armollisia alkuperäiskohteita varten, joita olen yrittänyt kuvata, pikemminkin kuin laatimilleni kopioille.”

Couperinin ajattelu vastaa esteetikko Charles Batteaux‘n tutkielman Les beaux-arts réduits à un même principe (“Kaunotaiteet pelkistettyinä yhdeksi periaatteeksi”; 1746) jakoa: taideteoksen jäljittelyn kohteita voivat olla joko

1) “les sons animés” (elävät soinnit), jotka vastaavat perheenjäsenten, ystävien, kollegoiden ja ylhäisten suojelijoiden muotokuvia, tai
2) “les sons non-passionés” (ei-intohimoiset soinnit), jotkavastaavat luonnon ilmiötä, esineitä, tapahtumia ja ideoita.

Luonnonkuvia ovat esimerkiksi “Les Abeilles” (Mehiläiset), “Les Papillons” (Perhoset), “Les Moucherons” (Kärpäset) ja “Le Rossignol en Amour” (Rakastunut satakieli). Esineitä ovat vaikkapa “Le Reveille-matin” (Herätyskello), “Le Bavolet flottant” (Kelluva huivi) ja “Les Petits Moulins à vent (Pienet tuulimyllyt). Ihmismuotokuvien lisäksi toki on olemassa myös eri ihmisryhmien, ammatinharjoittajien kuvauksia: “Les Matelots Provençales” (Provencelaiset merimiehet), “Les Moissonneurs” (Sadonkorjaajat), “Les Bergeries” (Paimenet) ja “Les Tricoteuses” (Kutojattaret). Löytyy myös erilaisten yleistettävien ihmistyyppien, mielentilojen tai olotilojen kuvauksia: “La Diligente” (Uuttera), “La Flateuse” (Imartelija), “La Voluptüeuse” (Hekumoitsija), “Les Langueurs-Tendres” (Hellät ikävöitsijät), “Les idées heureuses” (Onnellisia ajatuksia), “L’Audacieuse” (Rohkea) ja “La Convalescente” (Toipilas). Lisäksi piisaa kaikenlaista buffoneriaa, hauskutusta ja pilailua sekä myös antiikkiaiheistoa.

I cembalokirja (1713)

Ensimmäinen kirja oli poikkeuksellisen laaja: siinä on viisi ordrea, joissa on yhteensä 71 kappaletta. 1. ordressa on 18 kappaletta, 2. ordressa ennätykselliset 23 kappaletta, seuraavissa ordreissa 13, 4 ja 14 kappaletta. Kirja sisältää perinteisiä raskaita tansseja (A–C–S) keveämpiä uusia tansseja (gavotti, menuetti, canarie, passpied, rigaudon) sekä vapaita karakterikappaleita. Olennaista on vapaiden kappaleiden suuri määrä sekä kuvallis-ohjelmallisen musiikkikäsityksen vahvistuminen, kun taas puhdas tanssi väistyy.

II cembalokirja (1717)

Toinen kirja sisältää ordret 6–12, joissa kappaleita on 8–15 yhdessä ordressa, yhteensä 52 kappaletta. Tanssit putoavat vähiin: enää vain ordressa nro 8 runko A–C–S–G nähtävillä; ordressa nro 9 vielä allemande, minkä jälkeen ne häipyvät lähes lopullisesti. Kirja sisältää teatterillisenä aineksena kaksi kuvaavaa minisarjaa (7. ja 11. ordre).

Les petites Ages (“Lapsen ikäkaudet”) -ordren osat ovat “La Muse naissante” (Tuleva muusa), “L’Enfantine” (Lapsuus), “L’Adolescente” (Nuoruus) ja “Les Délices” (Autuudet). Kokoelmassa Les Fastes de la grande et ancienne Mxnxstrxndxnrs (“Suuren ja vanhan[aikaisen] Ménestrandisen pöyhkeily”) säveltäjä pilailee muusikkojen ammattiliiton kustannuksella, se kun oli yrittänyt saada myös Couperinin määräysvaltaansa. Ordren osat ovat:
• 1. näytös: Arvohenkilöt ja valamiehet;
• 2. näytös: Kampiliiran soittajat ja kerjäläiset;
• 3. näytös: Jonglöörit, temppuilijat ja nuorallatanssijat karhuineen ja apinoineen;
• 4. näytös: Invalidit eli suuren M:n palveluksessa raaajarikkoutuneet henkilöt;
• 5. näytös: Koko joukon hämmennys ja sekasorto, jonka aiheuttavat juopot, apinat ja karhut.

Co1Co2Co3

III cembalokirja (1722)

Sisältää ordret 13–19, joissa on enää 44 kappaletta, joten sarjassa on keskimäärin vain 6–7 kappaletta. 13. ordre sisältää 12-osaisen klaveerinäytelmän, Les Folies françoises, ou les Dominos (“Ranskalaiset hulluttelut eli Naamiaiset”), joka perustuu folia-bassolle ja kuvaa erilaisia mielentiloja eriväristen naamiaisasujen alla.

14. ordre sisältää ranskalaisittain herkkiä osia mm. “Le Rossignol en Amour” (Rakastunut satakieli) ja sen doublen, joissa ylä-äänen voi soittaa huilulla. Muita hienoja laatukuvia ovat “Les Fauvétes plaintives” (Valittavat kerttuset) sekä “Le Carillon de Cithére” (Kytheran kellot), joka maalaa myyttistä lemmennautintojen saarta. 17. ordren “Les Petits Moulins à Vent” (Pienet tuulimyllyt tuulessa) kuvaa reippaita laitteita, ja 18. ordren “Le Tic-toc-choc, ou Les Maillotins” (Tik-tak-leikki eli Nuorallatanssijat?) on onomatopoieettinen kappale.

