Myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin soitinmusiikki

Soittimia käytettiin keskiajalta lähtien vokaaliteoksissa korvaamaan tai kaksintamaan lauluosuuksia ja säestystarkoituksiin sekä maallisessa tanssimusiikissa, mutta soitinmusiikin varsinainen nousu alkaa vasta 1500-luvun taitteessa. Obrecht oli ensimmäisiä säveltäjiä, jolla on huomattava määrä soitinsävellyksiä; ne ovat enimmäkseen italialaistyyppisiä soitinchansoneita (canzona), joissa irtauduttiin renessanssi-chansonin formes fixes -kaavoista (vakiintuneista muodoista). Itsenäisiä soitinsävellyksiä alkoi ilmaantua, kun improvisaation ohella kappaleita ruvettiin nuotintamaan.

Sebastian Virdung (n. 1465–1511 jälk.)

Ensimmäinen kansankielinen maallikoille tarkoitettu soitinopas on Sebastian Virdungin Musica getuscht und ausgezogen (Kosketin- ja näppäilysoitinmusiikki; Basel, 1511).

800px-Virdung_Musikinstrumentenklassifizierung

Vird1Vird2 Vird3Vird5

Michael Pretoriuksen

Praetoriuksen Syntagma musicum (1618) oli seuraava merkittävä kirja, jossa esiteltiin soittimia systemaattisesti. Leimallista oli puhallinsoitinten suuri määrä vielä renessanssissa ja varhaisbarokissa. Soittimia käytettiin mielellään soitinperheittäin: saman soitinperheen soittimia oli 3–8 diskantista bassoon; toki käytettiin myös sekayhtyeitä.

Syntagma01 Syntagma06

Syntagma07 Syntagma08

Noin 1500 alkaen julkaistiin pelkille soittimille tarkoitettuja kokoelmia: tansseja, ricercareja, ranskalaisia chansoneita. 1600-luvun vaihteessa tapahtui vokaalimusiikissa mullistus, joka alkoi näkyä myös soitinmusiikissa, sillä myös siellä omaksuttiin vähitellen monodinen periaate (viulu- ja sinkkimusiikissa), konsertoivuus ja kenraalibasso. Soitinmusiikissa jatkui toisaalta 1500-luvulla alkanut kehitys, vokaalimusiikin mallien (motetti, chanson jne.) pohjalta säveltäminen soittimille. Soitinmusiikkia alettiin nyt ensi kertaa säveltää suuremmissa määrin, ja sille omistautuivat ennen muuta eräät klaveeri- ja viulusäveltäjät. Soitinmusiikin muodot eivät pitkään aikaan olleet kovin kiinteitä tai selkeitä, sillä säveltäjät käyttivät lajinimikkeitä epäsystemattisesti ja huolettomasti; voidaan kuitenkin erottaa renessanssin perinnettä jatkavat soitinmusiikin viisi pääluokkaa.

VOKAALITEOSTEN SOITINESITYKSET: INTABULAATIOT JA DIMINUUTIOT

Vokaaliteosten (motettien, madrigaalien, chansoneiden jne.) kokonaan soittimelliset esitykset olivat 1500-luvulla jo yleisiä, mikä näkyy myös julkaistuiden kokoelmien nimissä:

 Canzoni francese à 2 voci di Antonio Gardane, et di altri autori, buone da cantare et sonare (“Antonio Gardanen ja muiden tekijöiden 2-äänisiä ranskalaisia chansoneja laulettaviksi ja soitettaviksi”; Venetsia, 1539);
 Schöne auserlesene Lieder Hoch beruemten Heinrici Finckens, lustig zu singen und auf die Instrument dienstlich (“Korkeasti kuuluisan Heinrich Finckin valittuja hienoja lauluja ajankuluksi laulettavaksi ja myös soittimilla toteutettaviksi;” Nürnberg, 1536);
 Le Recueil des plus belles et excellentes chansons tant de voix que sur les instruments (“Kokoelma kauneimpia ja hienoimpia lauluja yhtä hyvin lauluäänille kuin soittimille”; Pariisi, 1576).

Intabulaatiot

Intabulaatiot olivat chansonien, motettien ja madrigaalien luuttu- ja klaveeritranskriptioita, joiden ornamentaatioista kasvoi esiin soittimien idiomatiikka, niille ominainen soittotyyli. Buxheimer Orgelbuch (n. 1470) on saksalainen urkumusiikkikäsikirjoitus, jonka yli 250 kappaleesta suuri osa on burgundilaisten chansonien sovituksia. Seuraavassa eräs niistä tabulaationa ja nykynotaationa:

487ab7591fa60ffee93ecac611b4b5bccc2d1c33 Bux1

Arnolt Schlickin (n. 1455–n. 1525) Tabulaturen etlicher lobgesang und lidlein (“Erinäisten ylistyslaulujen ja laulusten tabulointeja”; 1512) on vanhin painettu urkuintabulointiopus, jossa on 14 urkuteosta, 12 luuttulaulua ja 3 luuttukappaletta. Pierre Attaingnant (n. 1494–1551/2) julkaisi 1529–31 moniosaisen kokoelman urkumusiikkia, jossa on muutaman preludin ja messunosan lisäksi intabulaatioita uruille.

Heti musiikkipainamisen lähdettyä liikkeelle alettiin julkaista luuttutabulaatioita. Francesco Spinacinon (1400-luvun loppu–1507 jälk.) kaksiosainen Intabulatura di Lauto (1507) sisältää ricercareja ja mm. Josquinin vokaaliteosten sovituksia (Adieu mes amours). Giovanni Maria da Creman (fl. n. 1540–50) Intabulatura di Lauto. Libro Tertio (1508) on hävinnyt. Joanambrosio Dalzan (fl. 1508) Intabulatura di Lauto, Libro Quarto (1508) sisältää lähinnä tansseja. Vincenzo Capirolan (1474–1548 jälk.): luuttukäsikirjoituksessa (n. 1517) on 42 teosta, pääosin Josquinin (Missa “Pange lingua”), Ghizeghemin (De tous bien plaine) ja Obrechtin jne. vokaalisovituksia. Intavolatura deli madrigali di Verdelotto da cantare et sonare nel lauto (Venetsia, 1536) sisältää 20 Verdelot’n madrigaalin intabulointia sooloäänen kera.

Luys de Narvaez (n. 1500–1550 jälk.)

Narvaez’n Los seys libros del Delphin de música (“Kuusi kirjaa musiikin Delfoista”; Valladolid, 1538): sisältää Josquinin (Mille regrez), Gombertin ja Richafortin lauluteosten intabulaatioita, luuttulauluja, 14 fantasiaa, 4neljä muunnelmasarjaa sekä basse dansen. Seuraavassa ensin Josquinin suru-chanson, ssitten Josquinin intabulaatio ja sen nykyaikainen kitaratranskriptio:

Nar1Jos.MilleNar2 Nar.4

Diminuutiot

Diminuointi oli tekniikka piti osata: siinä olennaista oli nuottien jakaminen pienempiin arvoihin esityksissä ja intabulaatioissa. Jo 1500-luvun puolella mutta myös 1600-luvulla julkaistiin sekä a) diminuoinnin oppikirjoja että b) nuottikokoelmia, joissa tekijä esitteli tunnettujen teoksien diminuutioita omina töinään/sävellyksinään. Usein teokset sisälsivät sekä ohjeita että kokonaisten sävellysten diminuointeja. Tärkeimpiä diminuutio-opuksia eli käytännön oppaita ovat:

• Sylvestro Ganassi: Opera intitulata Fontegara (Venetsia, 1535)
• Diego Ortiz: Trattado de glosas (Rooma, 1553): näyte ensin intervallien sekunnista kvinttiin täyttämiseen, siten terssin mittaisen laskun lukuisia täyttömahdollisuuksia.

Ortiz kansi

Ortiz2

StreamGate-2
• Girolamo dalla Casa: Il vero modo di diminuir (Venetsia, 1584)
• Giovanni Bassano: Ricercate, passaggi, et cadentie (Venetsia, 1585)
• Richardo Rogniono: Passaggi per potersi essercitare nel diminuire terminatamente con ogni sorte d’instromenti. et anco diversi passaggi per la semplice voce humana (“Kulkuja esitettäviksi määrätietoisesti diminuoituina kaikenlaisilla soittimilla ja myös erilaisia kulkuja pelkälle ihmisäänelle”; Venetsia, 1592). Seuraavassa Rognionon kolme erilaista diminuutiota Crecquillonin chansonista “Nuori paimen” ja niiden ja muiden vastaavien koonti nykypartituuriksi:

Rogn.1Rogn.2Rogn.3Rogn.4Crecq-Rogniono.Ung gayCrecq-Rogniono.Ung gay2

Seuraavassa Andrea Gabrielin kosketinsoitindiminuutio eli jo uusi sävellys samasta Crecquillonin chansonista:
Crecquillon-Gabrieli,A.Un gay berger
• Giovanni Battista BovicelliRegole, passaggi di musica (Venetsia, 1594) sisältää mm. Palestrinan, Roren ja Merulon madrigaaalien ja kirkkoteosten diminuutioita.

7b68874f3c1f095c0bdec3dfb5b500e3b6ccb4a9
• Francesco Rognoni: Selva de varii passaggi secondo l’uso moderno, per cantare & sonare con ogni sorte de stromenti (Milano, 1620).

Lähempänä sävellyskokoelmia ovat Giovanni Bassanon Motetti, madrigali et canzoni francese diminuiti (Venetsia, 1591) sekä Giovanni Luca Confortin Passaggi sopra tutti li salmi … con il Basso sotto per sonare & cantare con Organo, ò con altri stromenti (Venetsia, 1607). Alla nuottisivuja Bassanon kokoelmasta:

Palestrina-dimin

SOITINMUSIIKIN TYYPIT

Soitinmusiikki jakaantuu intabulaatioiden ja diminuutioiden lisäksi viiteen päätyyppiin:
1) ricercare-tyyppi
2) canzona-tyyppi
3) variaatio-tyyppi
4) tanssisävellykset
5) improvisaatiosävellykset

1. RICERCARE-TYYPPI

Ricercare-tyypin edustajat olivat 1600-luvun loppuun saakka vokaalimotetin soittimellisia vastineita: kappaleissa on useita sektioita, jotka ovat temaattisen materiaalin suhteen homogeenisia. Tyypissä on useita alalajeja:
a) ricercare (=etsiä [uudelleen], yrittää),
b) fantasia (jos on imitoiva),
c) capriccio,
d) fuga,
e) fancy (Englannissa) ja
f) tiento (Espanjassa).

A. RICERCARE

Luuttu-ricercaret

Ensimmäiset ricercare-nimiset teokset löytyvät luuttutabulatuureista noin 1500. Laji aloitti historiansa improvisaatiokappaleena, mutta muuntui imitoivaksi noin 1530–40, jolloin se saavutti saman virtaavuuden ja taitteiden limittäisyyden kuin vokaalimotetissa.

Francesco Spinacinon luuttukirja (1507) sisältää ricercareja, joissa on paljon sekvenssejä ja tunnelman vaihdoksia, joten ne kuulostavat improvisaatioilta. Joanambrosio Dalzan luuttukirjassa (1508) on “kielten kokeilukappaleita” (Tastar de corde), joita seuraa “perässä tuleva ricercar” (Recercar dietro). Marco dall’Aquilan (n. 1480–1538) 1536 julkaistussa antologiassa on 3–4-äänisiä ricercareja ja fantasioita, minkä lisäksi hän teki lchanson- ja frottolasovituksia. Giovanni Maria da Creman kahdessa kirjassa (1546, 1548) on ricercareja, jotka perustuvat muiden teosten kommentoinneille.

Cr1 Cr2

Francesco da Milano (1497–1543) oli Italian etevimpiä luutisteja 1500-luvun ensipuoliskolla. Hänellä on neljä kirjaa luuttusävellyksiä (1536–47), joissa on 83 ricercarea. Ne ulottuvat vapaista teoksista useiden teemojen tiukkaan käsittelyyn ja imitointeihin.

Urku-ricercaret

Marco Antonio Cavazzoni (n. 1490–1570 jälk.) julkaisi ensimmäiset urkuricercaret ja vokaaliteosten intabulaatiot kokoelmassa Recerchari motetti canzoni, libro primo (Venetsia, 1523). Girolamo Cavazzoni (n. 1525–1577 jälk.) oli edellisen poika, joka kirjoitti 4–6-äänisiä ricercareja. Niissä polyfonisesti tiukat ja hieman vapaammat jaksot vuorottelevat urkumaisten passaggiojen kanssa. Seuraavassa moniteemaisen ricercaren alku G. Cavazzonin Libro Primosta (1542) modernina editiona:

Cavazzoni1 Cav2

Andrea Gabrieli (1510–86) oli Venetsian Pyhän Markuksen kirkon urkuri (1564–) ja Giovanni Gabrielin veljenpoika. Hän julkaisi postuumisti setänsä urkutuotannon viidessä niteessä. Niistä niteet 2–3 käsittävät 17 ricercarea (1595–6), joissa on pyrkimys materiaalin keskittämiseen ja johdonmukaiseen motiivisuuteen. Nide nro 4 on Canzoni alla francese et ricercari ariosi (1605), jossa on aiempiin vokaaliteoksiin (mm. chansoneihin) perustuvia ricercareja.

Claudio Merulo (1533–1604) oli Venetsian Pyhän Markuksen kirkon urkuri (1557–84), minkä jälkeen hän toimi Parmassa urkurina. Kokoelma Ricercari d’intavolatura d’organo (1567) aloittaa käytännön, jossa 8 tai 12 ricercarea julkaistaan kaikissa moodeissa; kaksi muuta ricercare-kirjaa ovat postuumeja (1607, 1608).

Cembalo-ricercaret

Venetsialaisen urkuricercarekoulun lisäksi oli olemassa napolilainen cembaloricercarekoulu. Ricercareja julkaistiin paitsi soolosoittimille myös stemmoina, jolloin niitä voitiin kyllä esittää klaveerillakin, mutta myös vokaali-, soitin- tai sekayhtyeillä. Myös Froberger (1656–58), Pachelbel ja J. Krieger julkaisiva ricercareja partituureina. Niissä näkyy taipumus pitkien aika-arvojen käyttöön ja antikisoivaan ilmaisuun, mikä jatkuu vielä J. C. F. Fischerin ja J. S. Bachin fuugateemoissa. Lisäksi syntyi didaktinen ricercare-kirjallisuus etenkin “à due” (bicinium), josta tunnetuimpia ovat Lasson Motetti et ricercari à due voci (1585), mutta joka jatkui 1600-luvun loppuun.

Giovanni de Macquen (n. 1550–1614) teosten alussa esitellään kaikki temaattinen materiaali, jota sitten kehitellään yhdessä. Giovanni Maria Trabacilla (n. 1575–1647) on kaksi kirjaa (1603, 1615), joissa kummassakin on 12 ricercarea; teemat esiintyvät niissä käännöksinä ja päällekkäisinä.

