Myöhäisbarokin suuret säveltäjät

Myöhäisbarokin yleisluonnehdistaa

1700-luvun alkupuolisko on jo myöhäisbarokin, 1720–30-luvuilta lähtien jopa jälkibarokin aikaa, sillä tällöin alkaa limittäin sen kanssa galantin musiikin, aiemmin varhaisklassismiksi kutsutun musiikin aikakausi. Varhaisklassismi-nimityksestä on luovuttu, koska se on liian evolutiivinen käsite ja alistaa puoli vuolisataa musiikkia (n. 1720–70) vain jonkin tulevan “varsinaisen klassismin” esivaiheeksi ilman omaa itseisarvoa, vaikka juuri tuolloin, siis galantin aikana, kehittyivät klassismin keskeiset lajit ja muodot.

Galantin aikaan kuuluvat siten Ranskassa rokokoo (F. Couperin, Rameau ym.) ja Italiassa varsinainen galantti musiikki buffa-oopperan, sonaatin ja sinfonian synnyttyä (Pergolesi, D. Scarlatti, Platti, Sammartini jne.) sekä näiden heijastusvaikutukset saksankieliselle alueelle (Telemann, Hasse, C. H. Graun, Zelenka jne.). Galantteja piirteitä löytyy jopa Bachin eräistä teoksista. Galantille musiikille ominaista on melodian korostuminen musiikin espressiivisenä pääelementtinä, kontrapunktin poissaolo, harmonisen rytmin hidastuminen, kromatiikan vähäisyys, sävellajien rajoittuminen kaikkein helpoimin ja parhaiten soiviin (C-, F-, B-, Es-, G-, D- ja A-duuri) ja mollin vältätmiseen.

Näitä piirteitä voi havaita vaihtelevasti barokin viimeisten suurten säveltäjämestareille tuotannossa, mutta olennaista Vivaldin, Bachin, Handelin, Rameaun ja Telemannin musiikeille on kaikkien muotojen suvereeni käyttö ja hallinta. Kaikki kirjoittivat sekä laulu- että soitinmusiikkia ja ison tuotannon. Telemannin tuotannon monipuolisuus ja ensyklopedistisuus tekee hänestä jo ehkä varhaisimman “valistussäveltäjän”.

Näiden säveltäjien tuotannon määrään liittyy sekä sävellystekninen vaivattomuus ja kaiken hallitseva ote että myös laajasti käytetty ns. parodiatekniikka, mikä tarkoittaa aiemman oman tai toisen säveltäjän musiikin uusiokäyttöä usein vain tekstittämällä vanhan teoksen uudelleen tai muokkaamalla sitä minimaalisesti uudelle kokoonpanolle. Tämä oli jo renessanssissa alakanut normaalikäytäntö säveltäjien usein valtavien työpaineiden takia, joten siihen ei pidä suhtautua myöhemmän ajana, etenkin romantiikan vaatiman originaalisuusestetiikan mukaisesti vähättelevästi tai halveksittavana piirteenä, vaan ajan sävellyskäytännön hyväksymänä työskentelytapana.

Parodiatekniikkaan liittyy myös käsite pasticcio (= piirakka) eli pastissi, joka on tulosta menettelystä, jossa uusi teos perustuu lainauksille yhden tai useamman säveltäjän useista teoksista, jolloin uusi teos on “syönyt sisäänsä” monelaista aineistoa, mutta joka on kuitenkin yhdistelty usein yhden kokonaisnäkemyksen ohjaamana, jolloin kokoajan tyyli on “piirakan” mielekkyyden takeena. Sitä paitsi barokille ja vielä klassismillekin oli tyypillistä, että voitiin tehdä myös yhteistyöteoksia tai käytännössä synnyttää sellaisia, kun esimerkiksi näyttämöteoksissa otettiin mukaan jonkun toisen/joidenkin toisten kuin varsinaisen säveltäjän teoksia lisäämään tai täydentämään kokonaisuuden vaikutelmaa: etenkin oopperoiden alku- ja välisoitot saattoivat olla usein jonkun toisen säveltäjän kynästä, samoin resitatiivit vaikkapa oppilaan säveltämiä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s