Co4Co5Co7

watteau-pelerinage-cythère-f.1717

Jean-Antoine Watteau: Pèlerinage à l’île de Cythère, dit L’Embarquement pour Cythère (“(Pyhiin)vaellus Kytheran saarelle eli Saapuminen Kytheralle; 1717).

IV cembalokirja (1730)

Sisältää ordret 20–27, joissa on kappaleita 45, joten sarjassa on enää 5–6 osaa. Leimallista musiikille on tekstuurien ilmavuus, ja italialaisuus on tuntuvaa; toisaalta sisältää vanhan ja sairaalloisen Couperin melankolisia mietteitä.

Co9Co10Co11

23. ordren “Les Tricoteuses” (Kutojattaret) tarjoaa hauskaa vipellystä ja mekaanisia kuvioita. 25. ordren osat ovat “La Visionnaire” (Näkijä) , joka on ranskalainen alkusoitto; “La Mistérieuse” (Salaperäinen); “La Montflambert” (kuninkaan viininostajan ja neuvonantajan muotokuva); “La Muse Victorieuse” (Voittoisa muusa), joka tulee lähelle sonaattikulttuuria; “Les Ombres Errantes” (Häilyviä varjoja), joka viittaa Haadekseen ja liittynee säveltäjän kuoleman läheisyyteen.

L’Art de toucher le Clavecin (Cembalon soittamisen taito; 1716/17)

Co14Co13Cu12

Couperin tärkeä traktaatti sisältää ohjeita soittotekniikoista, sormituksista, rytmin käsittelystä (inegalisointi eli notes inégales [= eripituiset nuotit]), korujen (les agrémens) toteuttamisesta, artikulaatiosta ja tyylikysymyksistä (ranskalaisen ja italialaisen tyylin vertailua), jota hän havainnollistaa tätä tarkoitusta varten säveltämällään allemandella. Kirja sisältää myös nuotteina kahdeksan preludia, jotka tarkoitti alkusoitoiksi cembalokirjojensa I–II sarjoille; ne ovat stylus fantasticus -traditiossa.

F. Couperin oli tärkeimpiä säveltäjiä, joiden ansiosta vakiintui tanssisävellysten kahdesta repriisistä koostunut (binaari) rakenne ja modulatorinen skeema (duurissa I—>V:||:V (x)—>I:||), mikä puolestaan ennakoi klassisen kauden sonaattimuotoa. Lisäksi tanssisarjan osien puoliskojen materiaalinen yhtenäisyys keskimäärin kasvoi, vaikka läpi aikakauden löytyy esimerkkejä puoliskojen hätkähdyttävästä erilaisuudesta. Couperinilla oli suuri vaikutus lisäksi karakterikappaleiden suosioon, mikä johti vähitellen tanssisarjan lakastumiseen, ja italialaisen vaikutuksen kasvamisen myötä sonaatin suosion kasvuun.

Rondeau yleistyi muotona kovasti: se perustuu refrainin ja coupletien vuorotteluun. Couperinin 60 cembaloteosta noudattaa tätä muotoa. Myös chaconne ja passacaille kuuluvat rondeau-muodon alle.

Marc Roger Normand Couperin (1663–1734) on Françoisin serkku, samalla neljäs tärkeä Couperinien musiikkidynastian jäsen, joka työskenteli Savoijin hovissa Torinossa cembalistina ja urkurina (1687–). Hän oli kuninkaan perheen cembalo-opettaja, kamarimusiikin ja balettien säestäjä, kapellin urkuri. Livre de Tablature de Clavescin on (n. 1695) säilynyt käsikirjoituksena: siinä on 57 pääosin tanssikappaletta, joista osa on Marc Rogerin käsialaa, joko alkuperäisteoksina tai sovituksina ajan baleteista, loput kollegoiden sävellyksiä. Kokoelma sisältää myös poikkeuksellisen hienon ja laajan, 27-osaisen variaatiosarjan Folies d’Espagnes, jossa on yhtymäkohtia d’Anglebertin vastaavaan teokseen.

Jean-Philippe Rameau (1683–1764)

Rameau oli urkuri ja cembalisti, vaikka on tullut tunnetuksi oopperoillaan ja harmoniatutkielmastaan Traité de l’harmonie (1722), jossa hän esitteli sointujen käännös- ja funktio-oppinsa. Rameau julkaisi silti myös kolme cembalokirjaa, joissa on sekä suosittuja että edistyksellisiä kappaleita. Premier livre (1706) on kahdeksan kappaleen sarja (P–A–G–S–”Vénitienne” [Venetsialainen]–Gavotte–M), jossa preludin alku on viimeisiä näytteitä tahtilajittomasta kirjoitustavasta.

Pièces de Clavecin (1724, 1731) käsittää 20 kappaletta, joissa ovat keskeisessä asemassa populaaritanssit (rigaudon, musette, tambourin) sekä karakterikappaleet, jotka viittaavat teatterimusiikin vaikutuksee: mm. “Le Rappel des Oiseaux” (Lintujen takaisinkutsu), “Les tendres Plaintes” (Hellät valitukset), “Les Niais de Sologne” (Solognen houkat), “Les Soupirs” (Huokaukset), “L’Entretien des Muses” (Muusien ylläpito) sekä erittäin suosittu “Les Tourbillons” (Tuulispäät) ja virtuoosinen “Les Cyclopes” (Kykloopit). Kokoelma sisältää myös sormitekniikkaoppaan De la Mechanique des Doigts sur le Clavessin, joka esittelee taulukkona ja menuetin muodossa sormituksia ja korukuvioita.