Jacquet de Buus (k. 1565) oli frankoflaamilainen, Venetsiassa ja Wienissä vaikuttanut urkuri, jonka kaksi kirjaa ricercareja (1547, 1549) ovat vokaalimotetin tapaisia: niitä voitiin laulaa, soittaa uruilla ja kaikenlaisilla soittimilla. Tässä traditiossa julkaisivat ricercareja mm. Willaert, A. Gabrieli (Madrigali et ricercari, 1589) ja Antonio Cifra (1584–1629) kokoelmassaan Ricercari et canzoni franzese (Rooma, 1619).

Christian Erbachin (1570–1635) ricercareissa Saksassa oli taipumus yksiteemaisuuteen, mikä näkyy sitten jatkossa saksalaisessa fuugassa. Johann Ulrich Steiglederin (1593–1635) kokoelmassa Ricercar Tabulatora (1624) on 12 teosta eri tyyleissä ja monenlaisia muotoratkaisuita.

Girolamo Frescobaldi (1583–1643)

Frescobaldi

Frescobaldi oli Ferrarassa syntynyt ja opiskellut (Luzzaschi) säveltäjä, joka asettui 1604 Roomaan, jossa hän toimi pääsääntöisesti Pietarinkirkon urkurina (1608–) ja oli poissa vain Brysselissä (1607–8), Mantovassa (1615) ja Firenzessä (1628–33). Hänellä oli oppilaita paljon, mm. Froberger (1637–41), minkä lisäksi vaikutus koko klaveerisoittoon myöhemmässä barokissa oli valtava Buxtehudea ja J. S.  Bachia myöten.

Hän oli loistava urkuri, cembalisti ja improvisoija: “perusti uuden tyylin soittaa, etenkin cembalolla … sitä, joka ei soita hänen tyylillään, ei arvosteta”. Ricercareissa on kekseliästä kontrasubjektin käyttöä. Frescobaldi julkaisi ricercaret partituureina: Recercari et canzoni francese (Rooma, 1615). Hän viljeli sekä venetsialaisia jakson ja teeman kerrallaan esitteleviä tyyppejä että napolilaisia 3–4:n teeman teoksia, joissa soggetti (teemat) ovat heti alussa.

Fr.1 Fr.2

Frescobaldi julkaisi klaveerikokoelman Capricci, ricercari et canzoni. Il primo libro (1626). Kokoelma Fiori musicali (“Musiikkikukkia”; 1635) sisältää kolme urkumessua, Messa della Domenica (“Sunnuntaimessu”), Messa delli Apostoli (“Apostolien messu”) ja Messa della Madonna (“Maria-messu”), joissa on pääpaino ehtoollisosisa. Ricercare-sävellyksissä on jo myös yksiteemaisia kappaleita sekä kromaattiseen teemaan perustuvia ricercareja. Musiikki on kirjoitettu neliäänisen partituurin muotoon alunperin, mutta se on toki realisoitu myös moderniksi urkupartituuriksi:

Fr1b Fr1c

Fr.1d

Frescobaldin jälkeen ricercareja julkaisivat vielä mm. Luigi Battiferri (1600/10–1682 tai myöh.; Bologna, 1669), Fabrizio Fontana (n. 1620–95; Rooma, 1677) ja Bernardo Pasquini (1637–1710), Frescobaldin seuraaja Roomassa, mutta 1600-luvun lopulla laji koettiin jo vanhanaikaiseksi. Johann Pachelbelin (1653–1706) ricercarit edustavat stile anticoa ja samalla matkalla myöhäisbarokin fuugaan.

B. FANTASIA

Fantasia oli alun perin luonnollisesti nimensä mukaisesti mielikuvituksen tuote, vapaa soitinkappale, mutta 1500-luvun puolivälissä se alkoi tarkoittaa motettimaista ja moniteemaista, imitaatiolle perustuvaa lajia. Fantasiassa vallitsee melodisen materiaalin suurempi vapaus verrattuna ricercareen. Teemat ovat keksittyjä, kun taas ricercaressa ne on joko otettu vokaaliteoksista tai muotoiltu niiden sisältämien teemojen tyylisiksi. Fantasiassa kehittyi taipumus monotemaattisuuteen, temaattiseen ekonomiaan sekä teemaharvennukseen, -tihennykseen ja -käännökseen.

Luuttufantasiat

Italiassa oli valtavasti luutisteja, sillä soitinta pidettiin “kaikkein jaloimpana soittimena” sen “soinnin suloisuuden” vuoksi. Francesco da Milanon neljässä kirjassa luuttusävellyksiä (1536–47) on 42 fantasiaa, joissa esiintyy jo tiukkaa imitointia. G. A. Castelionon julkaisema antologia (1536) sisältää Marco dall’Aquilan fantasioita, joissa on kehittynyttä 3–4-äänistä polyfoniaa. Giovanni Paolo Paladinon (k. 1566) luuttutabulatuurikirjojen (1549–60) fantasioissa on tiheää imitointia sekä teemojen harkittua kehittelyä. Giulio Abondante (fl. 1546–87) oli venetsialainen luuttuvirtuoosi, jonka V luuttukirjassa (1587) on 13 fantasiaa. Simone Molinaro (n. 1565–n.1615) oli genovalainen kirkkosäveltäjä ja luutisti, jonka Intavolatura di liuto libro primo (1599) sisältää Molinaron opettajan, Giovanni Battista Della Gostenan (n. 1540–98) 26 fantasiaa ja 15 omaa fantasiaa, jotka olivat populaareja pitkään ja edustavat jo kompleksia polyfoniaa. Giovanni Antonio Terzi (fl. n. 1580–1620) oli taitava soittaja, jonka kaksi luuttukirjaa (Venetsia, 1593, 1599) sisältävät teknisesti vaativimpia kappaleita.

Espanjassa on 1500-luvulla suuri määrä intabulaatioita soittimelle nimeltä vihuela de mano, joka on 6-kielinen, 2-kuoroinen luutun ja kitaran välimuoto. Sen viritys oli sama kuin modernin kitaran eli kvartteina, mutta kolmas kieli oli viritetty puoliaskel alemmaksi, jolloin sen ja neljännen kielen välinen intervalli oli suuri terssi: G C F A D G tai C F B♭ D G. Vihuelan kuva ja viritysohjeet MIlánin El Maestrosta sekä moderni vihuelan kopio:

Mi2 DSC05978

Fantasioita, joissa on vapaita ja imitoivia piirteitä, löytyy seuraavista kokoelmista:

Mi4 Mi5

• Luis Milánin (n. 1500–61 jälk.) El Maestro (1536) sisältää 40 fantasiaa eli on ajan laajin kokoelma fantasia-lajia; yllä kokoelman kolmas fantasia Milánin tabulatuurina ja modernina kitaratranskriptiona.
• Luis de NarváezLos seys libros del Delphin (1538) sisältää 14 fantasiaa, joissa on improvisaatiota ja pitäytymistä Josquinin/Gombertin vokaalityyliin.
• Alonso Mudarran (n. 1508–80) Tres libros de musica (1546) käsittää 27 fantasiaa, jotka olivat mallin asemassa.
• A. Enrico Valderrábanolla (n. 1500–57 jälk.) on kokoelma Silva de Sirenas (1547).
• Diego Pisador (n. 1509–57 jälk.): Libro de musica de Vihuela (1552).
• Miguel de Fuenllana (n. 1525–85/1605): Orphénica lyra (1554).
• Esteban Dazan (fl. n. 1575) El Parnaso (1576) sisältää 3–4-äänisiä fantasioita, joissa moodi on annettu (tono) ja joissa on peräkkäisiä imitaatiojaksoja.

Saksassa toimi Hans Neusiedler (1508–63), jonka Lautenbuch in zwen Theyl (1536) sisältää vapaaseen keksintään perustuvia fantasioita. Melchior Neusiedler (1531–91/2) oli edellisen poika, jonka kokoelmassa Teutsch Lautenbuch (1574) on fantasioita, tansseja ja sovituksia.

Englannissa soololuuttumusiikin “klassisena aikana” (1540–1620) julkaistiin yli 60 luuttukirjaa, joissa on noin 2000 kappaletta ja fantasia on tanssien ja muunnelmien ohella tärkein laji. Alfonso Ferrabosco vanh. (1543–88) oli italialaissyntyinen, Elisabetin hovissa palvellut muusikko (1562–), joka vakiinnutti luuttufantasian.

John Dowland 1563–1626)

G.Campi, Bildnis eines Lautenspielers Dow.1

Dowland oli englantilaisen myöhäisrenessanssin merkittävin luutisti ja suurimpia soitinsäveltäjiä. Hän oli (1579–84) Englannin Pariisin-lähettilään palveluksessa, jona aikana hän kääntyi katolisuuteen. Dowland sai Oxfordista ja Cambridgestä musiikin päästötutkinnon 1588, vieraili Saksassa 1594/5, opiskeli seuraavaksi Venetsiassa ja Firenzessä, toimi kuninkaallisena luutistina Tanskan hovissa 1598–1606, josta käsin hän vieraili Englannissa. Vasta 1612 Dowland palasi takaisin kotimaahan ja pääsi vihdoin hoviluutistiksi — mitä selitetään hankalalla luonteella. Toisaalta 1598 kirjoitettiin: “Dowland on sinulle kallis; hänen taivaallinen kosketuksena luutulla huumaa ihmismielen”.

Luutun viritys oli G-c-f-a-d-g1, vaikkakin 1590-luvulta lähtien lisättiin D-basso, ja 1604 alkaen Dowland soitti 9-kielistä luuttua. Häneltä on säilynyt noin 100 luuttusävellystä. Johnin pojan, Robert Dowlandin julkaisema Kokoelma Variety of Lute Lessons (Lontoo, 1610) sisältää teoksia monilta eri säveltäjiltä, myös isältä. Mukana on moniteemaisia, imitoivia ja kekseliäitä fantasioita, jotka vaativat soittajalta paljon ja ovat odisteita oppineisuudesta, osaamisesta ja mielikuvituksellisuudesta. Hän sävelsi myös In nomine -fantasian luutulle. Seuraavassa John Dowlandin “Luutun ritarin” hienoimpiin kuuluvan fantasian alku tabulatuurina ja nykytranskriptiona:

Dow2Dowland fant

Klaveeri- ja yhtyefantasiat

Fantasia esiintyy italialaisessa klaveerimusiikissa satunnaisesti 1500-luvun mittaan A. ja G. Gabrielilla, mutta sen päämestari on Frescobaldi kokoelmassa Il primo libro delle fantasie a quattro (1608), jossa on 12 imitoivaa teosta kaikissa moodeissa. Italialaisessa yhtyemusiikissa fantasia-nimikettä käytettiin jo Isaacin ja Josquinin kolmiäänisistä yhtyeteoksista. Quattro Fantasias di Giaches à 4 (1500-luvun loppu) ovat Giaches de Wertin kontrapunktisia yhtyeteoksia, joista viimeinen niistä on monotemaattinen fantasia La sol fa re miAdriano Banchierilla (1568–1634) on kokonaisuus Moderna armonica di canzoni alla francese … con l’aggiunta in fine di 2 fantasie (1612). Enimmäkseen fantasiat esiintyvät yksittäisteoksina kokoelmissa tai kokoelman otsakkeessa yhtenä lajina tyyliin Sinfonie, scherzi, ricercari, capricci et fantasie … (A. Troilo, 1608).

Ranskassa on sävellettyjä yhtyefantasioita ensi kerran Eustache Du Caurroy‘n (1549–1609) postuumissa kokoelmassa 42 Fantaisies, à III, IIII, V et VI parties (1610). Marin Mersenne (1588–1648) oli merkittävä teoreetikko, jonka iso kaksiosainen opus Harmonie universelle (Paris; 1636–7) sisältää soitintutkielmien lisäksi viittauksia useihin ranskalaisiin fantasioihin. Nicolas Métru’n (n. 1610–63 jälk.) kokoelmassa 36 Fantaisies à deux parties, pour les violles (1642) näkyy kontrapunktisen ajattelun laadukkuus. Louis Couperinin (1626–61) Fantaisies ou Duos (n. 1656) gamboille sisältää kontrastoivia soinnullisia ja tanssillisia jaksoja.

Englannissa fantasialla on erityisasema kosketinsoitinmusiikin lajina; usein nimenä on fancy (tai fancie), joka on mannermaisen ricercaren vastine; joskus myös se esiintyy nimellä voluntary (tai voluntarie). Lajia on useita tyyppejä: vapaita kontrapunktisia fantasioita, ostinatoteoksia (“heksakordifantasioita”), fantasioita lainatuista teemoista, vokaaliteosten sovituksia, ohjelmallisia sävellyksiä, opetuskappaleita.

William Byrd (1540–1623)

William_Byrd

Byrd loi Englannissa kosketinsoitinkielen, jota kaikki jäljittelivät: hän oli englantilaisen virginalistikoulun perustaja. Hän toimi (1572–) Kuninkaallisen kapellin urkurina ja laulajana. Byrdiltä on säilynyt yli 120 klaveerisävellystä. Hänellä on 7 fantasiaa (ennen 1590?), joissa on vanhaa polyfoniaa, tanssillista rytmiikkaa ja uutta improvisointia. Fantasiat ovat laajoja ja perusteellisia teoksia, samalla oppineita ja arvaamattomia kekseliäisyydessään. Erikoisuutena ovat fantasiat Ut, mi, re sekä Ut, re, mi, fa, sol, la.

The Fitzwilliam Virginal Book (n. 1600) on huomattavin englantilaisen cembalomusiikin kokoelma, jossa on 297 teosta ajan kaikilta tärkeiltä säveltäjiltä. My Lady Nevells Booke (1591) sisältää vain Byrdin klaveerimusiikkia (42 sävellystä) ja on sikäli toinen hänen musiikkinsa päälähde, jossa on myös kaksi fancie-teosta ja kaksi imitoivaa voluntarie-sävellystä. Seuraavassa jälkimmäisestä kokoelmasta ensimmäiset sivut fantasiasta Ut, re, mi, fa, sol, la sekä A Fancie:

By1 By2

John Bull (n. 1562–1628) oli Kuninkaallisen kapellin jäsen (1585–) ja urkuri (1591–). Hän aiheutti 1601 sensaation soittamisellaan ulkomailla. Bull emigroitui katolisuutensa vuoksi 1613 mantereelle, ensin Brysseliin hoviurkuriksi ja (1617–) ja sitten Antwerpenin katedraalin urkuriksi. Häneltä on säilynyt noin 150 klaveerisävellystä, joukossa 15 fantasiaa, joista suurin osa on ajalta 1613 jälkeen, joten ne heijastavat Sweelinckin vaikutusta. Niissä on kolme heksakordifantasiaa ja kaksi Palestrinan madrigaalin mukailua.

Orlando Gibbons (1583–1625) toimi Kuninkaallisen kapellin urkurina (1605–) ja hänestä tuli Oxford-tohtori 1622. Hänen klaveerimusiikkinsa on vakavaa ja virtuositeetti on pidättyvää. 10 fantasiaa ovat kontrapunktisesti ankaria.

Giles Farnaby (n. 1565–1640) oli virginalisti, jolla on 52 teosta Fitzwilliamissa, joukossa 11 fantasiaa, jotka ovat taidokkaan muodonnan ja yllätyksellisyyden yhdistelmiä.

Englantilainen kamarifantasia (n. 1580–1650/80)

Englannissa consort oli yhtyeen yleisnimi.