Nouvelles Suites de Pièces de Clavecin (“Uusia cembalokappalesarjoja”; n. 1728) sisältää 16 kappaletta, jotka muodostavat “sarjan” (A–C–S -avaus) jännittäviä kappaleita: oopperamainen “Le Triomphante” (Voittoisa); “Les Trois Mains” (Kolme kättä) käyttää Scarlattin muodikasta käsien ristiinmenemistä; “La Poule” (Kana) on varmaankin kuuluisin “kot-kot”-kappale; “Les Savages” (Villit) on teatterillinen kappale, jonka säveltäjä sisällytti myöhemmin balettioopperaansa Les Indes galantes (“Lemmekkäät intiaanit/villit”); “L’Enharmonique” on harmonisesti rohkean kokeileva teos; “L’Egyptienne” päättää kokonaisuuden. Rameau julkaisi vielä myöhemmin kamariteosten yhteydessä neljä cembaloteosta (1741), ja käsikirjoituksena on säilynyt “La Dauphine” (Kruununprinssin puoliso, 1747).

Ra1 Ra2Ra3

Nicolas Siret (1663–1754)

Siret toimi Troyesin katedraalin urkurina, joka julkaisi kaksi cembalokirjaa (n. 1710–15, 1719). I kirja sisältää kaksi cembalosarjaa (A, d), jotka alkavat Ouverturella; 1. sarja on Overture–A–C1C2–S–G–Gavotte–Menuet ja 2. sarja Overture–A–C1C2–Gavotte–Menuet–Passacaille.

II kirja sisältää myös kaksi sarjaa (g, G), jotka alkavat prélude-non-mesuréllä. 1. sarja on muotoa P–A–C1–C2–C3–S–G–Rigaudon 1– Rigaudon 2–M1–M2–Gavotte–”Entrée joyeuse”, 2. sarja P–A–C1–C2–S–M–G–”L’Espagnole”. Lisäksi hänellä on 12 muuta kappaletta a/A-moodeissa, joiden joukossa on mm. kaksi chaconnea sekä “La Manon. Rondeau”, “Gavotte Rondeau” ja “Rondeau champé(s)tre”.

Siret1 Siret2

Jean-François Dandrieu (1682–1738)

Jean-François_Dandrieu

Dandrieu on Couperinin ohella tärkeimpiä cembalosäveltäjiä. Hän oli ihmelapsi, minkä vuoksi ei ole outoa, että kirjoitti jo noin 1704/5 kolme varhaista klavesiinikirjaa, joissa on tanssisarjoja ilman otsakkeita; tosin myöhemmin sisällytti niitä III kirjaansa (1734) ja otsakkeiden kera. I, II ja III varsinainen kirja ilmestyivät vasta 1724, 1728, 1734, joten näillä hän halusi tehdä pesäeron nuoruuden töihin.

[I] Livre de Pièces de Clavecin Contenant plusieurs Divertissements dont les principaux sont les Caratères de la Guerre, ceux de la Chasse et la Fête de Vilage (“Klavesiinikappalekirja, joka sisältää erilaisia viihdytyksiä, joiden aiheina ovat sodan sekä metsästyksen ja kyläjuhlan karakterit”; 1724) käsittää viisi karakterisarjaa, joiden kaikilla osilla on kuvaileva otsake. Esimerkiksi I sarjan osat ovat “La Plaintive” (Valittava), “L’Harmonieuse” (Sopuisan soinnin tuottaja), “La Languissante” (Rakastunut kaipaaja), “La Coquète” (Koketti), “La Musète” (Musette), “La Melodieuse” (Melodisesti ilmeikäs karakteri), “Les Folies Amusantes” (Rakastettavia puhuttuja hassutuksia) ja “Les Caractères de la Guerre” (Sodan karakterit). Viimeisestä osasta on olemassa orkesteriversio (Suite de Symphonies). Dandrieun musiikki on ilmeikästä, mainiosti luonnehtivaa ja tarttuvaa.

II kirja (1728) sisältää myös kaksi divertissementeä: “La Pastorale” ja “L’Aubade” (Iltarusko) sekä Couperinia jäljitellen 1. sarja alkaa osalla “La Lully” ja jatkuu osalla “La Corelli”.

Louis-Antoine Dornel (n. 1680/5–1756 jälk.) oli pariisilainen urkuri ja cembalisti, Saint-Genevièven kuninkaallisen luostarin urkuri (1719–) ja Ranskan akatemian musiikinjohtaja (1725–). Hänen clavesiinikirjassaan (1731) on 40 kappaletta kuutena sarjana; kaikissa on jo kuvaileva otsake, vaikkakin monissa ilmoitetaan yhä myös tanssilaji, minkä lisäksi rondeau-lajia on paljon. Musiikki on raikasta Couperin-yhteyksissäänkin.

François d’Agincour/Dagincour(t) (1684–1758) oli Boyvinin ja Lebèguen johdolla opiskellut urkuricembalisti, joka toimi lähinnä Rouenissä ja Kuninkaallisen kapellin urkurina (1714–). Hänen klavesiinikirjassaan (1733) on neljä sarjaa, jotka sisältävät 7–13 osaa, yhteensä 43 kappaletta. Dagincourt oli ilmeisesti tekemisissä Couperinin kanssa, sillä hän mainitsee tämän esipuheessaan ja 4. sarjan avaus-allemande on otsakoitu “La Couperin”; lisäksi Dagincourt käyttää Couperinin ornamenttitaulukkoa. Musiikki on tanssiosia, rondoja ja karakterikappaleita, joiden tekstuuri on jo ajankohdan mukaankin kevyehköä, 2–3-äänistä enimmäkseen ja kaksiäänisyyttä on paljon.

Louis-Claude Daquin (1694–1772)

daquin

Daquinin klavesiinikirjassa (1735) on neljä erimittaista, lyhyehköä sarjaa (9, 6, 4 ja 2 kappaletta) myöhäisen Couperinin tapaan, ja niissä on kuvailevat otsikot lähes poikkeuksetta. 3. sarjan osat: ovat”Le Coucou” (Käki)–”La Joyeuse” (Iloinen)–”L’amusante” (Hauska)–”La tendre Silvie” (Herkkä Silvie). “Käki” on kuuluisa piano-opiskelukappale.

Kirjan päättää divertissement, joka kielii oopperan vaikutuksesta. Sen otsakkeen “Les plaisirs de la Chasse” (Metsästyksen ilot) alta löytyvät osat “L’appel des chasseurs” (Metsästäjien kutsu)–”Marche”–”L’appel des chiens” (Koirien kutsu)–”La Prise du Cerf” (Hirven saalistus)–”La Curée” (saaliinjako)–”Rejouissance des chasseurs” (Metsästäjien iloitseminen)–”Menuet en Rondeau”–”Gavotte en Rondeau”. Musiikki on populaaria, miellyttävää ja helppoa.

Joseph-Hector Fiocco (1703–41) syntyi Brysselissä, toimi siellä hovissa sekä Antwerpenissä ja Brysselissä kuoronjohtajana. Pièces de clavecin (Brysseli, 1730)sisältää kaksi sarjaa, joissa molemmissa on 12 osaa. 1. sarja sisältää ensin kuusi tyylipuhdasta ranskalaista osaa, minkä jälkeen tulee italialaisesta sukutaustasta johtuen täysin itsenäinen italialainen kokonaisuus (L’adagio–L’alegro–L’andante–La vivace), jonka voi soittaa erillisenä sonaattina (sen osia onkin sovitettu monenlaisille kokoonpanoille). 2. sarja on täysin ranskalainen, vaikkakaan kappaleiden nimet eivät aina ole aivan sopusoinnussa musiikin luonteen kanssa. Musiikkia soitettiin ja painettiin vielä kauan kuoleman jälkeen, sillä se on laadukasta.

Joseph-Nicolas-Pancrace Royer (n. 1705–55)

220px-Royer_composant_Zaïde

Royer syntyi Torinon lähellä burgundilaiseen perheeseen ja muutti Pariisiin (1725), jossa hän vakiinnutti pian maineen taitavuudellaan urkujen- ja cembalonsoitossa. Hän sai virkoja roppakaupalla: Kuninkaallisen musiikkiakatemian musiikinopettaja, kuninkaan lasten musiikinopettaja, kuninkaan kamarimusiikin laulaja, kuninkaan kamarimusiikin opettaja. Royer pääsi 1748 Concert Spirituel -konserttisarjan johtajaksi, ja hän sai sen kukoistamaan uusilla ohjelmavalinnoillaan (Hassea, Pergolesia, Jommellia, Vivaldia jne.). Paljon aktiviteetin vuoksi vain vähän musiikkia on säilynyt: seitsemän oopperaa (1730–50; niistä yksi on kadonnut), kolme vokaaliteosta ja cembalokirja.

Ranskalaiseen cembalomusiikkiin oli tuonut suuren muutoksen Handelin kahdeksan cembalosarjan (1720) julkaiseminen sekä D. Scarlattin ensimmäinen sonaattijulkaisu (n. 1740). Couperinin viimeinen kirja (1730) ja Rameaun viimeiset julkaisut (1728–) summasivat ranskalaista perinnettä ja lisäsivät siihen italialaisen ulottuvuuden. Louis XIV kuoleman (1715) jälkeinen rokokoo on enemmän velkaa Venetsian karnevaaleille ja italialaisuudelle kuin ranskalaiselle klassiselle tragedialle. Mondonville ja Léclair toivat italialaisen tyylin täysineen Ranskaan, ja myös Royer liittyy tähän tilanteeseen.

Pièces de clavecin, Premier Livre (1746) on tarkoitettu kuninkaan lapsille: se sisältää 14 kappaletta, joissa musiikki Lullystä Rameau’hon ja italialaisvaikutteet (Vivaldi) ovat kuuluvilla. Cembaloteoksista iso osa on sovitettu näyttämömusiikista, ja sitä on kehitelty eteenpäin juoksutuksilla, arpeggioilla, Alberti-bassoilla jne. Musiikki on rohkeaa, värikästä, vaativaa ja villin virtuoosista.

Balettioopperasta Zaïde, reine de Granade (“Granadan kuningatar Zaïde”; 1739) on irroitettu kolme numeroa cembalolle: “La Zaïde”, joka on ihastuttavan hellää musiikkia; “La Marche des Scythes” (Skyyttien marssi), jossa on verenhimon ja villin kansan tuntua, sekä “La chasse de Zaïde” (Zaïden metsästys).

Balettioopperasta Le pouvoir de l’amour (“Rakkauden voima”; 1743) syntyi kolme cembalonumeroa: “Les Matelots” (Merimiehet), joka on julma ja marssimainen (kuvaa Pactolen asukkaita [jotka olivat ilmeisen pelottavia], “Tambourins” sekä “Allemande” (alun pitäen “Uhrausmarssi”). Muita osia ovat “L’Incertaine” (Epävarma), jossa on mielenkiintoista kromatiikkaa ja lyhyitä synkooppeja, “L’Aimable” (Rakastettava), “La Bagatelle” (Pikku asia/joutava vähäpätöisyys), jossa on lyhyitä taukojen erottamia motiiveita, “La Remouleuse” (Hiojatar/Teroittajatar), “Les tendres Sentiments” (Hellät tunteet) sekä “La Sensible” (Tunteellinen). “Le Vertigo” (Huimaus) on hurja kappale, jossa Vivaldi-vaikutteet ovat tuntuvilla, mutta on silti omintakeista musiikkia, nopeita sointurepetitioita, asteikkojuoksutuksia ja bassokuviointeja.