1) Consort oli nimitys sekä kamarisoitinyhtyeelle että sille kirjoitetulle musiikille. Soittimina olivat lähes poikkeuksetta vain gambat.
Whole consort tarkoitti saman soitinperheen soittimia, yleensä gamboja (diskantti-, tenori- ja bassogamboja).
Broken consort tarkoitti eri perheiden soittimia: mm. Thomas Morleyn kokoelmassa Consort Lessons (1599) soittimina ovat huilu, diskantti- ja bassogamba, luuttu, bandora ja sisterni.

2) Lyyraviola eli lyyragamba oli englantilaisten eräs erikoisuus: sillä voitiin soittaa kaksoisotteita ja sointuja, ja lyyratyyli oli kontrapunktisen consort-tyylin lisäksi englantilaisen musiikin yksi kolmesta peruslajista.

3) Division-käytäntö oli kolmas alalaji: soittaja(t) improvisoi(vat) nopeita kulkuja ground-basson päälle.

In nomine -sävelitykset

In nomine -sävelitykset olivat englantilaisten erityislaji: ne ovat motettimaisia soitinteoksia, jotka perustuvat Tavernerin Gloria tibi Trinitatis -messun (Kunnia sinulle Kolminaisuus) antifoni-melodialle Benedictus-osasta, jossa se esiintyy tekstillä “In nomine” cantus firmuksena. In nomine -sävellyksiä tekivät mm. Christopher Tye (n. 1500–72/3), Robert White (n. 1535/40–74), Ferrabosco vanhempi, Byrd, O. Gibbons, Jenkins, M. Locke ja Purcell.

Seuraavassa Alfonso Ferrabosco vanhemman (1543–88) In Nomine I -teos, jossa näkyy päämelodia pitkinä aika-arvoina toiseksi ylmimmässä Cantus-äänessä:

Ferra1Ferra2Ferra3

Fantasia/fancy oli tärkein yhtyemusiikin laji Purcelliin asti. Tunnusomaisia piirteitä ovat vapaa teemakeksintä, soitinten idiomatiikan huomioon otto; lisäksi esiintyy kontrastoivia teemaläpivientejä, imitaatiotaitteita, homofonisia, tanssillisia ja toccatamaisia lisiä. Kaikki äänet ovat samanarvoisia, joten laji kiinnost yläluokkaisia amatöörejä, jotka soittivat omaksi nautinnokseen. Niipä fantasiat eivät sisällä vulgaaria virtuosisuutta, solismia, sillä ovat sivistynyttä keskustelua ja edellyttävät “consort-etikettiä”. Lähes kaikki merkittävät säveltäjät tekivät yhtyefantasioita.

Byrdin 10 teosta à 3–6 ovat englantilaisen fantasian keskeisteoksia; huippuna on toinen 6-ääninen fantasia, jossa on romanesca-basso, galliard-rytmi, antifonista homofoniaa ja imitaatiota (n. 1590). John Coprario (n. 1575–1626) oli hoviluutisti ja -gambisti, joka opetti mm. W. Lawesia. Hänen fantasiansa olivat tärkeitä lajin kehitykselle; joukossa on 12 teosta kahdelle bassogamballe ja uruille sekä peräti 49 fantasiaa à 5. Lisäksi hän sävelsi 23 fantasiasarjaa à 3–4, joissa fantasiaa seuraa kaksi tanssiosaa. John Ward (1571–1638) kirjoitti 20 fantasiaa à 5–6, joista osa perustuu madrigaaleille. Alfonso Ferrabosco nuorempi (ennen 1578–1628) sävelsi 34 fantasiaa à 4–6. Thomas Tomkinsilla (1572–1656) on 15 fantasiaa à 3, 4 à 6.

Orlando Gibbonsin 26 fantasiassa à 2–à 6 on leimallista kontrapunktin tiukkuus ja keksinnän kukoistavuus; erikoisuutena ovat fantasiat, joissa on kontrabassogamba, sekä kaksiääniset bassogambafantasiat. Seuraavassa hänen 6-äänisen fantasiansa nro alkua:

Gibb1Gibb2Gibb3

Christopher Simpson (k. 1669) laati tärkeän opaskirjan The Division-Viol, or The Art of Playing Ex tempore upon a Ground (Lontoo; 1659, II p. 1667). Hän sävelsi myös 12 fantasiaa à 3, The Monthes (Kuukaudet; 1660-l), jotka lienevät kuukausien ensimmäinen sävelitys, vaikkakaan ne eivät ole ohjelmallisia pikkutarkasti Vivaldin tapaan vaan karakterisoivia. Lisäksi hänellä on neljä fantasiasarjaa à 4.

John Jenkinsin (1592–1678) elämä oli vaikeaa sisällissodan varjossa, mutta musiikkinsa tyylikkyyden, helppouden ja edistyksellisyyden jännittävän yhdistelmän ansiosta häntä arvostettiin ja hän pääsi hovivirkaan 1660. Jenkins sävelsi lähes 100 fantasiaa à 3–à 6. Lisäksi hänellä on 55 fantasia-airia à 2–3 ja fantasia-sarjoja 46 à 2–4. Musiikki on lyyristä ja parhaimmillaan 4–6-äänisissä fantasioissa. William Lawes (1602–45) sävelsi 15 fantasiaa à 4–à 6 sekä 16 fantasiasarjaa à 4–à 5. Matthew Locke (1621/2–77) teki sarjoja 2–4:lle äänelle, joissa tanssiosien lisäksi on fantasia-avausnumero. Hänellä on kuusi sarjaa à 4, joiden osina ovat fantasia–courante–ayre–saraband.

Purcellin fantasiat (1680) ovat lajinsa viimeisiä edustajia. Hänellä on 12 fantasiaa à 3–4, Fantazia upon one Note à 5 (= c1), joka sävelletty ehkä soittotaidottomalle ystävälle, sekä In Nomine à 6 ja à 7, joissa sävelmä toimii cantus firmuksen. Purcell käytti tässä vanhahtavassa lajissa englantilaisia tempomerkintöjä “brisk”, “slow”, “drag”. Useimmat fantasiat jakaantuvat neljään taitteeseen (myös 2- ja 7-taitteisia löytyy). Fantasiat sisältävät vahvaa emotionaalis-dramaattista kromatiikkaa,ja ovat polyfonisesti mestarillisia: niissä esiintyy kaksin- ja kolminkertaista kontrapunktia, inversiota, augmentaatiota – ne summaavat englantilaisen polyfonisen tradition. Seuraavassa yhden nuotin ympäröimän viisiäänisen fantasian partituuria:

Pur1Pur2Pur3

Mannermainen fantasia

Jan Pieterszoon Sweelinck (1562–1621)

Jan_Pieterszoon_Sweelinck-1

Englantilainen virginaalitaide siirtyi mantereelle osittain, kun Peter Philips (1560/1–1628) tuli Belgiaan (1590), jossa hän toimi Brysselin hovikapellin urkurina (1597–). Philips oli opiskellut Italiassa, joten hän toi englantilais-italialaisen osaamisen Flanderiin; tosin myös Bull saapui Flanderiin 1613. Sweelinck sai hyvän pohjan virginalisteilta ja venetsialaisesta musiikista (C. Merulo, G. Gabrieli), ja hän välitti tämän eteenpäin oppilailleen (Scheidt, J. Praetorius, Scheidemann, Schildt), joten hän oli samalla saksalaisen urkumusiikin perustajia. Sweelinck toimi Amsterdamissa urkurina (1580–).

Sweelinck sävelsi 12 fantasiaa, joista kaksi varhaista on ostinato-fantasioita eli ne perustuvat lyhyen aiheen toistolle imitaation sijaan; muissa fantasioissa vallitsee monotemaattisuus. Hänellä on neljä kaikufantasiaa muodossa: imitaatio, kaikuja ja toccata. Fantasiat ovat laajoja ja kontrapunktisesti komplekseja muotoja. Ne ovat usein kolmiosaisia kestosuhteissa 2:1:1 tai 1:1:1; myös kaksiosaisia 3:2 ja 1:1 esiintyy. Fantasia super: Ut, Re, Mi, Fa, Sol, La  on heksakordifantasia ja kaksiosainen suhteessa 3:2. “Fitzwilliam-fantasiassa” suhde on 1:1:1: siinä on pitkä teema, hädin tuskin kontrasubjektia. Teos alkaa heti ahdolla ja vastauksena on teemakäännös; 1. taitteessa teeman kolmea fraasia yhdistellään; 2. taite alkaa biciniumina jota seuraa tricinium; 3. taite alkaa teema-ahdolla suhteessa 3:1; sitten on strettoja ja lopuksi vapaa päätös kuvioituksineen.

Fantasia Chromatica on laskevalle lamentoteemalle perustuva sävellys, jossa on yhdestä kahteen kontrasubjektia teemalle, sen ahto (stretta), harvennus uusine kontrasubjekteineen, tihennys ja sen ahto sekä vielä kaksinkertainen tihennys. Tämä tyyppi on myöhemmän barokkifuugan edeltäjiä.

Sw1Sw2Sw3Sw4Sw5

Saksassa 1500-luvun alkupuolella syntyi joitain yksittäisiä urkufantasioita säveltäjinä Hans Kotter (n. 1480–1541) ja Leonhard Kleber (n. 1495–1556), mutta vasta Hasslerilla on suurenmoinen Fantasia Ut re mi fa sol la.

Samuel Scheidt (1587–1654) oli Sweelinckin oppilas (1608–9) ja toimi Hallessa urkurina (1603–), kapellimestarina (1620–) sekä musiikinjohtajana (1628–). Tabulatora nova (1624) on kolmiosainen klaveerimusiikin kompendium, jossa on laulu- ja tanssisovituksia, variaatioita, fantasioita, toccatoja, fuugia ja liturgisia teoksia. Fantasia à 4 Voc. super “Io son ferito lasso” (Palestrinan madrigaalista: “Voi, olen haavoittunut”), Fantasia super ut re mi fa sol la sekä Fantasia à 4 super: “Ich ruf’ zu dir, Herr Jesu Christ” (“Sinua huudan, Herra Jeesus Kristus”) ovat suuria, Sweelinckin traditiota jatkavia teoksia. Heinrich Scheidemann (n. 1596–1663) kirjoitti virtuoosisia fantasioita, joiden tekijyys on tosin kiistanalainen.

Johann Jakob Froberger (1616–67) on oikeastaan jo keskibarokin säveltäjä, mutta kahdeksassa fantasiassaan (yksi heksakordifantasia ja yksi fantasia ostinatoon “sopra Sol, La, Re”) ja 14 ricercaressaan hän jatkaa vanhoja lajeja Sweelinckin ja Frescobaldin hengessä. Fantasiat (Libro secondo; 1649) ovat monitaitteisia ja teematransformaatiolle perustuvia; “Heksakordifantasiaa” (Libro secondo, 1649) pidettiin esimerkillisenä, “täydellisenä opinkappaleena” (Athanasius KircherMusurgia Universalis, 1650) ja vielä Mozart kopioi sen itselleen.

C. CAPRICCIO

Capriccio on vielä vapaampi laji kuin fantasia ja alun perin improvisaatiotyyppinen, mutta perustuu silti imitaatiolle myöhemmässä muodossaan. Nimi ilmaantui noin 1560 Italiassa (kapriisi = oikku, päähänpisto). Usein synonyymeiksi käsitettiin nimikkeet capriccio, ricercar, canzone, fantasia, inventione, toccata, preludi — eli vasta myöhemmän kehityksen tulos näytti, mitkä lajit jäivät improvisoiduiksi tai vapaiksi, mitkä saivat imitoivan ja kontrapunktisen luonteen. Capriccio oli Praetoriuksen määritelmän mukaan useiden peräkkäisten fuugataitteiden/fuugien vapaa muodostelma, kun taas noin 1700 capriccio käsitettiin etupäässä stylus fantasticus -lajiksi eli vapaaksi, improvisatoriseksi tyyliksi.

Varhaisia kokoelmia ovat Giovanni Maria Trabacin Il secondo libro de ricercate & altri varij capricci (Napoli, 1615) ja G. Pulitin Fantasie, scherzi, et capricci da sonarsi in forma di canzone (Venetsia, 1624). Vincenzo Ruffon (n. 1510–87) Capricci in musica à tre voci (Milano, 1564) ovat soitinyhtyeelle ja sikäli ensimmäisiä lajissaan. Jousiyhtyeille ja luutuille tehtiin 1600-luvun mittaan jonkin verran capriccioja, mutta varsinaisesti se alkoi tarkoittaa klaveerimusiikin lajia: varhaisimpia tekivät G. Gabrieli, Macque, Trabaci ja A. Banchieri.

Frescobaldin kokoelmassa Primo libro di capricci fatti sopra diversi soggetti, et arie in partitura (Rooma, 1624) sekä kolmessa myöhemmässä capricciossa (1637) on canzonen rytmistä elävyyttä ja ricercaren kontrapunktista ankaruutta sekä myös ohjelmallisuutta: Capriccio sopra il cucho (“Käkikukunta-kapriisi”i), Capriccio cromatico ja Capriccio di durezze (“Riitasointujen kapriisi”) ovat harmonisesti rohkeita; Capriccio sopra la battaglia (“Taistelukapriisi”) perustuu fanfareille, Capriccio pastorale on kolmijakoinen kehtolaulu; Capriccio sopra la SpagnolettaCapriccio sopra la bassa fiammenga (“Kapriisi flaamilaiseen bassoon”) ja Capriccio del soggetto scritto sopra l’aria di Roggiero perustuvat tutuille kansanomaisille melodioille.

Tarquinio Merulan (n. 1590–1665) Un cromatico overo capriccio primo tuono per le semituoni (“Kromaattinen kappale eli puoliaskelia käyttävä kapriisi ensimmäisessä moodissa”) on Frescobaldi-vaikutteinen. Alessandro Poglietti (k. 1683) oli wieniläinen hoviurkuri, jonka Compendiumissa (1676) on “allerhand Capricen, so auf dem Instrument, unterschiedliche Harmonias, sowol der Vögl, als anderen Klang imitieren” (“kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä soitettavaksi, erilaisia yhteissointeja, lintujen ja muiden sointien matkimista”): mm. Capriccio per lo rossignolo sopra il ricercar (“Kapriisi satakielelle ricercaren päällä”) ja Capriccio vber dass Hennen Geschreij (“Kukonlaulukapriisi”), joka on imitoiva.

Saksassa kapriiseja kirjoittivat Italiassa opiskelleet säveltäjät. Johann Jacob Frobergerin (1616–67) Libro quarto (1656) ja Libro di capricci, e ricercari (Wien, 1657/8) sisältävät 18 kapriisia, joissa on temaattisen työn ja muuntelun rikkautta; joissain teoksissa on teemoja hänen opettajaltaan Frescobaldilta. Johann Caspar Kerll (1627–93) sävelsi suosikkiteoksen Capriccio sopra il cucùJohann Heinrich Kittel (1652–82) oli Dresdenin hovikapellin urkuri, Kuhnaun opettaja. Hänen kokoelmansa Tabulatura Num: 12 Praembulorum mit einem Capriccio von eben 12 Variationen; durch alle Claves und Tonos (1682) — on Bachin Wohltemperiertes Clavier I:n varhaisin edeltäjä.