Ro1Ro2

Michel Corrette (1707–95)

Michel_Corrette_portrait

Corrette syntyi Rouenissa ja asettui Pariisiin 1726, jossa hän aloitti teosten julkaisemisen (1727–). Hän esiintyi( 1732–) Saint Lauretin ja Saint Germainin markkinoilla, jotka olivat valtavan väenpaljouden kerääviä ja useita kuukausia kestäviä tapahtumia ja joissa esitettiin teatterikappaleita, musiikkia, vähitellen myös koomista oopperaa (1715–). M. Corrette sävelsi sinne 25 “Concertos-Comiques” (1732–60) populaarilauluihin, minkä vuoksi vakavat muusikot halveksivat häntä; lisäksi vanhojen soittimien käytön takia (musette eli säkkipilli ja vielle eli kampiliira) koettiin liian alatyyliseksi. Kappaleissa on tuntuvia Vivaldi-vaikutteita ja -lainoja. Hän sävelsi myös paljon vaudeville-näytelmiä eli on koomisen oopperan edelläkävijöitä Ranskassa. Hän sai 1735 toisen lisenssin kaikenlaisen musiikin painamiseen, urkurinviran 1737, ja samalla syntyi I urkukirja.

Premier Livre de Pièces de Clavecin, op. XII (1734) käsittää neljä sarjaa ja 20 kappaletta. 1. sarjan kappaleet ovat “Prélude”–”Les Giboulées de Mars” (Marsin sade/raekuurot)–”Les Jumelles” (Kaksoset)–”Les Amants Enchantés” (Lumoutuneet rakastavaiset)–”Feste Sauvage” (Villi juhla)–”La Babillarde” (Lörpöttelijä)–”Le Courier” (Lähetti). 4. sarja sisältää teokset “Les Fanatiques” (Kiihkoilijat)–”Sarabande”–”La Prise de Jéricho” (Jerikon valtaus).

Cor1Cor2Cor3

Muita hänelle tyypillisiä kappaleita ovat “Le Grondeur” (Äreä), “Les Botes de sept lieues” (Seitsemän peninkulman saappaat) ja “Les Etoiles” (Tähdet). Musiikki on populaarin ranskalaisen ja italialaisen yhdistelmää. Hän julkaisi myös muita klaveeriopuksia noëleihin (n. 1783) saakka. Corrette oli myöhemmällä iällä äveriäs klaveristi ja opettaja, joka selvisi vallankumouksestakin.

Antoine (n. 1671–1745) ja Jean-Baptiste Forqueray (1699–1782)

220px-Antoine_Forqueray

Antoine oli hovigambisti, (1689–), poika Jean-Baptiste antoi gambatunteja kuninkaalliselle perheelle. Poika julkaisi 1747 postuumisti isänsä gambateoksia sovitettuna cembalolle sekä gamballe ja continuolle, joissa näkyy vahvasti pojan kädenjälki. Klavesiinikirja sisältää viisi suitea, 32 kappaletta, jotka jäivät ainoiksi teoksiksi kumpaiseltakin, vaikka Antoine puhuu noin 300 sävellyksestään. Musiikki on sekä virtuoosista että herkkää : jokunen tanssi, muut ovat karakterikappaleita, kollegoiden (Couperin, Leclair), suojelijoiden (Régente) tai Pariisin seurapiirijulkkisten (Latour, Ferrand) muotokuvia.

I sarjan osat ovat “Allemande. La Laborde”–”La Forqueray”–”La Cottin”–”La Bellmont”–”La Portugaise” (Portugalilaisnainen)–”La Couperin”. V sarjassa ne ovat “La Rameau”–”La Guignon”–”La Léon. Sarabande”–”La Boisson”–”La Montigni”–La Sylva”–”Jupiter”. Näistä “La Léon” ja “La Sylva” on soitettava niin kuin nuotteihin on merkitty eli diskantti ja basso soitetaan harvoin yhtä aikaa samalla iskulla. Musiikki on värikästä, kokeilevaa ja rohkeaa sekä jo melko galanttia.

Fo1 Fo2

Jacques Duphly (1715–89)

hqdefault-1

Duphly oli Rouenista kotoisin oleva urkuri ja cembalisti, joka asettui Pariisiin 1742. Hänellä ei ollut virkoja, joten hän eli ilmeisesti opettamalla, sillä oli Pariisin parhaita opettajia. Daquinin pojan mukaan “hänen kosketuksensa on erittäin kevyt ja siinä on tiettyä pehmeyttä, joka yhdessä koristelun kanssa antaa hänen kappaleilleen ihmeellisen luonteen”. Rousseaun mukaan “ennen kaikkea hänen sormityöskentelynsä oli täydellistä.

Maine levisi neljän klavesiinikirjan ansiosta (1744, 1748, 1758, 1768). Neljässä kirjassa on 45 kappaletta, joilla on enimmäkseen (34:llä) nimi jonkun henkilön mukaan, ja vaikka ne ovat artikkelin mukaan feminiinimuodossa, sen ei tarvitse viitata naiseen tai merkitä voimallista kuvailevuutta: kannattaa suhtautua niihin enemmänkin kutsumanimenä tai omistuksena. Joka tapauksessa nimet kertovat Duphlyn laajasta tuttavapiiristä, joihin kuului aatelisia, muusikko- ja taiteilijakollegoita.

Musiikissaan ei antaudu pökerryttävään virtuoosisuuteen ja efektien hakemiseen, vaan jatkaa hienostunutta ja sensitiivistä traditiota. Musiikki on ennen muuta sävelletty käsille, ja hän käyttää paljon alempia rekistereitä. Musiikki jatkaa vielä III kirjassa vanhaa clavesiini-koulua eikä ole liian tietoinen ympäristöstään. Sen sijaan IV kirja on jo galantti.