Ker1Ker2Ker3

D. TIENTO

Tiento tai tento on espanjalainen luuttu- ja urkuteostyyppi, jossa on imitaatiota fantasian löyhän rakenteen tapaan.

Antonio de Cabézon (1500–66) oli Kaarle V:n ja Filip II:n sokea hoviurkuri, jonka sävellyksistä iso osa löytyy Hernando-pojan julkaisemassa kokoelmassa Obras de música para tecla, harpa y vihuela (“Musiikkiteoksia kosketinsoittimelle, harpulle ja vihuelalle”; Madrid, 1578). Se sisältää 29 tientoa, joissa on 3–4 teemaa ja taitetta, motiivit ilmaantuvat, muuntuvat ja häipyvät, vapaita vaiheitakin on, teemojen diminuutioita, esiintymisiä eri karaktereissa, tekstuureissa.

Aguilera de Heredia (1565–1627) oli Saragossan urkuri, jolta on säilynyt 17 sävellystä. Osa niistä on tientoja, joiden joukossa esiintyy myös lajia falsas, jotka ovat rohkean kromaattisia teoksia. Manuel Rodrigues Coelho (1555–1635) oli portugalilainen urkuri mm. Lissabonissa ja Filip III:n hoviurkuri (1603–22). Kokoelmassa Flores de musica (1620) on 24 tentoa aina kolme kussakin moodissa, ja ne ovat kuin monitemaattisia ricercareja.

Francisco Correa de Arauxo (1584–1654) 

hqdefault

Correa de Arauxo/Araujo toimi Sevillassa urkurina (1599-1633). Häneltä on tärkeä iberialaisen urkumusiikin julkaisu Libro de tientos … intitulado Facultad organica (1626), jossa on 62, viiteen eri vaikeuasteeseen luokiteltua tientoa. Ne muodostavat varhaisbarokin espanjalaisen urkumusiikin huipennuksen. Seuraavassa tientoa ja batallaa, härkätaistelumusiikkia, yhdistävä tiento, joka perustuu Moralesin batallaan (= taistelu): Tiento tercero de sexto tono sobre la primera parte de la ‘Batalla de morales’, joka on nro 23 yhteensä 69 kappaleen kokoelmasta.

Cor kansi Arau3

Arau1Arau2

2) CANZONA-TYYPPI

Canzona on ranskalaisen chansonin italialainen nimitys ja sen soitinvastine. Kyseessä on yleensä ricercare-tyyppiä sektionaalisempi imitaatio-laji, tosin tyylillisesti kirjavampi, rytmisesti kevyempi ja tanssillinen verrattuna ricercareen. Sen ilmaantuminen on seurausta ranskalaisen chansonin suuresta suosiosta.

Canzon (alla) francese oli lajin nimi alkuvaiheessa. Canzoni francese da cantare et sonare (“Ranskalaischansoneja laulettavaksi ja soitettavaksi”; Venetsia, 1539) on eräs ranskalaisten chansonien italialaiskokoelma. Soitinversioissakin on näkyvissä vokaalichansoneille tyypillinen daktyylirytmi aloituksessa. Muita piirteitä ovat imitaatioalun jälkeinen imitaatio- ja homofonia-taitteiden vuorottelu, kolmijakoisten tanssillisten taitteiden sisältyminen kontrastina alla breve -aloitukselle sekä toistorakenteet (esim. ABCC).

Canzon da sonare -lajinimeä (= “soitettava laulu”) käytettiin niinikään, mikä viittaa erityisesti soittamiseen ja soitinkappaleeseen. Monissa canzoneissa on nimi, joka otettu jonkin ylhäisen suojelijaperheen sukunimestä (esim. La Capriola), säveltäjän itsensä (La Guamina) tai kollegoiden nimistä jne. tai sitten se viittaa sävellyksen karakteristiikkaan tai musiikilliseen sisältöön (mm. La Cromatica).

Yhtye-canzoneita sovitettiin soolosoittimille: A. Cifran kokoelmasta Ricercari et canzoni franzese (Rooma, 1619) painettiin samalla sekä stemmakirjat yhtyeelle että klaveeripartituuri.

Luuttu- ja klaveericanzonat

Luuttuintabulaatioita ranskalaisesta chansonista tehtiin Francesco Spinacinon kahdesta kirjasta Intabulatura de Lauto (Venetsia; 1507) lähtien 1500-luvun alkupuolella runsaasti: mm. da Milanoda CremaMelchiore de Barberiis (n. 1500–49 jälk.), jolla on ensimmäiset alkuperäiscanzonat ilman vokaalista mallia (1546). Yhtyecanzonien sovituksia luutulle tekivät 1590-luvulla mm. Giovanni Antonio Terzi ja Molinaro. Alessandro Piccininillä (1566–1639) on canzoneja myös alkuperäisteoksina (kokoelmissa 1623, 1639).

Tärkeämpiä ovat kuitenkin kosketinsoitincanzonat säveltäjillä M. A. Cavazzoni (1523) ja G. Cavazzoni, jolla on kokoelma Intavolatura cioe recercari canzoni himni magnificati (Venetsia; 1543). Anrea Gabrielilla on 13 ranskalaisten chansonien urkusovitusta (V kirja; 1605) ja VI kirja Canzoni alla francese (1605), joissa koristeluiden lisäys tuottaa Lasson, Crequillonin ja Janequinin alkuperäisteoksista (mm. Martin menoitUng gai bergier) idiomaattisia ja virtuoosisia urkukappaleita. Keskeisteoksia on lisäksi Canzon Ariosa (1596).

ag1ag2ag3

Giovanni Gabrieli sävelsi myös muutamia klaveericanzoneja. Claudio Merulolla: on kolme kirjaa canzoneita uruille (1592, 1606, 1611), joissa ranskalaisten chansoneiden sovitusten lisäksi on omien yhtye-canzonien sovituksia sekä alkuperäisteoksia uruille. Vincenzo Pellegrinin (k. 1630), Milanon katedraalin musiikinjohtajan (1611–) kokoelma Canzoni de intavolatura d’organo fatte alla francese (Venetsia; 1599) sisältää tempon ja tahtilajin suhteen eriytyviä kolmiosaisia canzoneja omiin teemoihin. Trabacin kokoelmassa Ricercate, canzone francese (Napoli; 1603) on seitsemän canzonea, joissa esiintyy teemojen hienoa rytmistä muuntelua. Antonio Cifran kahdessa kirjassa (1619) on sekä moniteemaisia että muunnelmacanzoneja.

Frescobaldi loi napolilaisten ja kotikaupunkinsa Ferraran (mm. E. Pasquini, 1560–1620) säveltäjien vaikutuksesta muunnelmacanzonan, jossa vähintäänkin kahdessa taitteessa käsitellään yhden tai useamman teeman melodisia ja/tai rytmisiä muunnoksia. Frescobaldin canzoneja löytyy useammasta lähteestä (1615–45), mm. Fiori musicali -kokoelmasta niitä on yhteensä 27. Canzoneissa on useita jaksoja, joissa yksinkertaisia teemoja muunnellaan moninaisin tavoin.

Bernhard Schmidin (1535–92) poika Bernhard nuorempi julkaisi kokoelman Tabulaturbuch (Straßburg; 1607), jossa nimitetään italialaisten yhtyecanzonien intabulaatioita “Fugen (oder wie es die Italiener nennen) Canzoni alla Francese” (“Fuugia [tai kuten italialaiset niitä nimittävät] ranskalaisia chansoneja”). Froberger sävelsi kuusi klaveericanzonaa, jotka ovat yksiteemaista muunnelmatyyppiä Frescobaldin traditiossa; eräät niistä ovat varsin laajoja monijaksoisia teoksia. Vielä KerllBuxtehude ja jopa Bach kirjoittivat italialaisvaikutteisia canzoneja Frescobaldin tyyliin.

Yhtyecanzonat

Canzonat soitinyhtyeille olivat alkujaan vokaaliteosten instrumentaalisovituksia, kunnes niistä kehittyi oma yhtyemusiikille suoraan sävelletty jopa 10–12-ääninen laji. Varhaisin tunnettu soitinyhtyecanzona on Nicola Vicentinon (1511–76) kokoelman Madrigali à cinque voci (Milano; 1572) sisältämä Canzona da sonare, La bellaGiacomo Vincenti (k. 1619) julkaisi flaamilaisten ja ranskalaisten säveltäjien chansoneja kokoelmana Canzon di diversi per sonar con ogni sorte di stromenti (Venetsia; 1588) yhtyeelle.

Varhaisvaiheessa keskuksia olivat Brescia, Milano, Cremona säveltäjinä mm. Brescian tuomiokirkon urkuri Florentio Maschera (n. 1540–n.1584; ensijulkaisu 1582) sekä Venetsia, Rooma, Bologna ja Napoli. Monikuorotekniikan soveltaminen kirkollisten vokaaliteosten lisäksi soitinyhtyecanzonaan vei sen uudelle linjalle. Anrea Gabrielilla on Ricercar per sonar à 8 kokoelmassa Concerti (1587). Gioseffo Guami (n. 1540–1611) oli ehkä Willaertin oppilas Venetsiassa, jossa hän toimi urkurina (1588–91), seuraavaksi Luccan katedraaliurkurina ja opetti mm. Banchieria. Hän julkaisi lukuisia canzoneita, joissa kaksikuoroisuus on näkyvissä. 1580 lähtien sävellettiin myös soitinyhtyeille nimellä canzon da sonar (A. ja G. Gabrieli).

Giovanni Gabrieli (n. 1553/6–1612)

Giovannista tuli setänsä Andrean jälkeen Pyhän Markuksen kirkon ja samalla Scuola di San Roccon urkuri 1585. Hän oli venetsialaisen sävellyskoulun merkittävin edustaja. Gabrielin muusikot, etenkin sinkin ja pasuunan soittajat, olivat aikansa parhaita virtuooseja. Hän oli ensimmäisiä merkittäviä soitinmusiikin säveltäjiä, canzonan ja sonaatin tärkeimpiä kehittäjiä. Gabrielilla on kaksi suurta soitinmusiikkikokoelmaa.

Sacrae Symphoniae (1597) on ihmeellinen emotionaalisessa laajuudessaan, tekstuurien vaihteluissaan, uloskirjoitetuissa virtuoosikoristeissaan ja soitinvärien käytössään. Se sisältää 45 vokaaliteoksen lisäksi 14 canzonaa ja kaksi sonaattia à 6–15. Kokoelman viidessä ensimmäisessä 8-äänisessä canzonassa havaitsee riippuvuuden ranskalaisesta chansonista. Seuraavassa alkua teoksesta Canzon septimi toni à 8, josta näkee alun daktyylirytmin ja imitaation ennen kuin edetään jaksojen välisiin suurehkoihin vaihteluihin tekstuurissa ja rytmiikassa:

G7G8G9

Sonata pian e forte à 8 on tunnetuin soitinsävellys, vaikkei se ollutkaan ensimmäinen sävellys, jossa on dynamiikkamerkintöjä, on se silti ensimmäisiä sellaisia (Banchierin echo canzona on edelliseltä vuodelta). Teos on kahdelle kuorolle à 4: sinkki ja kolme pasuunaa, viulu ja kolme pasuunaa.

G1G2G3

Imitoivat, tanssilliset, motiivitoistoiset ja homofoniset jaksot vuorottelevat viidessä 10-äänisessä yhtyecanzonassa. Canzon in echo duodemici toni à 10 käyttää jälleen kahta kuoroa à 5 sinkeille ja pasuunoille. Sonata octavi toni à 12 kahdelle kuusiääniselle kuorolle on jo itsenäisempi soitinsävellys ilman tuntuvaa suhdetta chansoniin. Canzon per sonar quarti toni à 15 on matala ja arvokas sävellys.

Canzoni e Sonate julkaistiin postuumisti (1615). Siinä on käytössä basso continuo sekä vallitsee aiempaa suurempi vapaus vokaalisesta canson-lähtökohdasta. Kokoelmassa on 21 soitinteosta à 5–22, joista 16 on canzoneja ja viisi sonaatteja. Esityksissä tarvitaan viulujen (gambojen), sinkkien ja pasuunoiden lisäksi kahdet urut. Canzon XVII à 12 on briljantti teos kolmelle kuorolle, joissa jokaisessa on sinkkii ja viulu sekä kaksi nimeämätöntä soitinta (luultavimmin pasuunoita). Sonata XVIII à 14 käyttää kahta kuoroa, joissa on kaksi sinkkiä ja kolme pasuunaa, sekä kolmas kuoro, neljän pasuunan coro grave, joka antaa syvää soinnillisuutta, virtuoosisuutta ja kaikuja teokselle. Sonata XIX à 15 on sävelletty kolmelle kuorolle, joissa jokaisessa on ylinnä viulu ja alaäänet todennäköisesti pasuunoille. Sonata XX à 22 on viisikuoroinen juhlava teos (vaikkapa Roccon juhliin). Sonata XXI con tre violini on pienyhtyeteos kolmelle viululle ja continuolle: se on ehkä ensimmäinen teos, joka tutkii viulun vokaalista kvaliteettia. Seuraavassa Canzon XVII à 12 (1615) alkua:

G4G5G6

Giovanni Battista Grillo (k. 1622) pääsi 1612 Roccon urkuriksi ja oli ehkä Gabrielin oppilas, sillä kokoelma Sacri concentus ac symphoniae à 6, 7, 8, 12 (Venetsia; 1618) on Gabrielin mallin (1597) mukainen. Giovanni Priuli (n. 1575–1629) vei monikuoroisuuden Itävaltaan, jossa hän oli Grazissa arkkiherttua Ferdinandin palveluksessa ja myöhemmin Wienissä (1614/5–). Hän oli Gabrielin oppilas, joka sävelsi kirkkomusiikkia ja soitincanzoneja kokoelmaksi Sacrorum concentuum (1619). Pietro Lappi (n. 1575–1630) työskenteli Bresciassa (1593–) kapellinjohtajana ja sävelsi soitincanzoneja yhden kirjan Canzoni per sonar (1608)

Jos Italiassa canzonen kehitys liittyy soitinsonaatin, kirkko- ja kamarisonaatin syntyyn, Saksassa se liittyy fuugaan. Samuel Scheidtin kokoelma Paduana, Galliarda … (Heidelberg; 1621, 1622–27) sisältää laulumelodioista muokattuja 4–5-äänisiä canzoneja. Saksassa sävellettiin yhtyecanzoneja vielä pitkälle 1600-luvulle asti (Schein, Hammerschmidt jne.).

Canzonasta sonaatiksi

Monien myöhempien säveltäjien canzoneissa tapahtuu liukuma sonaattiin. Sonata-nimitystä käytettiin vapaista moniosaisista sävellyksistä, joissa oli useita, tavallisimmin kaksi sooloääntä continuon kera, joskus vain yksi (useimmiten sooloviulu). Se syntyi lajina, kun yhtyecanzoneja kirjoitettiin pienille kokoonpanoille kenraalibasson kera ja sooloääniin sovellettiin uutta monodista laulutyyliä. G. Gabrieli oli ehkä ensimmäinen sonaatissaan XXI (1615) kolmelle viululle ja basso continuolle.

Varhaiset sonaatit olivat soitinmonodioita, joissa soittimen idiomatiikka otettiin huomioon, ja ne olivat luonteeltaan vapaasti ekspressiivisiä. Vuoteen 1650 mennessä sonata-nimike korvasi canzona-nimen, kun monodia ja continuo olivat lyöneet itsensä läpi. Sonata oli aluksi myös synonyyminen sinfonia-nimikkeen kanssa, joka rupesi kuitenkin merkitsemään avauskappaletta oopperalle, konsertille, laajalle kirkkomusiikkiteokselle sekä myös aarian tai kantaatin soitinjohdantoa.

Käyttö, soittimet, levinneisyys

Sonata da chiesa -lisänimi (“kirkkosonaatti”) tuli siitä, että sonaatteja käytettiin usein väliaika- tai siirtymämusiikkina kirkossa, sillä niitä soitettiin epistolan luvun jälkeen tai ehtoollisen aikana (epistola- ja elevaatiosonaatit) sekä erityisesti vesperin päätösmusiikkina. Silti kirkkosonaatteja käytettiin myös hoveissa/kamareissa, joten 1700-luvulla da chiesa -liite jäi pois sonaatista.

Hoveissa useimmiten päämies soitti jotain instrumenttia, ja hovisäveltäjä, joka toimi musiikinopettajana, teki ruhtinaalle/kuninkaalle mukavia soittokappaleita, jotka saivat lisänimen sonata da camera (“kamarisonaatti”), kun mukana oli tanssiosia. Aateliskodeissa soitettiin ystävien kesken ja omaksi virkistykseksi sonaatteja (molempia tyyppejä). Samoin sonaatti toimi musiikkina collegiumeissa, kotikonserteissa ja myös julkisissa konserteissa, vielä pöytämusiikkina kahviloissa ja oluttuvissa ja puutarhoissa sekä teattereissa väliaikamusiikkina.

Sonaatin nousu liittyy viuluperheen ilmestymiseen, joka oli alkanut salaperäisesti 1520-luvulla: viola da braccio -perheen soittimet, joihin viulukin kuuluu, erosivat 6–7-kielisistä viola da gamba -soittimista sikäli, ettei niissä käytetty nauhoja, niissä oli tavallisesti vain neljä, joskus etenkin alkuvaiheissa viisi kieltä ja niitä soitettiin kehoa vasten.

violadabracciocoltellini

Varhainen viola da braccio ja 4-kieliseksi “normalisoitunut” versio, myöhempi alttoviulu.

vl_albanus-fr-sm vdgd_Jaye-frsm-1

Viulu ja viola da gamba.

Bresciassa rakennettiin vahvaäänisiä viuluja tekijänä Gasparo da Salò alias di Bertolotti (1542–1609). Cremonassa pyrittiin pehmeään suloisuuteen: Andrea Amati (ennen 1511–ennen 1580) sekä poika Hieronymous Amati (n. 1556–1630) loivat kuuluisan Amati-rakentajasuvun.

Lisäksi suosittu soitin oli sinkki eli cornetto, joka on käyrä, kartiomaisesti porattu, maljamaisella suukappaleella varustettu puu- tai luusoitin, sekä trumpetti, vuosisadan lopulla myös oboe ja poikkihuilu eli flauto traversoKenraalibasson realisoivat urut, cembalo variantteineen, chitarrone (= “bassoluuttu”, 14 kuoroa tai kieltä), teorbi (= “basso- tai baritoniluuttu”), jossa oli 12 kuoroa, luuttu, kitara ja/tai harppu; bassolinjasta huolehtivat gamba, sello, fagotti, pasuuna jne. Tosin chitarronea, teorbia ja arkkiluuttua saatettin pitää jopa synonymeinä tai saman soittimen eri versioina.

Three_cornetts

Cornetto muto (jossa suukappale on irroitettavissa), cornetto curvo ja cornetto diritto; 

2006AP8627_jpg_ltheorbo_bass_lute_medium_variegated_baroque_lutearchlute_tieffenbrucker_front

Chitarrone, teorbi ja arkkiluuttu.

Kustantaminen alkoi kukoistaa sonaatin tulon myötä: kustantajat saattoivat itse tehdä menestyvien säveltäjien teoksista omia laittomia uudelleenpainatteita; lisäksi niitä saattoivat sponsoroida ruhtinas/hallitsija, joku kirkollinen tai korkea-arvoinen suojelija. Tärkeimpiä kustantajia olivat Gardano, Amadino, Magni, Vincenti ja Sala Venetsiassa; Monti Bolognassa; Roger ja Le Cène Amsterdamissa; Walsh Lontoossa; Le Clerc ja Boivin Pariisissa.

Sonaattisäveltäjiä oli runsain määrin eri puolilla pohjois-Italiaa: Milano, Cremona, Mantova, Modena, Parma, Bologna, Venetsia. Sonaatteja löytyy barokkiajalta lähes 10.000: noin 300 säveltäjää, joista noin 105 Italiassa, 90 Saksassa, 45 Englannissa, 40 Ranskassa ja 20 muissa maissa.

Säveltäjiä

Giovanni Battista Riccion (fl. n. 1609–21) Divine lodi (“Taivaallisia ylistyksiä”; Venetsia, 1612–21) sisältää kolme kirjaa moniosaisia canzoneja diskanttisoittimelle (1–2 viulua, nokkahuilua) ja bassosoittimelle (pasuuna) continuon kera. Tarquinio Merula (n. 1590–1665) oli cremonalainen säveltäjä, jolla on peräti neljä kirjaa (1615–51) sonaatteja ja canzoneita, joissa näkyy asteettainen vaihdos canzonasta sonaatiksi: Il primo libro delle canzoni à 4 (Venetsia; 1615), Il secondo libro delle canzoni da suonare à 3 & b. c. (Venetsia; 1631–3/39), Canzoni overo sonate concertate per chiesa e camera à 2–3, libro terzo (Venetsia; 1637). Opuksen 17, neljännen kirjan (Il quarto libro delle canzoni da suonare A Doi, & à Tre; Venetsia, 1651) nimisivulla puhutaan vielä vain “soitettavista canzoneista,” mutta sisällysluettelossa on kuitenkin jo kolme sonataa ja yksi sinfonia:

Me1 Me2

 

Salamone Rossi Hebreo (1570–1630)

Rossi oli mantovalainen juutalaisviulisti, joka oli suhteissa hoviin, muttei voinut syntyperänsä vuoksi olla kapellin jäsen. Hän julkaisi historian ensimmäisen vokaaliyhtyekirjan continuon kera (II madrigaalikirja, 1602). Hän julkaisi neljä kirjaa soitinmusiikkia (1607–22), joista kolme ensimmäistä on pääosin kahdelle viola da bracciolle tai cornetolle chitarronen kera, joitakin à 4–5 ja viimeinen kirja on kahdelle viululle chitarronen kera.

Il primo libro delle sinfonie et gagliarde a tre, quattro, & à cinque voci … Per sonar due Viole, overo doi Cornetti & un Chitarrone, o altro instrumento da capo (Venetsia, 1607) sisältää 27 kappaletta, joista 20 on sinfoniaa à 3–5, yksi sonaatti, kuusi gagliardaa sekä yksi balletto. Tässä ei ole vielä continuoa; sinfonioissa on kaksi tai kolme kerrattavaa jaksoa. Toisessa kirjassa (1608) on 35 kappaletta, joista yhä valtaosa on sinfonioita ja lopuksi kolme canzonaa per sonar à 4. Seuraavassa kokoelmasta Sinfonia grave à 5:

Ros1 ros2

III kirja (1613?/23) alkaa jo kuudella sonaatilla, minkä lisäksi siinä on yhdeksän sinfoniaa ja tansseja: sonaatit ovat kaksiosaisia ja noin 50 tahtia pitkiä. Sonata prima detta La Moderna (“Sonaatti I, Moderniksi kutsuttu”) käyttää uutta dissonoivaa tyyliä, mutta muut sonaatit ovat muunnelmateoksia (8–9 variaatiota): Sonata III sopra l’aria della RomanescaSonata IV sopra l’aria di RuggieroSonata VI in dialogo detta la Viena (kahden jousisoittimen dialogi). IV kirja (1622) sisältää nyt peräti 12 sonaattia, kuusi sinfoniaa ja tansseja kahdele viululle ja chitarronelle. Neljä sonaateista on kerrattavia kaksiosaisia muotoja, loput kahdeksan variaatioteoksia.

Ros.moderna

Giovanni Paolo Cima (n. 1570–1622/30)

Cima toimi urkurina ja musiikinjohtajana Milanossa. Hän julkaisi kokoelman Concerti ecclesiastici … & sei Sonate per Istrumenti a due, tre, quattro … con la partitura per l’Organo (Milano, 1610), jossa on kuusi innovatiivista sonaattia viululle tai sinkille; kaksi niistä on lajinimellä capriccio ja ne ovat Andrea-veljen säveltämiä.

Giovanni Paolo sävelsi jo myöhemmin niin suosituksi tulleille kokoonpanoille: viulu ja basso à 2, kaksi viulua ja basso à 3, joka on siten tavallaan ensimmäinen “triosonaatti”. Tässä kokoelmasta Sonata per Cornetto & Trombone, over Violino & Violone:

Cima1Cima2Cima3

Dario Castello (fl. 1600-l alku)

Cast.kansi Cast4Cast5

Castellosta ei tiedetä muuta kuin että hän johti Venetsian P. Markuksen puhaltajaryhmää.Hän julkaisi kaksi kirjaa (1621, 1629), joissa on 12 + 17 konsertoivaa sonaattia. Jälkimmäinen miistä on Sonate concertate in stil moderno per sonar nel organo overo clavicembalo con diversi istrumenti, a 2. 3. & 4. voci, libro secondo (1629). Castelloa arvostettiin kovin, sillä musiikkia painettiin uudelleen 1640–50-luvuilla Venetsiassa ja Antwerpenissä.

Sonaateissa on laajoja virtuoosisia soolojaksoja: niissä on 5–6 jaksoa, jotka erottuvat fermaateilla ja kadensseilla. Castellon sonaatit ovat modernin sonaatin lähtökohtateoksia, sillä ne eivät ole enää fuugia, variaatioteoksia, kaksiosaisia rakenteita eivätkä sarjoja, vaan laajoja, monitaitteisia ja kontrastoivia teoksia. Basso-osuus on kirjoitettu kaksiäänisenä partituurina eli ilmeisesti urkuri kaksinsi ensiviulun osuuden eräissä sonaateissa. Castello oli varhaisimpia säveltäjiä, jolla tahtiviivat on merkitty stemmoihin. Hän käyttää ensimmäisenä jo myös esitysmerkintöjä: adasio, alegra/o, presta/o — muita merkintöjä: solo, pian, f.

Seuraavassa näytettä hänen hurjan virtuoosisesta tyylistään sonaatissa nro 10 toisesta kirjasta stemmoina; ylempänä kaksi nykypartituurin sivua:

Cas1Cast2Cast3

Francesco Turini (n. 1589–1656)

Turini syntyi Prahassa ja toimi keisari Rudolf II:n urkurina, kunnes hän tuli 1615 Italiaan, jossa työskenteli urkurina Bresciassa (1620–). Kokoelmassa Madrigali … con alcune Sonate a due, et a tre. Libro primo (Venetsia, 1621) on neljä soitinteosta; reprinttiin (1624) on lisätty vielä kaksi soitinkappaletta. Sonata à 2: cantabile-avaus on jo kaukana canzonasta. Sinfonia à 3 on toinen kirjan soitinteoksista

E tanto tempo ormai. Sonata a Tre (“On jo kauan aikaa siitä kun”) tarjoaa viisi muunnelmaa laulusta, jota moni muukin on sävelittänyt. Il Corisina. Sonata a Tre perustuu bassoaiheeseen, jolle keksitään vasta-aiheiksi uusia teemoja. Sonata à 3 (1624) on Turinin tärkein ja laajin teos: se käsittää noin 150 tahtia, jotka jakaantuvat neljään, kadenssien erottamiin osiin. Se alkaa jo Corellia ennakoiden pidätyksillä ja Grave-esitysohjeella.

Giovanni Battista Fontana (k. 1630)

Fontanasta ei tiedetä paljoa muuta kuin, että kuoli Venetsiassa samassa 1630 ruttoepidemiassa kuin myös H. Amati ja A. Grandi. Häntä pidettiin omana aikanaan loistavana virtuoosina: maine oli sama Venetsiassa “kuin Orfeuksella Thebassa”. Hän työskenteli myös Padovassa ja Roomassa. Fontana oli ensimmäisiä, jotka sävelsivät sonaatteja yhdelle tai useammalle viululle ja continuolle.

Sonate a 1. 2. 3. per il Violino, o Cornetto, Fagotto, Chitarone, Violoncino o simile altro Istromenti (Venetsia, 1641) sisältää 18 sonaattia, joista kuusi on sooloviululle, kolme kahdelle viululle, kolme viululle ja fagotille, viisi kahdelle viululle ja fagotille ja yksi kolmelle viululle sekä b.c.:lle.

Fo1

Fontana on sonaateissaan ehkä merkittävin varhaisbarokin viulusäveltäjä, sillä virtuoosityylin lisäksi hallitsi myös cantabile-tyylin. Sonaatit ovat useiden pienten kontrastoivien sektioiden muodostamaa mosaiikkia, ne ovat kaikki erilaisia, useimmiten 4–5-taitteisia kokonaisuuksia ja konsertoivia. Eräissä sonaateissa jokin jakso palaa, sonaatissa XIV muotokaava on ABCDCBE. Toisaalta löytyy sonaatteja, jotka ovat lähes läpisävellettyjä (sonaatit II–III). Tyylissä on paljon epätavallisuuksia, yllättävää ja fantastista: ideoiden vaihtumista ja yhtäkkisiä pyrähdyksiä passaggeihin. Seuraavassa kokoelman sonnaati nro 2 sooloviululle ja basso continuolle:

Fo2 fon4

Biagio Marini (1597–1665)

Marini syntyi Bresciassa, pääsi 1615 viulistiksi P. Markuksen kirkkoon, oli taasen 1620–23 taas Bresciassa ja Parmassa, toimi 1623–45 Neuburgin hovissa Tonavan liepeillä, minkä lisäksi hän työskenteli myös Brysselissä ja Düsseldorfissa sekä kävi välillä Italiassa; hän kuoli Venetsiassa.

Affetti musicali. Opera prima. Nella quale si contiene, Symphonie, Canzon, Sonate Balletti, Arie, Brandi, Gagliarde & Corenti. à 1. 2. 3. Acomodate da potersi suonar con Violini Corneti & con ogni sorte de Strumenti Musicali (Venetsia, 1617) on varhaisin kokoelma, jossa kaikki teokset on kirjoitettu viululle. Opuksen sävellyksiä hallitsee ihmisääntä ja mielenliikutuksia (= affetti) jäljittelevä soittimellinen koristelu. Kokoelma sisältää 27 teosta: 11 sinfoniaa, kolme sonaattia, kolme ballettoa, kolme canzonaa, kaksi ariaa, kaksi brandoa (= “miekkatanssi” ja branlen, 1500-luvun populaaritanssin italialainen vastine), gagliardan ja capriccion. Opuksessa on seitsemän teosta viululle, bassolle ja b.c.:lle, 14 trio-teosta (2 viulua, basso ja b.c.), viisi viuluduettoa b.c.:n kera sekä yksi viuluteos b.c.:n kera. Marini on siten Ciman ohella ensimmäinen säveltäjä, joka kirjoitti sooloviululle. Osa teoksista on taas kaksiäänisenä urkupartituurina basso principalen stemmassa. Teoksessa La Foscarina. Sonata à 3. Con il Tremolo esiintyy tremoloefekti seitsemän vuotta ennen Monteverdiä. Teosten nimien takana on kuuluisia henkilöitä Monteverdin ympärillä ja venetsialaisia aatelisperheitä.