Eloisa “La Victoire” (Voitto) aloittaa II kirjan. III kirjan “La Forqueray” on kuuluisan gambistin muotokuva, ja se aloittaa kirjan, jonka toisena numerona on hieno laaja chaconne; seuraava kappale “Médée” (Medeia) on pateettinen f-mollissaan ja on harvoja selvästi kuvailevia teoksia. Kappaleet ovat enimmäkseen kaksirepriisisiä ja tanssit ovat taustalla.

Du1 Du2

Armand-Louis Couperin (1727–89)

nsäHänen isä oli F. Couperinin serkku. Armand-Louis peri isänsä urkurin toimen Saint-Gervais’ssa 1748. Myöhemmin hän oli (1755–) yksi Pariisin Notre Damen neljästä urkurista (mm. Daquin, myöhemmin Balbastre olivat kollegoita). Sittemmin hänestä tuli Sainte-Chapellen urkuri (1760–) ja Royale Chapellen urkuri (1770–). Armand-Louis kuoli hevosen tallaamana liikenneonnettomuudessa.

Cembalokirja (1751) on vielä vanhaa musiikkia, jossa näkyy mm. Rameau-vaikutus. Kappaleita ovat mm. “L’affligée” (Ahdistunut/Murheellinen), joka on f-mollissa, “Les tendres sentimens” (Hellät tunteet), “Les quatre nations” (Neljä kansakuntaa), joka laaja sävellys (italialainen, englantilainen, saksalainen, ranskalainen saavat mielevät luonnehdinnat), “L’intrépide” (Peloton) ja “L’arlequine ou la Adam” (Harlekiini eli Aatami), joka on huumorikappale.

KLAVEERISONAATTI TULEE

1760-luvulla ranskalaisten sooloklavesiinikappaleiden määrä romahti: tilalle tuli sonaatteja ja usein vapaavalintaisella viulusäestyksellä. Muodin oli aloittanut Mondonville kokoelmallaan Pièces de clavecin en sonates avec accompagnement de violon (1734), ja moni muukin sävelsi niitä sittemmin, mm. M. Corrette (n. 1741) ja Louis-Gabriel Guillemain (1745).

A.–L. Couperin liittyi joukkoon opuksillaan 2–3 (1765, 1770). Sonates en pièces de clavecin avec accompagnement de violon a libitum Oeuvre IIe (1765) sisältää kuusi sonaattia, joissa näkyy tyylinmurros kohden italialaisuutta, vaikkakin on vielä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Sonates en trio pour le clavecin, violon et violon-celle (1770) on jo toista maata. Aria con Variazione (1781) on ehkä jo pianomusiikkia. Hän oli ensimmäinen, joka julkaisi isoja teoksia kahdelle cembalolle: sinfonian ja kolme kvartettoa (n. 1772–75), joissa Couperin-perhetraditio on näkyvissä (François “le Grand” julkaisi vain yhden pienen, ordre IX allemanden). Gaspard Le Roux (1705) oli ihka ensimmäinen tässä suhteessa.

Christophe Moyreau

Moyreau oli erittäin hieno säveltäjä, jonka viisi cembalokirjaa (1753) havainnollistavat uuden ja vanhan tyylin rinnakkaineloa: uvertyyrien ja mitä mielikuvituksellisimpien karakterikappaleiden lisäksi niissä on myös konserttoja ja sonaatteja. Hän kirjoitti uskomattoman kuvallista musiikkia: mm. “Les cyclopes forgeants le foudre meurtrier d’Esculape” (Kykloopit takomassa E:n murhaavaa salamaa), jossa jyskytetään matalassa rekisterissä samoja säveliä; “Apollon vient les exterminer” (Apollo saapuu tuhoamaan heidät); “Concert des sicilliens delivrez du bruit des cyclopes” (Kyklooppien metelöinnistä vapautettujen sisilialaisten konsertti).

Musiikissa esiintyy myös kansallisuuksia: “L’Iroquoise” (Irokeesi), “La Japonnaise”, “La Chinoisse”, “La Canadienne”, “L’Holandoise”, “Le Prussien” (Preussilainen). Luonteen kuvauksiakin löytyy: “L’espion” (Vakooja), “La dupe” (Houkkio), “Le filou” (Veijari), “La bourruë” (Yrmeä), “L’étourdi” (Vallaton), “Le croustilleux” (Rivo). Seuraavassa Orléansin kellot Vi kirjasta (1753):

Moy1Moy2Moy3

Claude Bénigne Balbastre (1727–99)

Balbastre tuli Dijonista 1750 Pariisiin ja valloitti sen soitollaan: hänestä tuli Saint-Rochin urkuri (1756–), Notre Damen urkuri (1760–), Kuninkaallisen kapellin urkuri ym. Hän sai  Concerts Spirituels -sarjassa sai yleisön puolelleen soittamalla cembalolla (1755–60) Rameaun alkusoittojen sovituksia sekä Handelin tapaan urkukonserttojaan. Pariisin arkkipiispa kieli kahdesti tätä soittamasta noëleita, joita hän julkaisi 1770, keskiyön messussa, sillä ihmismassat eivät mahtuneet katedraaliin. Klavesiinikappaleissa (1759) Couperin-traditio sekä Rameau-, Duphly- ja Scarlatti-vaikutteet näkyvät. Ne ovat enimmälti perinteisiä tansseja henkilönimiotsakkeiden kera (aatelistoa, kuuluisia naisia, kollegoita, johtavia poliitikkoja, mm. valtiovarainministeri). Suunnattoman suosittu oli ja on yhä Marche de Merseillois et l’Air Ça-ira (“Marseljeesi ja Ça-ira -laulu”), jossa hän käsittelee kahta vallankumouslaulua lennokkaasti.