07Ponte1 Ponte2

Sonate, symphonie, canzoni, pass’mezzi … à 1. 2. 3. 4. 5. & 6. voci, per ogni sorte d’instrumenti … opera ottava (Venetsia, 1629): laajimpia viuluopuksia 1600-luvulla ja käsittää 69 teosta: 17 sonaattia 1–3:lle viululle ja b.c.:lle, mm. Sonata sopra la Monica, joka perustuu populaarilauluun ja toistuu ritornellomaisena. Opus vie viulutekniikkaa eteenpäin: siinä on kaksoisotteita, scordaturaa (poikkeusviritystä), jossa ylin kieli on e2:n asemasta c2. Seuraavassa Sonata sopra “la Monica” -teoksen alkua:

Ma1Ma2Ma3

Diverse generi di sonate, da Chiesa, e da Camera A due, Trè, & à quattro.. Libro Trezo. Opera XXII (Venetsia, 1655) sisältää tansseja, kuusi sonaattia ja passacaglian. Kyseessä oli ensimmäinen opus, joka selvästi teki eron kahden sonaattityypin välillä. Kamarisonaatit olivat tansseja siten, että Balletto primo on variaatioita tanssiteemasta ja 4. variaatio on corrente; Balletto secondo sisältää osat Entrata grave–Balletto allegro–Gagliarda–Corrente–Retirata; Balletto terzo ja Balletto quarto ovat yksiosaisia kahden repriisin kokonaisuuksia. Kirkkosonaatit ovat kolmiosaisia kokonaisuuksia kaksoisviivoin jaettuina, jotka on varustettu tempomerkinnöin ja varustettuina merkinnöillä Prima, Seconda, Terza Parte. Silti näiden välillä ei välttämättä ollut suurta eroa ja ne menivät päällekkäin: kamarisonaatti lähentyi tanssisarjaa eikä ollut niin työstetty, kun taas kirkkosonaatti oli vakavampi ilmeeltään ja polyfonisemmin kirjoitettu.Opus on hienoa musiikkia ja italialaisen viulumusiikin varhaisia suursaavutuksia.

Carlo Farina (1600–1640/9?)

Farina Mantovassa ja työskenteli pääosin Saksassa (Dresden, Danzig). Hän julkaisi Dresdenissä 1626–28 viisi kokoelmaa soitinmusiikkia: tansseja, canzoneja, sinfonioita, sonaatteja ym. Hän oli varhaisimpia viuluvirtuooseja, joka kehitti viulutekniikkaa ja käytti ensimmäisenä mm. pizzicato- ja col legno -tekniikoita.

Hän julkaisi 10 sonaattia, joista eräät ovat laajoja; niissä ilmenee taipumus toistaa lyhyitä kuvioita, mm. Sonata detta La Capriola à 3 (I: 22; 1626), Sonata detta la Franzosina à 2 (I: 24; 1626) ja Sonata detta la Desperata à 2 (“Epätoivoiseksi sanottu”; V: 16; 128), jossa on kaksoisotteita.

Giovanni Battista Buonamente (k. 1642)

Buonamente toimi Mantovassa, kunnes hän siirtyi 1622 Wieniin, 1627 Prahaan ja1630 Assisiin. Hän julkaisi viulumusiikkia neljä kirjaa (1626–1637), joissa on sonaatteja, sinfonioita ja tansseja pääosin kahdelle viululle ja basso continuolle. Näissä teoksissaan hän on italialaisen sonata da cameran perustajia. Buonamente aloitti linjan, joka johti Merulaan, Cazzatiin, Legrenziin ja Corelliin.

Andrea Falconieri (1585/6–1656)

Falconieri syntyi Napolissa, toimi luutistina pohjois-Italian kaupungeissa 1610–39, minkä jälkeen hän seurasi Trabacia Napolin kuninkaallisena kapellimestarina.

Il Primo Libro di Canzone, Sinfonie, Fantasie, Capricci, Brandi, Corrento, Gagliarde Alemane, Volte per Violini, e Viole, overo altro Stromento à uno, due, e trè con il Basso Continuo (Napoli, 1650) sisältää 58 teosta, joista 32 on à 3, 14 à 2, 12 à 1; jokaisessa kokoonpanossa on canzonia, sinfonioita ym. ja ohjelmateoksia. Bataglia de Barabaso yerno de Satanas on nimensä mukaan helvetillistä musiikkia.

Canzona, sinfonia, fantasia ja capriccio ovat suunnilleen samoja asioita: 2–4-taitteisia kokonaisuuksia, joissa jokainen taite kerrataan. Ne eivät liity niinkään pohjoisitalialaiseen sonaattiperintöön kuin Salamone Rossin ja Buonamenten sinfoniaan.

3) VARIAATIO-TYYPPI

Muunnelmamuoto oli erityisesti espanjalaisen ja englantilaisen myöhäisrenessanssin jatkoa kolmine alalajeineen, jotka määritteli jo melkein kaikki Diego Ortiz traktaatissaan Tratado de glosas (“Ornamentaatio-opas gambistille”, 1553):

1) cembalisti soittaa sointuja, joiden päällä gambisti improvisoi vapaasti (on vapaan improvisaation ja chaconnen yhdistelmää);
2) improvisaatio cantus firmuksen (hengellinen tai maallinen sävelmä) päällä;
3) tunnetun moniäänisen laulun, motetin, chansonin tai madrigaalin solistinen koristelu niin, että pääosan stemmoista soittaa cembalisti.

ESPANJA

Narváezin luuttukirja (1538) on ensimmäinen julkaisu, jossa on muunnelmateoksia, diferencias: mm. Diferencias sobre Guárdame las vacas (“Muunnelmia laulusta Vartioi lehmiä”), joka on espanjalainen, italialaiseen romanesca-bassoon perustuva kansanlaulu. Diferencias sobre el Conde Claros (“Muunelmia laulusta Claroksen kreivi”) seikkailee basso ostinaton, melodiavariaation ja harmoniamallin hyödyntämisen välimaastossa.

Narvaez

Valderrábanon luuttukokoelmassa (1547) on Pavana con diferencia, joka on folian edeltäjä. Valderrábano kirjoitti lisäksi  kaksi sarjaa Diferencias sobre el Conde Claros, joissa on 46 ja 72 variaatiota.

Cabezon on eräs varhaisimpia variaatiolajin edustajia (n. 1550–). Hän teki yhdeksän sarjaa diferencias, joissa yhdistyvät ornamentaatio- ja cantus firmus -variaatiotekniikat. Teoksia ovat mm. Diferencias sobre las vacasDiferencias sobre el canto de Cavallero (“Muunnelmia ritarin laulusta”) ja La Pavana Italiana.

Ca1Ca2Ca3

ENGLANTI

Englantilaiset virginalistit suosivat erityisesti variaatiomuotoa: he käyttivät lyhyitä, useimmiten harmonisia ostinatoja, joiden päälle sommiteltiin variaatioita ja joiden tärkein muoto oli ground. Lisäksi tehstiin muunnelmia suosituista lauluista: The Woods so wildeWalsinghamThe Maidens SongGoe from my Window jne.

Laulumuunnelmissa melodia voi säilyä koskemattomana ylä- tai väliäänessä ja vaihdella niiden kesken tai sitä voidaan koristella ylä-äänessä. On myös mahdollista, ettei koko melodia esiinny ollenkaan jossain muunnelmassa, vaan siihen viitataan vain harmonian tai basson välityksellä. Tunnetuin kokoelma Fitzwilliam Virginal Book (1620) sisältää variaatioteosten lisäksi pavaneja ja laulusävellyksiä.

Byrd sävelsi 15 variaatiosarjaa, joissa melodia on pääosin koskemattomana ylä-äänessä, harvemmin väliäänessä tai koristeltuna. The Woods so Wild käsittää 14 muunnelmaa, joiden loppupuolella irtaannutaan melodiasta basson pysyessä enimmäkseen samana. Walsingham on laajimpia muunnelmateoksia (22 variaatiota), sekoitus c.f.-variaatioita ja ornamentoivaa variointia, sillä melodia on enimmäkseen koskemattomana ylä- tai väliäänessä. The Bells on eräs monista ground-sävellyksistä ja perustuu kaksisäveliseen bassoaiheeseen c–d. Muita ground-malleja olivat c–d–c–c, g–d–g–c–g, g–f–e–d–c sekä a–e–f–e–g–c–d-e–a, joka on lähellä romanescaa.

Wal1Wal2Wal3

Morleyn Goe from my window -muunnelmien seitsemännessä variaatiossa tapahtuu huomattavaa muuntumista ja melodiasta irroittautumista.

Cantus firmus -variaatiot

Tässä muunnelmatyypissä melodia esiintyy koskemattomana jossain äänessä. Bull teki erinäisiä c.f.–muunnelmia katolisiin kirkkosävelmiin: Christe RedemptorGloria tibi TrinitasSalvator Mundi ja MiserereO. Gibbonsin teos The woods so wilde on c.f.- ja ornamentaatiovariaatioiden rajamailla; välillä melodia lähes häipyy, mutta on enimmäkseen kuultavissa.

Kun virginaalitraditio siirtyi mantereelle, se sai keskeiseksi jatkajakseen Sweelinckin oppilaineen, jotka sävelsivät koraalien tai kansanlaulujen pohjalta variaatioteoksia. Sweelinck sävelsi 25 koraalivariaatiota, joissa on 1–6 muunnelmaa. Seitsemän variaatioteosta pohjautuu populaarilauluihin (3–8 muunnelmaa), mm. Mein junges Leben hat ein End ja Unter der Linden grüne; viisi muunnelmateosta käyttää tanssisävelmiä. Teokset ovat enimmäkseen c.f. -variaatioita, vaikka toisinaan myös melodian kuviointia esiintyy.

Mein1Mein2Mein3

Scheidt julkaisi käänteentekevän, koraali- ja kansanlaulumuunnelmia sisältävän urkusävellyskokoelman Tabulatura nova (1624), jossa on 25 pääosin muunnelmamuotoista teosta. C.f. -muunnelmissa teema on eri äänissä pitkinä aika-arvoina ja lähes koskematon, vaikkakin se joskus hajoaa fragmenteiksi, ja muut äänet ovat usein motiivisia niin, että motiivit on irroitettu koraalista. Sarjat Wir gläuben all an einen Gott (4 muunnelmaa) ja Vater unser im Himmelreich (9 muunnelmaa) on lähellä koraalipartitaa. Muita ovat Warum betrübst du dich, mein Herz (12 muunnelmaa), Da Jesus an dem Kreutze stund (6 muunnelmaa), passamezzo-variaatiot (12 muunnelmaa, Weh, Windchen, weh (12 muunnelmaa), Ach du feiner Reiter (7 muunnelmaa) belgialaisiin kansanlauluihin sekä Est-ce Mars (10 muunnelmaa) ranskalaiseen lauluun.

Sc1Sc2Sc3

Jehan Titelouze (1563–1633) julkaisi lähes 100 vuoden tauon jälkeen ranskalaista urkumusiikkia kahtena kokoelmana. Kokoelman Hymnes de l’Eglise pour toucher sur l’orgue avec les Fugues et Recherches sur leur Plain-chant (1623) 12 hymniä ovat koraalivariaatioita Scheidtin tapaan. Myöhempi Le Magnificat, ou cantique de la Vierge pour toucher sur l’orgue, suivant les huit tons de l’Eglise (1626) sisältää motettimaisia/ricercarmaisia sovituksia.

Ti1Ti2Ti3

Ornamentaatiovariaatiot

Koristeltu melodia esiintyy tavallisesti ylä-äänessä. Näitä ovat varsin pitkälle diminuutio-oppaiden sävellykset (ks. edellä). Bullin Walsingham on ehkäpä mielikuvituksellisempi kuin Byrdin versio, sillä Bull koristelee enemmän laulumelodiaa, on virtuoosisempi, klaveristisesti monipuolisempi ja teos sisältää peräti 30 variaatiota.

Bull1Bull2

Giles Farnaby (n. 1560–n. 1620) on koristelevien variaatioiden tärkeimpiä edustajia Englannissa mm. teoksillaan Bony sweet RobinLoth to DepartPut up the Dagger sekä Jemy.

Far1Far2

Partitat kuuluvat tähän alalajiin: ne ovat 1600-luvulla sarja muunnelmia jostain tutusta laulusta tai koraalista. 1700-luvulla laji tarkoittaa eri asiaa, jolloin se on tanssisarjan ja jopa sonaatin synonyymi.

Ostinato-variaatiot

Näissä basso tai harmonia säilyvät muuttumattomina. Chaconne– ja passacaglia-lajit menivät käytännössä enimmäkseen sekaisin, vaikka edellinen on periaatteessa sointuostinato ja jälkimmäinen basso ostinato -kappale.

Chaconne/ciacconan juuret ovat latinalaisessa Amerikassa, jossa se oli alun pitäen riehakas tanssi, joka perustui sointukaavalle, mutta sai useita bassototeutuksia. Ensimmäinen maininta siitä löytyy Espanjassa 1517 (eräässä näytelmässä), ja tanssina siitä puhutaan 1598 eräässä Peru-aiheisessa runossa. Ciaccona sävellyksenä löytyy ensi kertaa Italiasta Napolin hovista, jossa se oli sointukaavalle I–V–VI–V perustuva tanssilaulu. Vähitellen siihen liittyi erilaisia bassoja (usein laskeva tetrakordi) ja variaatioteoksena se löytyy eräästä luuttutabulatuurista (1615/18). Bassovariaatioiden kautta löytyy yhteys Italiassa 1500-luvulla käytettyihin Pass’e mezzo antico – ja moderno -lajeihin.

Seuraavassa näyte Alessandro Piccininin säveltämästä chaconnesta nimellä Ciaconna in parteite variate kokoelmasta Intavolatura di liuto, et di chitarrone, libro primo (Bologna, 1623):

Picc.kansi  Piccinini.ciac.1623

 

Transkriptio on kokoelmasta Anthology of Baroque Music. Music in Western Europe, 1580–1750, toim. John Walter Hill. New York & London: W. W. Norton, s. 46.