Muita klavesiinisäveltäjiä

Clavesiinikirjallisuus on tosi laaja ja vain osin elvytetty, ja säveltäjiä riittää yhä löydettäväksi. Ajalta 1701–82 tunnetaan ainakin 127 säveltäjän cembalokokoelmia. Kaikkiaan ranskalainen klavesiinikirjallisuus on huikean upea luku kosketinsoitinmusiikkia, barokissa verrattavissa vain saksalaiseen urkukirjallisuuteen. Seuraavassa muutamia huonosti tunnettuja säveltäjiä kokoelmien julkaisuvuosineen:

• Durocher (1733)
• Pierre Février (1734): kokoelmassa esiintyvät ranskalainen barokki ja italialainen galantti rinta rinnan.
• Jean-Odéo Demars (1735)
• J. Bodin de Boismortier (1736): neljässä ssä sarjassa on tosi osuvia karakterisointeja ja varsin galanttia musiikkia, osina mm. “La Caverneuse” (Luolainen/Luolassa asuja), “La Valetudinaire” (Raihnainen), “La Décharnée” (Laihtunut), “La Choquante” (Loukkaava), “La Puce” (Kirppu), “La Flagorneuse” (Imartelija), “La Veloutée” (Samettimainen), “La Frenetique” (Raivostunut).
• Bernard de Bury (1737)
• Ch.–A. Jollage (1738)
• Philippe-François Veras (1740)
• C. Harst (1745)
• Pierre-Claude Foucquet (1751)
• Charles Noblet (1757)
• Parant (1762)
• Dufour (n. 1770): musiikki on jo kieleltään uutta ja yksinkertaista, mm. “Les Forgeronts” (Sepät), “Les Colombes” (Kyyhkyset), “Petitte Ariette” (Pikku laulu), joka on liikuttava Albertin bassoissaan ja söpössä melodiassaan, “Les Matelots” (Merimiehet).

KOSKETINSONAATTI

Sonaatti oli pitkään lähinnä yhtyemusisoinnin muoto ja italialaiset käyttivät sitä nimikkeenä myös klaveerimusiikissa (Zipoli, Pasquini), mutta sen siirsi varsinaisesti klaveerille mielekkäässä (corellilaisessa) merkityksessä vasta saksalainen tuomaskanttori Kuhnau.

Christian Ritter (n. 1645–n. 1717) toimi urkurina Hallessa, Tukholmassa ja Dresdenissä. Hän käytti ensimmäisenä klaveeriteoksen yhteydessä nimeä sonatiini (d-molli; 1680-luku), joka on monitaitteinen ja jolla voisi olla otsakkeena aivan hyvin toccata.

Johann Kuhnau (1660–1722)

Johann_Kuhnau

Lajinimi sonaatti esiintyy ensi kerran Kuhnaun  kokoelmassa Neue Clavier-Übung (1692), jossa on seitsemän partitan lisäksi Sonata B: konserttomaisen aloituksen jälkeen seuraa nopa fugato, Adagio ja allegro sekä alun kertaus. Kokoelman Frische Clavier Früchte oder Sieben Suonaten von guter Invention und Manier auff dem Claviere zu spielen (“Tuoreita klaveerihedelmiä eli seitsemän hyvällä keksinnällä ja tyylillä varustettua sonaattia soitettavaksi klaveerilla”; Leipzig, 1696) sonaatit ovat 4–5-osaisia ja ne sisältävät yhteensä 31 osaa, joissa vain 11:ssä on otsake: “Adagio”, “Allegro”, “Molto Adagio”, “Aria”, “Vivace” tai “Ciaccona”. Muut “osat” ovat ilman otsaketta: esimerkiksi Suonata Priman neljästä osasta vain kahdessa on esitysmerkintä: I.— II. Adagio–III. Allegro–IV.—.

Kuhnau.son.1aKuhnau.son.1bKuhnau.son.1c

Musiikissa on vaihtelevia piirteitä stylus fantasticuksen mukaisesti: motiivisia tekstuureita, inventio-tyyppisiä osia, fuugia, aarioita, resitatiiveja, tanssiosia (menuetti, gigue, sarabande), konserttomaisia osia ritornelloineen, ciaccona. Kokoelmassa on siten koko 1600-luvun lopun muotomaailma edustettuna. Kokoelmasta otettiin peräti viides painos 1724, Kuhnaun jo kuoltua. Kuhnau vaikutti Bachiin ja eritoten Handeliin musiikillaan, jota hän pyrki säveltämään saksalaiseen tyyliin.

Musicalische Vorstellung einiger Biblischer Historien in 6. Sonaten (“Eräiden Raamatun tarinoiden musiikillinen esitys 6 sonaattina”; 1700) sisältää ohjelmallisia sonaatteja, jotka ovat samalla ensimmäisiä laatuaan; osien määrä on 3–8. Säveltäjä käyttää sonaateissa fuugia, koraaleita (“Aus tiefer Noth” [Syvyydestä huudan] sekä “Ach Herr mich armen Sünder” [Voi minua kurjaa syntistä], joka on tuttu Bachin Matteus-passiosta), tansseja, lamentoja, joissa hän ennakoi jopa Empfindsamkeit-tyyliä. Sonaatit ovat mestarillista musiikkia sekä keksinnässään että klaveristisessa toteutuksessaan.

Esitetyin sonaateista on avaava Suonata prima: Il Combattimento trà David e Goliath (“Daavidin ja Goljatin välinen taistelu”), jossa on kahdeksan osaa:

1) “Le bravate di Goliath” (Goljatin kerskailu) on marssi;

Kuh1
2) “Il tremore degl’ Israliti alla comparsa del Gigante, e la loro preghiera fatta a Dio” (Israelilaisten vapina heidän nähdessään jättiläisen sekä heidän rukouksensa Jumalalle) on lamenton ja koraalin yhdistelmä;

Kuh2
3) “Il coraggio di David …” (Daavidin rohkeus …) on tanssi;

Kuh3
4) “Il combattere fa l’uno e l’altro a la loro contesa” (Heidän välinen kiistelynsä ja taistelu) on battalia, kunnes Goljat kaatuu;

Kuh4
5) “La fuga de’ Filistei …” (Filistealaisten pako …) on fuuga;
6) “La gioia degl’ Israeliti per la loro Vittoria” (Israelilaisten ilo voiton johdosta) on giga;

Kuh5
7) “Il Concerto delle Donne in honor di Davide” (Naisten konsertti Daavidin kunniaksi) on battalia-tyyppinen;

Kuh6
8) “Il Giubilo comune, ed i balli d’allegrezza del Populo” (Yleinen riemu sekä kansan ilotansseja) on nopea menuetti.