Passacaglia/passacaille-lajia pidettiin vähän hitaampana ja juhlavampana kuin chaconnea ja useammin bassoteemalle perustuvana; se oli nimenomaan mollivariaatio, kun taas chaconnessa duuri on yleisempää. Passacalle (esp. = “kävellä kadulla”), passacallo/passacaglia/o (ital.) löytyy ensi kertaa espanjalaisista kitaratabulatuureista (1586, 1626) kitaralauluna (myös nimellä paseo) ja soitinvälisoittona, Italiassa luuttutabulatuureista (1606, 1622 jne.). Passacaglia on lyhyt 2–4-tahtinen, enimmäkseen kolmijakoinen mollikappale (joskus duurissa ja 2- tai 4-jakoinen). Sitä käytettiin ritornello-kappaleena ja vähitellen variaation lähtökohtana. Yhteys Italian romanesca- ja ruggiero-bassovariaatioihin on olemassa. Myös romanesca– ja ruggiero-variaatiot rakentuvat pysyvälle basso/melodia-aiheelle.

Bassadanza-variaatiot esiintyivät Italiassa, Ranskassa ja Alankomaissa nimellä basse dance. Sitä käytettiin cantus firmuksena improvisoinnille, ja tavallisin niistä oli La Spagna.

Frescobaldin varhaiset toccata-kirjat I (1615–37) ja II (1627–37) sisältävät partitoja eli muunnelmasarjoja: Partite sopra l’aria della Romanesca (14 + 4 myöhemmin lisättyä muunnelmaa), jossa sekä bassoaihe että melodia ovat lähtökohtina. Muita ovat Ruggiero-, Monica- ja Follia-variaatiot sekä Capriccio sopra l’aria di Ruggiero (6 muunnelmaa) ja Aria detta la Frescobalda (II kirja, 1627). Lisäksi ensimmäisessä capriccio-kirjassa (1624) on Capriccio sopra l’aria Or chè noi rimena in partite. Frescobaldi oli ensimmäisiä passacaglian ja ciacconan käyttäjiä, sillä I toccatakirjan kolmannessa editiossa (1637) on 125 muunnelmaa lyhyestä bassosta laajemmassa kokonaisuudessa Partite cento sopra Passachagli, jonka toinen osa on Corrente e Passachagli ja kolmas osa Ciaccone e Passachagli; seuraavassa ensin bassoteema ja sitten kaikkien kolmen osan alut:

Cento Partite 2.24.01 copy

Cento1Cento3.Corrente PassacaglieCento4,Chac. passac.

Division-soitto Englannissa eli groundin päälle improvisoiminen gamballa tai lyyraviolalla yleistyi 1600-luvun alussa. Sitä viljeltiin myös luutulla, cembalolla ja broken consortilla, mutta tavallisimmin 1–2 bassogamballa.

Christopher Simpsonin (n. 1602–69) Division-Viol -opas (1659/67) neuvoo yksityiskohtaisesti, miten improvisoidaan groundin päällä “keksinnän ja käden nopeudesta riippuen” erilaisia aika-arvoja, vuoroin nopeasti ja hitaasti, voimakkaasti ja pehmeästi. Opus sisältää lopuksi kahdeksan groundia divisioineen, ja se neuvoo myös kahden bassogambistin divisiosoiton, jossa vuorotellaan ground- ja division-funktioissa ja myös motivisoidaan groundia toisen keksimiä kuvioita jäljitellen.

simpson kansiChristopher_simpsonSi1Si2

4) TANSSISÄVELLYKSET

Tanssimusiikkia tarvittiin monissa sosiaalisissa tilanteissa hoveissa, juhlissa sekä ylhäisön että tavallisen väen keskuudessa; aatelistolla, porvaristolla ja talonpoikaistolla oli omat tanssinsa. Lisäksi tanssit antoivat rytmi- ja liikesisällön myös muille soitinmusiikin ja vokaalimusiikin muodoille. Tansseilla oli usein renessanssin lopulla populaari, iloinen ja eloisa luonne. Niitä sävellettiin sekä soolosoitin- että yhtyemusiikkina.

Bassa danza/basse danse oli (noin 1400–) tärkein tanssi Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa. Se oli hitaahko kolmijakoinen, myöhemmin tosin tasajakoinen tanssi, jossa alemmat äänet esiintyvät pitkinä arvoina ja ylä-ääni on kuvioitu.

Pavana on todennäköisesti espanjalaista alkuperää. Se oli noin 1500 hidas hovitanssi, joka korvasi vähitellen bassadanzan.

Padovana piti sisällään kolme eri traditiota:
1) yhtäältä sitä pidettiin synonyyminä pavanalle ja se oli rauhallinen kaksijakoinen tanssi (Dalza);
2) toisaalta sitä pidettiin kolmijakoisena passamezzon jälkitanssina tyyliin passamezzo–padoana del ditto–saltarello del ditto, jolloin padovana oli passamezzon muunnos samoin kuin saltarellokin;
3) lopulta siitä tuli hitaampi esitanssi gagliardalle tanssiparissa padovana–gagliarda.

Passamezzo oli italialainen keskinopea, tasajakoinen tanssi noin 1550–1600.

Saltarello Italiassa, Espanjassa alta danza on nopea, korkealle hypähtelevä tavallisesti kolmijakoinen tanssi.

Gagliarda ilmaantuu Italiassa 1400-luvun lopulla; se on nopea kolmijakoinen tanssi.

Almand/allemande (tasajakoinen) eli “saksalainen tanssi” ja courante/coranto/corrente (kolmijakoinen) olivat olemassa jo 1400-luvun lopussa.

Branle-tansseja, Italiassa brando (= miekkatanssi), oli lukuisia ja eri nopeudella eteneviä. Niitä esitettiin ketjussa siten, että branle simple (tasajakoinen) ja branle gay (kolmijakoinen) olivat peräkkäin, mutta myös monia muita versioita oli olemassa.

Volta oli 1500-luvun nopea kolmijakoinen, jopa irstaana pidetty tanssi.

Thoinot Arbeau‘n Orchesography (Langres, 1589) on eräs ajan tanssin päälähde, joka tuntee toistakymmentä branlea. Siinä käsitellään askeleita tansseissa basse danse, pavana, galliard, tordion, branle, la volta, gavotte, morris-tanssi, canary, Espanjalainen pavana jne. Fabritio Caroson Nobiltà di Dame (“Naisten ylväys”; Venetsia, 1600) on toinen lähde, joka kertoo renessanssin hovitansseista ja kuvaa 49 tanssin koreografian.

Tanssiparit ja -sarjat

Vähitellen muodostui tavaksi liittää yhteen hitaampi ja arvokkaampi askeltanssi sekä nopeampi hyppytanssi: varhemmin parina oli bassadanza/passamezzo–saltarello, myöhemmin pavane/pavana–gaillarde ja padovana–gagliarda.

ITALIA

Varhaisimmat painetut soolosoitinmusiikkikokoelmat ovat venetsialaisen Petruccin painamat luuttutabulatuurikirjat I–VI (1507–11). Kirjat I–II (1507) olivat Francesco Spinacinon (fl. 1507) teoksia ja sovituksia, joukossa on pavaneja, jotka ovat aina kolmiosaisia tyyliin pavane–saltarello–piva. Kirja IV (1508) on milanolaisen luutistin Joanambrosio Dalzan (fl. 1500-luvun alku) musiikkia, ja joukossa on tansseja ja tanssisarjoja, myös kaksi sarjaa muodossa pavana–saltarello–piva, josta seuraavassa luuttutabulatuuriesimerkit:

D2D3

Luuttukokoelmia tanssien kera julkaisivat monet:
• Marcantonio del Pifaro (1546), jolla parin muodostivat chiarenzana–saltarello
• G. M. da Crema (1546), jolla se on passamezzo–saltarello
• Antonio Rotta (1546), jolla on kolmen ketju passamezzo–gagliarda–padovano (viisi sarjaa)
• Vincenzo Galilei (1563)
• Giulio Cesare Barbettan (1569, 1603) kokoelma (1582) näyttää, kuinka tanssit oli alun pitäen järjestetty lajien mukaisesti, jolloin soittaja saattoi yhdistellä ja ketjuttaa niitä mielensä mukaisesti tai soittaa vain irrallisia numeroita:

Barb1 Barb.2
• Fabrizio Caroso (1577, 1581), jolla ketjun muodostavat passamezzo–gagliarda–saltarello (tai rotta)–canario (8 sarjaa)
• Antonio Terzi (1593, 1599)
• Simone Molinaro (1599)
• Cesare Negri (1602, 1604)

Giovanni Girolamo Kapsberger (n. 1580–1651)

Italialaiset luuttusäveltäjät julkaisivat tabulatuureina myös kokoelmia, joissa oli samoja tansseja sarjana, kuten Giovanni Girolamo Kapsberger, jonka Libro primo d’intavolatura di lauto (Rooma, 1611) sisältää 12 toccataa, 12 gagliardaa ja 12 correntea. Seuraavassa nimiösivu sekä gagliarda nro 5:

Kaps1 Kaps.gagl.5b

Italian klaveerikirjallisuudesta 1500-luvulla löytyy kolme tabulatuurikirjaa tansseja tekijöinään Gardano (1551), Marco Facoli (1588) ja Giovanni Maria Radino (1591): ne sisältävät pass’e mezzi antichi (vanhoja passamezzoja, joissa basso on g–f–g–d–b–f–g–d–g) ja pass’e mezzi nuovi (uusia passamezzoja, joissa basso on uudenaikaisen tonaalinen g–c–g–d–g–c–g–d–g) sekä saltarelloja, padovaneja ja arie.

Ostinato-tanssimalleja

Giovanni Picchi

Picchi (fl. 1600–25) oli venetsialainen urkuri, jonka Intavolatura di balli d’arpicordo (Venetsia, 1621) sisältää 12 kappaletta, minkä lisäksi häneltä tunnetaan kuusi muuta sävellystä. Ne ovat pääosin parillisia tyyliin pass’e mezzo–saltarello ja ballo–saltarello/balletto. Kyse on virtuoosimusiikista, jossa Picchi on italialaisen pass’e mezzo -variaatioiden ja klaveeritaiteen varhainen huipentaja. Hänen laajin passamezzonsa sisältää kuusi variaatiota ja on vaativa nopeiden diminuutio-kuvioidensa vuoksi. Lisäksi hänellä erillisiä balloja, joka on vain Italiassa käytetty tanssin tai tanssisikermän yleislajinimike, lisänimin (henkilöerisnimin) varustettuina, mm. Ballo ditto il Pichi ja Ballo ditto il Stefanin. Myös puolalainen, unkarilainen ja saksalainen tanssikin ovat edustettuina kokoelmassa.

Picchi.Passamezzo Picchi.Saltarello

Frescobaldin I–II toccatakirjassa tanssikokonaisuuksia ovat Balletto, corrente e passcagli, Balletto e corrente, Balletto e ciaccona, Corrente e ciaccona sekä viiden gagliardan ja kuuden correnten ketjut.

ESPANJA

Luutistit, mm. Milan ja Mudarra kirjoittivat pavana- ja gallarda-tansseja. Pisadorin luuttukirja (1552) sisältää Pavana llana -sävellyksen, joka on lähes identtinen Valderrábanon Folia-pavanan ja samalla 1600-luvun suositun muunnelmateeman kanssa.

RANSKA

Ajan tanssimusiikin tärkeimpiä varhaisia kokoelmia ovat Attaingnantin Six Gaillardes et six Pavanes (Pariisi, 1529), Neuf basses danses, deux branles, vingt et cinq Pauannes auec quinze Gaillardes en musique à quatre parties (Pariisi, 1530) sekä Livres de Danseries (Pariisi, 1547–50), jossa on mm. Claude Gervaise‘n (fl. 1550) sarjoja Basse danse–Pavane–Gaillarde, joissa jälkimmäiset ovat variaatiosuhteessa keskenään melodisesti ja harmonisesti.

Seuraavassa tärkeimpiä seuraavia kokoelmia:
• Pierre Phalèse (1515–76): Premier livre de danseries, contenat plusieurs Pavanes, Passomezo, Almandes, Gaillardes, Bransles etc. (Louvain, 1571).
• Adrian Le Roy (1520–98) & Robert Ballard (1525–88): Tiers Livre de Tablature de Guiterre (1555), joissa mm. erilaisia bran(s)leja.
• Antoine Francisque: Le Trésor d’Orphée (Pariisi, 1600) käsittää seitsemän luuttumusiikkikirjaa, joissa preludien ja fantasioiden lisäksi on passamezzoja ja pavaneita, gaillardeja, branleja ja gavotteja, couranteja, volteja, ballettoja.
• Jean-Baptiste Besard: kokoelmassa Thesaurus harmonicus (Köln, 1603) on preludien ja fantasioiden, madrigaalien ja villanellojen, ranskalaislaulujen ja hovilaulujen jälkeen kirjassa on passamezzoja, galliardeja, bransleja, couranteja, volteja jne. kymmenittäin kutakin lajia.

ENGLANTI

Ajalta 1540–1620 löytyy noin 2000 luuttusävellystä, joista suurin osa on tansseja. Pavan on Morleyn (1597) mukaan “rauhallinen ja juhlava tanssi”, galliard on “kevyempi ja liikkuvampi”; nämä olivat tärkeimmät tanssit. Alman on Morleyn mukaan “raskas tanssi”. Jig on 1500–1600-lukujen englantilainen nopea, kansanomainen 6/4- tai 6/8-jakoinen tanssi. Muita tansseja olivat corant, volt ja hornpipe (ketterä kolmijakoinen tanssi).

Albarti oli venetsialainen muusikko, joka toi gambaryhmänsä 1540 Englantiin ja saman tien pavanen ja gallardin. Lumley Books (n. 1560) on tanssimusiikkikokoelma gamboille, viuluille tai puhallinsoittimille. Anthony Holbornen (k. n. 1602): tanssimusiikkikokoelma (1599) “for viols, violins, or other Musicall Wind Instruments” on eräs keskeinen lähde.

428px-Holborne_1599

Holb1Holb2

Pavana-lajia sävellettiin vielä 1600-luvulla, jolloin se oli yhä arvokas luonteeltaan ja syvällisen musiikkiajattelun väline: mm. Dowlandin Lachrimae-pavan (hän saattoi kirjoittaa myös Melancholy Galliardin). Myös virginalistit ja gambayhtyesäveltäjät, Byrd, Bull, Farnaby, O. Gibbons, A. Ferrabosco II, W. Lawes jne., kirjoittivat pavaneja. Byrdin 24 klaveeripavanea ovat laajoja ja kompleksisia teoksia, kolmiosaisia niin että osat kerrattiin muuntelemalla.

Englantilaissäveltäjät 1600-luvun alussa niputtivat pavanen ja galliardin hyvin mielellään pariksi (Byrdin ja Bullin ym. klaveeriteokset.). Irtotanssien ja tanssiparien lisäksi englantilaiset yhtyesäveltäjät sisällyttivät tansseja osiksi consort-sarjoja. M. Lockella sarjan muodostavat fantasia–courante–ayre–saraband; seuraavassa osien alkuja suite nro 2:sta kokoelmasa Consort of Fourt/Fower Parts (n. 1660):

Lock1Lock2Lock3LOck4

Lisäksi sävellettiin fantasia-sarjoja, joissa avausfantasiaa seuraa alman/almaine ja galliarde (Coprario, W. Lawes) tai almand/almain ja courante/corant (Jenkins, M. Locke).