Kuh7

Muut kokoelman sonaatit ovat:
• Suonata seconda. Saul malincolico e trastullato per mezzo della musica (“Saulin masennus ja piristäminen musiikin avulla”): käsittää neljä osaa ja avaus on musiikillisesti nerokas ennakoidessaan C. Ph. E. Bachin tyyliä;
• Suonata terza. Il Maritaggio di Giaccomo (“Jaakobin häät”) sisältää kahdeksan osaa;
• Suonata quarta. Hiskia agonizzante e risanato (“Kuolemaisillaan oleva ja uudelleen parantunut Hiskias”): kolme osaa;
• Suonata qvinta. Gideon Salvadore del Populo d’Israel (“Gideon Israelin kansan pelastajana”): seitsemän osaa;
• Suonata sesta. La Tomba di Giacob (“Jaakobin hauta”): viisi osaa.

Italialaisia ja ranskalaisia klaveerisonaattisäveltäjiä

Bernardo Pasquini (1637–1710) teki yhtä aikaa Kuhnaun kanssa klaveeriteoksia, joita hän kutsui sonaateiksi, vaikkeivat ole niitä aivan samassa mielessä. Hän julkaisi ensin neljä yksiosaista urku”sonaattia” (Rooma, n. 1697), sitten 28 sonaattia, jotka noudattavat kolmiosaista mallia allegro–andante–allegro (n. 1703/4) ja joista puolet on yhdelle, puolet kahdelle cembalolle, mutta joista on säilynyt vain kenraalibassostemmat.

J. J. Fux (1660–1741) sävelsi noin 52 sonaattia yhtyeelle ja klaveerille, joista useimmat ovat tyyppiä nopea–hidas–nopea ja fugaalisuus on niissä tärkeällä sijalla; lisäksi sonaateissa on sarabande- ja ostinato-osia (passacaglia. Sonaatteja ei ole voitu ajoittaa, mutta niillä on tärkeä osuus itävaltalaisen klaveerimusiikin kehityksessä.

Azzolino Bernardino Della Ciaja (1671–1755) toimi Sienan ja Pisan urkurina. Hän julkaisi Sonate per cembalo con alcuni Saggi, ed altri contrapunti di largo, e grave stile ecclesiastico per grandi organi opera IV (“Sonaatteja cembalolle sekä joitain näytteitä ja muita kontrapunkteja leveään, ankaraan kirkkotyyliin suurille uruille”; Rooma, 1727). Kokoelman kuusi sonaattia ovat neliosaisia kaavassa toccata–canzone–primo tempo–secondo tempo. Osissa  on esitysohjeita, esimerkiksi sonaattien ensimmäisissä toccatoissa ne ovat Largo, e sostenuto; Botta forte; Affetuoso; Lento, Appoggiato; Risoluto. I sonatan osat ovat Toccata. Largo e sostenuto–Canzone–Primo Tempo. Allegro–Secondo Tempo-Moderato. Sonaatteja hallitsee toccata-tyyli, fugeeraava tekniikka ja uusi italialainen vauhdikas konserttotyyli, jotka yhdistyvät maukkaasti. Molemmissa käsissä on runsain määrin murtosointukuvioita ja läpi klaviatuurin viuhuvia juoksutuksia. Seuraavassa VI sonaatin avaus-Toccatan fantastista nuottigrafiikkaa:

Della1della2

Jean Barrière (n. 1705–47) toi ensimmäisenä sekä soolosello- että klaveerisonaatin Ranskaan. Kokoelmassa Sonates et pièces pour le clavecin, Livre 6 (n. 1745) viisi ensimmäistä sonaattia ovat sovituksia V kirjan sonaateista viisikieliselle ranskalaiselle viululle, vain idiomatiikkaa on lisätty. Sonaatit ovat tyyppiä hidas–nopea–hidas–nopea/aaria; sonaatin nro 6 osat ovat Andante–Largetto–Aria amoroso–Adagio. Sonaatteja seuraa kuusi kappaletta, jotka on nimetty muusikoiden tai tuttavien mukaan, mm. “La Boucon”, josta tuli Mondonvillen vaimo. Musiikki on äärimmäisen rönsyilevää ja virtuoosista, paljon vaikeampaa kuin italialainen saman ajan sonaattikirjallisuus keskimäärin.

Bar1Bar2Bar3

Abbé Gravier, urkuri Bordeaux’ssa, julkaisi kokoelman Six sonates pour le clavecin (Pariisi, 1759), jonka sonaatit ovat 2–3-osaisia, ja ranskalaisia osia on vielä mukana italialaisessa sonaatissa:
• Sonata I: Adagio cantabile–Andantino–Tambourin 1–2;
• Sonata II: Spiritoso–Plainte (Grave, Amoroso);
• Sonata III: Allegro ma poco–Minuetto 1–2 (Andante);
• Sonata IV: Allegro–Air 1–2 (Affetuoso);
• Sonata V: Moderato–Chasse (Allegro assai);
• Sonat VI: Capriccio (Allegro)–Aria (Andante gratioso)–Giga (Presto) — .

Gravier1Gravier2Gravier3

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s