Tobias Hume

Tobias-Hume Hume1

Hume (n. 1569–1645) oli skottilainen sotilas, muusikko ja seikkailija, joka taisteli jopa Kustaa Aadolfin armeijan palkkasoturina. Silti hän ehti kiistellä John Dowlandin kanssa luutun tai gamban etevämmyydestä soittimena. Humen kokoelma Musicall Humors (1605) on vakuuttava näyte miehen musiikillisestä ja soittimellisesta keksinnästä. Mainiot galliardat ja pohdiskelevat pavanat vuorottelevat rehevien karakterikappaleiden ja ajan laulurenkutusten kera. My hope is decayed, The Spirit of Gambo, Touch me lightly, Loves farewell ja A Souldiers Resolution ovat teosten kuvaavia otsakkeita.

Hume3Hume4

SAKSA

Saksalaisluutistien tabulatuurikirjoissa on runsaasti tansseja, yksittäisiä sekä pareja. Saksassa bassadanzasta käytettiin usein nimeä spagna; siihen tehtiin nopeampi jälkitanssi, hyppytanssi. Hoftanz (hovitanssi) tai Dantz (tanssi) oli saksalaisten oma kolmijakoinen tanssi, jossa usein on myös Nachdantz (jälkitanssi) nimillä Tripla, Hupfauff tai Proportz.

Hans Judenkönigin (n. 1450–1526) kokoelmassa Ain schone kunstliche Underweisung (“Kelpo taiteellinen opastus”; Wien, 1523) on hovitansseja. H. Neusiedler (1508–63) oli etevin saksalaisluutisti, jonka luuttukirja (1536) sisältää noin 40 tanssia: italialaisia tansseja, hovitansseja ja erikoisuutena ovat Juutalaistanssi sekä Mustalaistanssi.

Tanssiparit ja pyrkimys ketjuttaa tansseja johtivat Saksassa tanssisarjan syntyyn 1600-luvulla, kun tansseja ruvettiin (osin julkaisijoiden toimesta) järjestämään systemaattisesti sarjoiksi, suite(s), ensin viuluyhtyeille, sitten myös klaveerille.

Praetoriuksen Terpsichore (1612) on aikansa isoin tanssikokoelma, jossa on 312 tanssia tai noin 500 numeroa, jos sarjat otetaan huomioon. Enimmät ovat ranskalaisia tanssisävelmiä, jotka Praetorius sovitti 4–6-ääniselle yhtyeelle. Parhaina soittimina pidettiin yleensä tanssimusiikille gamboja/viuluja ja luuttuja, mutta myös urut, sinkit, krummhornit, pommeri–skalmeija -yhtyeet, nokkahuiluyhtyeet ja sekayhtyeet tulevat kysymykseen. Tanssit järjestetty ryhmiksi bransleja (simple, gay ja eri maakuntien branslet), couranteja, ballettoja, volteja jne., mutta niitä voi toki soittaa miten tahansa erilaisiksi sarjoiksi koostettuina. Ballettoja ei tanssittu, sillä ne olivat katsomistansseja tai baletin osia; sen sijaan branslet, bourreet, canariet, pavanet, passamezzot, galliardit, voltat ja courantet olivat pari- ja seuratansseja.

Scheinin kokoelmassa Banchetto musicale (“Musiikkipidot”; 1617) on 20 sarjaa viisiäänisiä tansseja, osina tavallisesti padouana–gagliarda–courente–allemande–tripla (tripla on allemanden kolmijakoinen muunnos). Kyseessä on historiallisesti merkittävä kokonaisuus, sillä se esittelee ensimmäisiä näin tietoisesti systemaattisia ketjuttamisia. Osat ovat moodiltaan ja keksinnältään yhteydessä toisiinsa siten, että allemande usein sisältää motiivisen materiaalin ytimen, jota käytetään muissakin osissa. Sarjat on tarkoitettu “kaikenlaisille soittimille, mutta etenkin gamboille”. Tansseilla on läheinen yhteys variaatiomenettelyyn: sarjan eri osat saattavat olla saman harmoniarungon erilaisia rytmisointeja (double-menettely vielä Bachilla). Käsitys sarjasta kiinteänä kokonaisuutena oli saksalainen; ranskalaiset harrastivat vapaamuotoista useaosaisuutta, jossa on suloisesti sekaisin tanssi- ja karakterikappaleita.

Schein1Schein2Schein3Schein4

Froberger toi ranskalaisen sarjan Saksaan ja vakiinnutti sarjan neliosaiseksi. Hän sävelsi 30 klaveerisarjaa (1649–56), jotka päättyivät tosin aluksi sarabandella ja olivat siten kolmiosaisia (sarjat 1–5), mutta myöhemmin neliosaisia, ensin tosin järjestyksellä allemande–gigue–courante–sarabande (sarjat 7–11), mutta lopuissa sarjoissa (nrot 13–20) vakiintui järjestykseksi allemande-courante, sarabande-gigue (A–C–S–G) kustantajan toimesta, joka julkaisi ne Amsterdamissa noin 30 vuotta Frobergerin kuoleman jälkeen (noin 1697).

Frob1Frob.2FRob3

 

5) IMPROVISAATIOSÄVELLYKSET

Toccata on päätyyppi, mutta muita ovat preambulum, intonazione, fantasia (jos on ei-imitoiva) ja capriccio (jos on ei-imitoiva). Lajit ovat syntyneet soittimen viritysmusiikkina, sormien lämmittelyksi, tonaliteetin vakiinnuttamiseksi, sävelkorkeuden antamiseksi, jonkin musiikkinumeron johdannoksi, alku- ja välisoitoiksi jne.

Toccata

Toccata (<— toccare = koskea) oli 1500-luvun alussa luuttulaji. Varhaisimmat näytteet löytyvät Castilionon luuttukirjasta (1536), ja vielä Kapsbergerin luuttu- ja chitarronekirjoissa (1604, 1611) on toccatoja, jotka ovat keksinnältään fantastisia, erilaisista jaksoista koostuvia kokonaisuuksia. Seuraavassa Kapsbergerin toccata nro 5 kokoelmasta Libro primo d’intavolatura di chitarone (Venetsia, 1604) alkuperäisenä tabulatuurina ja nykytranskriptiona:

Kaps.tocc.5a2 Kaspberger.toccata 5 (1604)

 

Transkriptio on kokoelmasta Anthology of Baroque Music. Music in Western Europe, 1580–1750, toim. John Walter Hill. New York & London: W. W. Norton, s. 43.

Praetoriuksen mukaan (1619)

“toccata on kuin preambulum tai praeludium, jonka urkuri, kun hän käy ensi kertaa urkujen tai cembalon kimppuun, fantisoi ensin omasta päästään ennen siirtymistä motettiin tai fuugaan.”

Toccatasta tulikin ennen muuta klaveerimusiikin laji. A. Gabrieli oli ensimmäisiä toccata-säveltäjiä, jolta on kahdeksan urkutoccataa (1593). Claudio Merulon (1533–1604) kokoelman Toccate d’intavolatura d’organo (Rooma, 1598, 1604) toccatoissa on vuorotellen sointujaksoja, virtuoosisia juoksutuksia ja imitoivia motettimaisia taitteita; yhtensä häneltä on säilynyt 19 toccataa.

Merulo.Toccata XI 5o tono

Girolamo Dirutan (1557–1612) kokoelma Il Transsilvano (1593–) sisältää omia ja muiden toccatoita, yhteensä 66. Opus on samalla venetsialaisen soittotyylin ja -tekniikan tärkeimpiä dokumentteja. Macque on napolilaisen koulun ja toccatasoiton perustajia teoksellaan Toccata a modo di trombetta (n. 1600). Hän sävelsi myöskin kiintoisan teoksen Consonanze stravagante (“Eriskummallisia yhteissointeja”). Trabacin kokoelma Ricercate … toccate, durezze, ligature (1603) ja II kirja (1615) sisältävät runsaasti toccatoja, joissa on monenlaisia etenkin harmonisia kokeiluja, kun taas imitaatiot puuttuvat. Trabaci on näissä Frescobaldin tärkeimpiä edeltäjiä.

Tra1Tra2

Sweelinckin 13 toccataa ovat Merulo-tyylisiä sikäli, että toccata- ja imitaatiojaksot vuorottelevat; muutoin ne ovat tyylillisesti ja kuviollisesti virginalistivaikutteisia.

Frescobaldin toccata

Frescobaldi yhdisti venetsialaisen, napolilaisen ja ferraralaisen (Luzzaschi jne.) saavutukset ja loi varhaisbarokin musiikillisesti suurenmoisimman toccatan. Toccatakirjoissaan I–II on 12 + 11 toccataa (1615–37), joissa hän on esikuvallinen säveltäjille Frobergeristä Buxtehudeen.

Frescobaldin I:n toccatakirjan (1615) esipuhe on kuuluisa verratessaan toccataa moderneihin madrigaaleihin ja vaatiessaan tasaisesta tahdista (battuta) poikkeavaa, tempollisesti joustavaa esitystapaa aina kulloisenkin affektin (affetto) mukaan. Hän antaa myös mahdollisuuden affektien ja kuvioiden runsaudesta huolimatta soittaa toccatasta vain ne jaksot jotka esittäjä haluaa. Frescobaldi määrää, että alut on soitettava adagiossa ja arpeggiando; sidotut nuotit (ligature) ja riitasoinnut (durezze = kovuudet) tulee soittaa iskulla; kadensseissa kannattaa hidastaa. Lisäksi ohjeita on myös kulkujen (passi) ja trillien soitosta.

I kirjan (1615) 12 toccataa seuraavat vielä 1500-luvun traditiota tempon ja metrin yhtenäisyydessä sekä harmonisessa jatkuvuudessa, jota kuvioinnit rikastavat. Välillä on motiivitoistoja ja pitkiä yhden–kahden käden kulkuja, ja imitaatiojaksot lähes puuttuvat (vain toccata IX:ssä). Seuraavassa Toccata VIII:

Ottava1Ottava2Ottava3

II kirja (1627) sisältää 11 toccataa, joita leimaa edellistä suurempi vaihtelevuus ja motiivisuus. Muoto eriytyy pieniksi, metris-tempollisesti vaihteleviksi jaksoiksi. Musiikissa vallitsee tietty rauhaton kuumeisuus: esiintyy outoja sointeja, synkooppeja, trillejä, ostinatoja, odottamattomia käänteitä. Toccata I sekä kolme viimeistä (toccatat IX–XI) ovat upeimpia, IX:ssä on jälkikirjoitus “Non senza fatiga si giunge al fine” (“Ponnistelematta ei pääse loppuun”). Osa toccatoista on tarkoitettu selvästi uruille.

Michelangelo Rossin (1601/2–56) 10 toccataa kokoelmassa Toccate e correnti (Rooma, n. 1640, 1657) merkitsevät Frescobaldin tyylin jatkamista niin, että kuvioitus ja harmonia vieläkin epätavallisempaa. Etenkin toccata VII on tosi kokeileva harmonioiltaan.

Rossi1Rossi2rossi3

Bernardo Storace (fl. 1600-luvun jälkipuolisko) oli sisiliainen, Messinassa toiminut säveltäjä, jonka ainut kokoelma on Selva di varie compositioni d’intavolatura per cembalo ed organo ove si contengono Capricci, e Partite Sopra Diversi Arie Toccate, Canzoni, e Recercari Correnti, Gagliarde, Balletti, Ciaccone Passacagli Sopra Varii Toni E nel Fine Una Pastorale (Venetsia, 1664). Kokoelmallaan Storace on tärkein italialaisklaveristi Frescobaldin ja Pasquinin välissä. Toccatat eivät niin laajoja kuin Frescobaldilla, vaikkakin samassa tyylissä, vaan johdantoja canzoneille.

Frobergerin toccata

Froberger oli Frescobaldin oppilas ja tämän jälkeinen tärkein klaveerisäveltäjä ennen täys- ja myöhäisbarokin cembalisteja ja urkureita. Hänen 25 toccataansa (1649–) ovat täynnä jännittäviä, mielikuvituksellisia harmonikokeiluita ja tekstuurin vaihdoksia. Niissä on näkyvissä sekä opettajan vapaa tyyli että ranskalaisten luutistien murrettu soittotapa, minkä lisäksi toccatoissa on imitaatiotaitteita. Vapaiden ja fuugamaisten taitteiden (joita on 2–3) välinen vuorottelu luo muotoa, joka toimi esikuvallisena mm. Buxtehudelle. Hän oli tärkein linkki Frescobaldin ja pohjoissaksalaisen stylus fantasticus -suuntauksen (Kircher 1650: c.f. -vapaata musisointia) välissä.

Fro1FRo2Fro3

Froberger sävelsi lisäksi vaikuttavia klaveeri-lamentaatioita: mm. Lamentation faite sur la mort très douloureuse de Sa Majesté Imperiale, Ferdinand le troisième (1657) ja Lamento Sopra la dolorosa perdita della Real Mstà di Ferdinando IV, Ré de Romani.

Preludi/preambulum

Preludi oli 1400-luvulta lähtien esisoitto tai lämmittelynumero myöhempiin kappaleisiin; usein se tarkoitti sointujen murtamista ja muuta kuviointia. Conrad Paumannin (1410/15–73) Fundamentum organisandi (1452–) on tutkielma, joka sisältää Paumannin preludeita. Buxheimin urkukirja (n. 1470) sisältää yli 250 urkuteosta, chanson-sovituksia ja preludeita.

Johannes Kotter (1485–1541) ja Leonhard Kleber (n. 1490–1556) olivat molemmat ovat urkutabulatuureissaan kuvioivan ja sointuja aukaisevan preludin kehittäjiä. Heidän musiikkinsa on tarkoitettu pikemminkin yksityiseen musisointiin. 1600-luvun alussa virginalistit sävelsivät preludeita sekä aloituskappaleiksi isommille teoksille (Byrd, Bull) että itsenäisinä sävellyksinä (O. Gibbons).

Intonazione/intonaatio

Intonaatiot ovat etenkin A. Gabrielin säveltämiä vapaita teoksia, joissa sointujohdantoa seuraa oikean käden nopeutuvia sävelkulkuja. Intonationi d’organo (1593) sisältää kahdeksan intonaatiota kaikissa moodeissa.

6d6407bb90c7bf0341c9c1a5d2de0529e73e385b

Capriccio/kapriisi

Kapriisi tarkoittaa outoa ja kummallista päähänpistoa tai oikkua. Nämä ominaisuudet esiintyvät jo capricciojen nimissä: C. Farinan Capriccio stravagante à 4 (II kirja; Dresden, 1627) on kuuluisin teos Farinan yli 120 sävellyksen joukossa. Se on tosi pitkä, 22-osainen (375 tahtia) kappale, jossa kuvataan eri eläimiä (kana, kukko, kissa, koira) ja matkitaan soittimia (lyyra, pifferino [skalmeija?/säkkipilli?], trumpetti, flautino [korkea nokkahuilu?/piccolo?], tamburo [pieni rumpu]). Seuraavassa muutamia sivuja soolostemmasta:

Fa1Fa2Fa5

B. Marinin kokoelmassa Sonate, symphonie & retornelli, per ogni sorte d’instrumenti, un capriccio per sonar due violini quatro parti; & alcune sonate capricciose per sonar due e tre parti con il violino solo, con altre curiose & moderne inventioni (Venetsia; 1626) lajinimi tarkoittaa viuluteknisiä vaikeuksia, kuten kaksoisotteita.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s